|
|
Yliluonnollliset
13. MUUT YLILUONNOLLISET ASIAT
13.1. Muodonvaihdos, lyantropia
13.2. Ihmissudet ja villi-ihmiset
13.3. Eläinten uskonnollisuus
13.4. Luominen ja evoluutio
13. MUUT YLILUONNOLLISET ASIAT
13.1. Muodonvaihdos, lyantropia
Muodonvaihdos, lyantropia, metamorfoosi, transformaatio - ovat käsitteitä, jotka kuvaavat ihmisen (tai eläimen) muuttumista tavallisesti eläimeksi (tai ihmiseksi), mutta myös miksi tahansa muuksi olennoksi (kuten kasviksi tai esineeksi). Muodonvaihdoksen, tai usein sanotaan muodonmuutoksen, tieteellinen nimitys on lyantropia. Sana tulee kreikan kielen sanoista 'lukos' eli 'susi' ja 'anthrophos' eli ihminen. Sana viittaa ihmisen kykyyn muuttua eläimen fyysiseen hahmoon. Ilmiötä tutkineiden mukaan lyantropiassa on kyse joko illuusiosta, harhakuvitelmasta tai jopa mielenvikaisuudesta.
Lääkärit ovat pitäneet lyantropiaa enemmän tai vähemmän henkisenä sairautena. Vielä nykyisinkin lyantropiaa kutsutaan mielenterveydelliseksi häiriöksi, jossa ihminen kuvittelee olevansa susi tai joku muu eläin. Muut alan tutkijat ovat analysoineet lyantropiaa mielenhäiriön sijasta lähinnä yliluonnollisten kokemusten ja okkultismin mittapuiden mukaisesti. Tapahtuma liitetään kuuluvaksi pahoihin, pimeyden voimiin. Ihmisten uskotaan pahuuden kautta pystyvän muuttamaan itsensä eläimeksi. Tunnetuimpia lyantropia-hahmoja ovat olleet ihmissudet, noidat ja vampyyrit. Eläimen muuttumista ihmishahmoiseksi esiintyy niin kansansaduissa kuin pyhimysten ihmeteoissakin (alaviite 1; Bettelheim 1984, 60; Sappinen 1992, 21,23, 88; Warmer 1986, 100.)
Antiikin kreikkalaisten maailmassa muinoin ihminen tunsi kuuluvansa yhteen eläinkunnan kanssa. Kreikan ja Rooman jumalat tunnettiin erityisesti kyvystään muuntautua eläinhahmoisiksi. Kreikan jumalilla oli tapana siittää jälkeläisiä eläimenhahmoisina. Erityisesti ylijumala Zeus muutti itsensä usein eläimeksi: kyyhkyseksi, häräksi, joutseneksi, pässiksi, käärmeeksi tai kotkaksi. Eläimenhahmoisena hän sitten vietteli kauniin jumalattaren tai viehättävän kuolevaisen. (Durkheim 1980, 83; Haavio 1968, 74; Sappinen 1992, 31.) Monilla Kreikan myyttisillä henkilöillä oli merkkejä animaalisesta alkuperästään, mm. Dionysos esiintyi usein sarvilla varustettuna häränmuodossa. Demeterillä oli usein hevosen harja. Pan, Silenus ja faunit olivat myös eläimistä polveutuneita. Kreikkalaisten jumalien parissa eleli monenmoisia puoli-ihmisiä ja -eläimiä, kuten satyyrejä, seireenejä, kyklooppeja, merenneitoja, kentaureja ja Minotauros (alaviite 2; Durkheim 1980, 83; Pickering 1999, 136-137.)
Kun kristinusko levisi Eurooppaan, uskonto hyökkäsi transformaation kimppuun. Kirkko inhosi ajatusta muodonvaihdoksesta ja piti sitä paholaisen työnä. Muuan teologi kirjoitti: "Kukaan ei saa sallia itsensä ajatella, että ihminen voi todella muuttua eläimeksi tai eläin ihmiseksi". (Sappinen 1992, 36.) Kirkon aikakirjat ovat täynnä kuvauksia paavin ja lähetyssaarnaajien yrityksistä kitkeä pois tätä uskomusta. Keskiajalla ja renessanssin aikana monien kansojen keskuudessa sadoittain eläimiä haastettiin oikeuteen ja tuomittiin oikeudessa syytettyinä demoneiksi tai paholaisiksi. Eläinoikeudenkäyntejä järjestettiin vuodesta 824 vuoteen 1906 asti, lukumääräisesti useita satoja. Eläin tuomittiin kuolemaan joko hirttämällä, ampumalla, polttamalla, hukuttamalla tai jollakin muulla vastaavalla julmalla tavalla. (alaviite 3: Sappinen 1992, 40; Vilkka 1998a, 89.)
Shamanistisessa perinteessä muodonmuutosta ollaan pidetty hyvinkin luonnollisena tapahtumana. Yleisesti uskotaan sen pohjautuvan sielunvaellukseen. Huonosta elämästä saattaa seurata reinkarnaatio villieläimeksi, mutta vähän paremmin elänyt saattaa päästä kesyksi eläimeksi. Siperialainen shamaani kertoo sikäläisestä suhtautumisesta muodonmuutoksiin (Pentikäinen 1998, 14.):
Shamaanit ovat tunnettuja kyvystään muuntua karhun hahmoon, joko todella tai henkisesti transsitilassa. Monet Pohjois-Amerikan shamaanit ovat pitäneet karhun henkeä taikavoimaisena. (Middleton 1997; Rockwell 1991, 64.) Saamelaiset tietäjät ovat yleisesti uskoneet, että karhu voi olla ihminen. He ovat suhtautuneet muodonmuutoksiin täysin luonnollisina tapauksina. J. Qvigstad on kerännyt kolttiin liittyneitä muodonvaihdosuskomuksia. Kolttatarinoissa muodonmuutos ihmisestä karhuksi tapahtuu varsin helposti. (ks. Pentikäinen 1995, 97-99 mukaan.)
Vienan Karjalan pakolainen, saamelainen Marina Takalo (1890-1970) oli maankuulu kansanparannuksen ja -perinteen tuntija, tietäjä, runonlaulaja ja sadunkertoja. Hänen kerrotaan tunteneen ainakin satakunta ihmis- tai eläinsairauksien etiologiaa ja parannuskeinoa. Takalon mukaan Lapin ja Karjalan mahtinoidat saattoivat liikkua karhun-, linnun-, kalan- tai ihmisenhahmoisina. (Pentikäinen 1998, 34-35.) Karhumuodonvaihdoksesta kertoo seuraava tarina vuodelta 1960:
Soturikultti: Berserkit
Viikinkisoturit Berserkit tulivat kuuluisaksi kyvystään muuttua karhunhahmoisiksi tai ominaisuuksiltaan karhumaisiksi. Vanhoissa Norse -taruissa Berserkit olivat sotureita, jotka uskoivat karhun voimaan. Berserkit nimitys tulee sanoista 'bar/ber' eli karhu ja 'sark/serk' eli paita. Taisteluun lähtiessään he pukivat ylleen karhunnahkapaidan, jota he olivat hoitaneet yrttien ja öljyjen kanssa. Puvusta saivat he vahvuutta, sisukkuutta ja eläimen taistelutahdon itselleen. Näin he olivat taisteluissa entistä voimakkaampia ja turvassa, koska kukapa nyt olisi uskaltanut käydä karhun kimppuun. He tunsivat itsensä kuolemattomiksi. Uskomusta Berserkeihin voi verrata uskomukseen ihmissusiin; molemmilla on ollut yliluonnollinen kyky muuntautua ihmisestä hengenheimolaisen eläimenmuotoon. (Coulbourne & Pollard; Shepard & Sanders 1985, 124.)
Berserkit olivat todella brutaaleja ja tunteettomia taistelijoita. Heidän keskuudessaan ei ollut harvinaista surmata omia ihmisiä. Berserkit olivat oikeita "kuoleman lähettejä", jotka halusivat vain tuhota ja tappaa. Berserkit käyttäytyivät niin tolkuttomasti ja järjenvastaisesti, että jotkut historioitsijat ovat arvelleet heidän olleen jonkin huumeen, ehkä hallusinogeenisen kärpässienen vaikutuksen alaisina. Näiden miesten suojelija oli Odin, kuoleman jumala, jolta muodonmuutokset onnistuivat yhtä näppärästi kuin Zeukselta. Eräs tunnettu karhusoturi ja muodonmuuttaja on ollut nimeltään Bodvar Bjarki, josta myös nimeä Bodvar Pieni Karhu käytettiin. Hänen molemmat vanhempansa olivat varsin karhumaisia. Vastaavanlainen sankari on ollut myös Norse-tarujen Geittir. (Encyclopedia Mythica: Berserks; Rockwell 1991, 186-187; Sappinen 1992, 34; Shepard & Sanders 1985, 123, 125.)
Karhuihin liittyvää soturikulttia on harjoitettu myös toisaalla. Kalifornialaisen Pomo-nimisen heimon jäsenet sanovat "ihmiskarhuksi" shamaania, joka pukee ylleen karhunahkapaidan muuttuakseen siten karhuksi. Karhuna hän pystyy varastamaan ja murhaamaan rangaistuksetta. Monet intiaaniheimot ovat uskoneet pahansuovan shamaanin esiintyvän juuri kaikkein tavallisimmin karhunhahmoisena. Näistä pahansuovista karhuhahmoista käytetään nimitystä "Bearwalk". Näitä voi verrata Berkserk -viikinkisotureihin. (Rockwell 1991, 72-73; Shepard & Sanders 1985, 124.)
13.2. Ihmissudet ja villi-ihmiset
Ihmissusilegenda on varmaankin maailman kuuluisin muodonmuutoskertomus. Keskiajalla ihmissusia sanottiin saatanan orjiksi. Hirviömäisiksi ihmissusiksi saattoivat muuttua hyvät ja rehellisetkin ihmiset, jopa kuningas. Luonnollisesti erilaiset jumalat olivat yleisimpiä eläimiksi muuttujia. Kreikkalaisessa tarussa Zeus muutti turmeltuneen Kalliston isän, kuningas Lykaonin sudeksi, sen jälkeen kun tämä oli loukannut häntä. Keskiajalla Euroopassa monia miehiä ja muutama nainen tuomittiin syytettynä ihmissudeksi. Hollywood on käyttänyt tuottoisasti hyväkseen monia ihmissusilegendoja. Eräs laajasti tunnettu ihmissusi oli 1500-luvun Saksassa elänyt Peter Stubbe. (alaviite 4; Sappinen 1992, 72, 75, 79.)
Ns. villilapset eivät varsinaisesti ole mitään muodonmuuttajia, mutta varsin yliluonnollisia tapauksia nekin. Maailmasta löytyy lukuisia kertomuksia villilapsista, joista petoeläimet ovat pitäneet huolta. Ruotsalainen kasvitieteilijä Linné esitti näkemyksenään vuonna 1758, että villilapset ovat oma lajinsa, homo ferus, jonka tuntomerkkejä ovat puhekyvyttömyys, ruumiin runsas karvoitus ja käveleminen neljän raajan varassa. Nämä henkilöt ovat kokeneet eläimen elämän. Klassinen käsitys villilapsista henkilöityy 700 eKr. eläneissä Romuluksessa ja Remuksessa, joita pidettiin sodanjumala Marsin ja italialaisen prinsessan, Vestan Neitsyt Rea Silvian lapsina. Kaksospojat pelastuivat naarassuden ansiosta. (Koskinen 1996, 89; Sappinen 1992, 56.)
Lapsien piirretyissä elokuvissa villi/susilapset ovat tavallisia hahmoja. Tunnetuimpia ovat Disney-elokuvien sankarit: Viidakkokirjan susilapsi Mowgli, intiaanityttö Pocahontas ja apinoiden väitetty kuningas Tarzan. Tositarinoita villilapsitapauksista on aika ajoin myös esitetty. Eräs tällainen on ollut Saksan Hessenistä vuonna 1344 metsästä löytynyt susilapsi. Muita villilapsitapauksia ovat olleet mm. Hamelnin Peter (1724), Aveyronin villilapsi Victor (1800), Intian susipoika Sanichar (1867) ja intialaiset susitytöt Amala ja Kamala (1920). Edelleen tositarinana pidetään erään karhulapsen elämäntarinaa. Liettuassa vuonna 1661 löytyi metsästä poika, jonka oletetaan kaikesta päätelleen olleen karhujen kasvattama. (Sappinen 1992, 57-59.)
Nykyaikaan sijoittuva tarina kertoo eräästä kolmivuotiaasta tytöstä, joka eksyi metsään Yhdysvalloissa vuonna 1997. Hän oli kadoksissa kaikkiaan kolme päivää ja kaksi yötä. Hänen uskottiin jo kuolleen, mutta hän löytyi kuitenkin nukkumasta puun alla. Tyttö väitti, että hän oli kohdannut karhun, jolla oli ollut kaksi pentua. Päivisin tyttö oli leikkinyt pentujen kanssa, yöt hän oli nukkunut karhuemon ja pentujen kanssa. (Pickering 1999, 19.)
Kautta aikojen yksi kulttuuri-ihmisen häpeällisimmistä piirteistä on ollut ennakkoluuloisuus ja torjuva suhtautuminen outoja, tuntemattomia asioita kohtaan. Muinaisaikaisten ihmisten harjoittamana sen vielä ymmärsi vähäisen tai olemattoman tiedon vuoksi, mutta että nykyaikaiset, sivistyneet ja koulutetut ihmiset edelleenkin suhtautuvat nurjamielisesti eriskummallisiin ilmiöihin - se ei kyllä ole oikein! Usein poikkeukselliset asiat torjutaan jo ennakolta. Asioista tulisi ensin ottaa tarkka selko, ennen kuin lausutaan lopullisia käsityksiä tai tuomioita.
Seuraavassa esimerkissä tulee mielestäni varsin osuvasti esille tyypillinen suhtautuminen yliluonnollisiin ilmiöihin. Miksi outojen tapauksien yhteydessä tulee lähes ainoastaan mieleen rangaistukset ja tappaminen? Miksi sellaistenkin tapausten yhteydessä, joissa ei ole kenelläkään hengenvaaraa tai muuta uhkaa?
13.3. Eläinten uskonnollisuus
Voivatko eläimet itse uskoa Jumalaan? Tämä kysymys liittyy läheisesti jo aiemmin mainittuun eläinten tietoisuuden problematiikkaan. Onko eläimillä ylipäänsä henkistä elämää: pelkoja, kuvitelmia, fantasioita, illuusioita tai unelmia? Tom Sjöblom (1999, 250) on tutkinut asiaa ja esittänyt näkemyksenään seuraavaa:
Tutkijat ovat tutkineet etupäässä rituaalien esiintymistä eläimillä. Eläinten rituaalinen toiminta näyttäisi olevan tilannekohtaista, vailla päämäärätietoisuutta. Todisteet eivät anna viitteitä käsityksiin tuonpuoleisesta. Eläinten uskonnollisuudesta ei ole siis olemassa ainuttakaan todistetta. Ehkä kaikesta epätodennäköisyydestä huolimatta eläimet harjoittavat silti uskontoa jossakin muodossa. Me ihmiset olemme vain kyvyttömiä toistaiseksi sitä havaitsemaan. Olennaista on erottaa toisistaan luonnonmukainen eläinlaji ja antropomorfistinen eläin. Viimeksi mainituilla uskonnollisuuden esiintyminen ei ole aivan harvinaista. (emt, 270.)
Voisiko eläinten uskonnollisuus (ja tiede) kuulostaa ehkä kuten seuraavassa Apinoiden planeetan kohtauksessa (The Planet of the Apes 1968)?
Richard Adams on teoksissaan kuvannut eläinten uskonnollista ajattelua, erityisesti mielikuvitusromaanissaan Shardik: Beklan herra (1980). Tämä mammuttimainen 500 -sivuinen teos kertoo karhujumalasta, joka saapuu maan päälle johtamaan kansansa Beklan valtakunnan herruuteen. Tarinassa kysellään ihmisyyden päämääriä: Onko alistuminen Jumalan tahtoon oikea tie? Vai olisiko itsekäs itseensä luottaminen parempi vaihtoehto? Teos on filosofinen kannanotto maailman ongelmiin. (Saksholm 1987, 114.)
Ehkä juuri karhujumala Shardikiin uskova karhu nimeltään Perhana esitellään Arto Paasilinnan kirjassa Rovasti Huuskosen petomainen miespalvelija (1995). Kirjassa kerrotaan rovastista ja karhusta, jotka kiertävät maailman vesillä ja mantereilla pitämässä uskonnollishenkisiä tilaisuuksia:
Orwellin teoksessa, Eläinten vallankumous (1969, 27-28), käsitellään monia elämänfilosofisia teemoja ja näin olleen siis myös eläinten uskonnollisuutta. Kartanon tilan, jonka nimen eläimet myöhemmin muuttivat Eläintilaksi, viisaimmat jäsenet eli siat olivat kehittäneet vallankumousopin, animalismin, jonka periaatteet voidaan tiivistää Seitsemäksi käskyksi. Ne olivat muuttumaton laki, jonka mukaan kaikkien Eläintilan eläinten oli iäti elettävä. Mutta koska tyhmimmät eläimet, kuten lampaat, kanat ja ankat, eivät pystyneet oppimaan Seitsemää käskyä ulkoa, Sika nimeltä Lumipallo julisti, että Seitsemän käskyä voitiin oikeastaan supistaa yhdeksi ainoaksi iskulauseeksi, joka kuului: "Neljä jalkaa hyvä, kaksi jalkaa paha!" (emt, 36).
13.4. Luominen ja evoluutio
Elämän synnyn kysymykset saattavat tuntua turhan kaukaisilta tämän aiheen kannalta, mutta jokunen sana niistäkin joka tapauksessa. Maailman syntyä selittäviä teorioita on olemassa oikeastaan kaksi: luomisoppi ja kehitysoppi. Uskonnollisen luomisopin mukaan Jumala on kauan aikaa sitten luonut maailman. Kehitysoppi uskoo taas "suureen pamaukseen" vuosimiljardeja sitten ja ihmisen kehittymiseen eläimestä. Luonnontieteilijöiden arviot maapallon iästä vaihtelevat 500 miljoonasta vuodesta sataan vuoteen. Tiede ja uskonto ovat kiistelleet aiheesta kautta aikojen; vastakkain ovat olleet "uskonnolliset höpinät" ja "tieteelliset tosiasiat". (Reinikainen 1994, 14.)
Luomisoppi on oppi maailman luomisesta. Raamatussa on maan ja ihmisen syntyhistoriaa kuvaavia kertomuksia. Raamatussa on itse asiassa kaksi luomiskertomusta. Toisessa luodaan ensin eläimet ja sitten ihminen (1. Moos. 1:24-27), toisessa taas ensin ihminen ja viimeksi vasta eläimet (1. Moos. 2:7, 15-25). Ensimmäinen luomiskertomus korostaa ihmisen suuruutta ja loistoa eläimiin verrattuna. Jumalan luomisjärjestys noudattaa hierarkkisuutta: Jumala on korkein, ihminen hänen alapuolellaan, ja eläimet ihmisen alaisuudessa ja hallittavina. Jumala loi ensin kasvit, sitten eläimet ja viimeksi ihmisen omaksi kuvakseen, ja antoi tälle tehtäväksi eläinten hallitsemisen. (Koskinen 1996, 64; Ollila 1989, 58-59; White Jr. 1997, 27).
Raamatussa luominen esitetään kahteen kertaan ilmeisesti siitä syystä, että Jumala hävitti tuomiolla koko ensimmäisen ihmiskunnan. Alkuaan Saatana oli luotu olento, eräs kerubeista, joka oli todennäköisesti luomakunnan ensimmäinen valtias. Kun Saatana ylpeytensä tähden lankesi, Jumala luultavasti tämän johdosta tuhosi ensimmäisen ihmiskunnan vedenpaisumuksella. Jumala teki maan tyhjäksi ja autioksi ennen kuin aloitti uuden luomisen. Eräät uskovat ihmisen menettäneen jumalankaltaisuutensa tämän syntiinlankeemuksen seurauksena. Ihminen menetti samalla luonnon hallitsijan asemansa ja alkoi pelätä eläimiä. (Ollila 1989, 59; Suutala 1995, 30-31.)
Toinen luomiskertomus on hengeltään kokonaan erilainen kuin ensimmäinen. Eläimet luotiin tällä kertaa Aadamille kumppaneiksi, joiden tarkoitus oli yksinäisyyden poistaminen. Alunperin ihminen tarkoitettiin ehkä kasvissyöjäksi, mutta toisessa luomiskertomuksessa ihmisestä tuli lihansyöjä. Eläinten tappamisesta tuli nyt sallittua. Ihminen sai antaa eläimille nimet, mutta ihmiselle nimen antoi edelleen Jumala. Raamatullisina aikoina nimellä oli huomattavasti suurempi merkitys kuin nykyään. Nimen tuli näet ilmaista, millainen sen omistaja oli. (Ollila 1989, 59-60.)
Itse asiassa ei ole lainkaan samantekevää, millaisia käsityksiä ihmiskunnan alkuvaiheista esitetään, sillä nykyaikainen ihmiskuva ja suhde eläimiin perustuvat juuri tulkintoihin alkutapahtumista. Luomisoppi on vaikuttanut voimakkaasti kulttuurimme ja ajatteluumme. Monia käytäntöjä ja asioita ollaan perusteltu Raamatusta käsin. Toisaalta luomistyö torjutaan helposti vetoamalla yliluonnollisuuteen ja epätieteellisyyteen. Jos uskontoa ja Jumalaa ei olisi, mihin silloin perustuisivat meidän käsityksemme hyvästä ja pahasta? Arvot ja moraali määrittyisivät ehkä tällöin uudella tavoin, ihmislähtöisesti. Yhteiskunnallisella tasolla uskon häviäminen ja täydellinen siirtyminen tieteen näkemyksiin vaikuttaisi ratkaisevasti suhtautumiseemme mm. abortti- ja eutanasiakysymyksiin, rasismiin ja ympäristösuojeluun. Maailmassa alkaisi ehkä lisääntymään Stalinin, Pol Potin tai Adolf Hitlerin kaltaiset henkilöt, joiden mukaan valtion tulee huolehtia "hyödyttömien" - sairaiden, vammaisten, vanhusten, lasten ja eläinten - surmaamisesta. Kehitys kohti korkeampia ihmisyyden muotoja on toisinaan merkinnyt myös yhä suurempaa epäinhimillisyyttä. (Koskinen 1996, 21; Reinikainen 1991, 10, 12, 57.)
Monet ihmiset uskovat luomisen ja kehitysopin välimuotoon. Kreationismi edustaa lähinnä tällaista ajattelua. Jumalan uskotaan luoneen myös evoluution. Kuinka loogista on oikeastaan ajattelu, jossa uskotaan tyhjästä syntyneen sattumalta ihmisen? Kreationistien mukaan Pyhä Raamattukin voidaan todistaa tieteellisesti oikeaksi. Arkeologiset kaivaukset ja toiset samoihin aikoihin kirjoitetut tekstit vahvistavat osaltaan Raamatun historiallista paikkansapitävyyttä. Samoin monet Raamatun ennustukset ovat toteutuneet. Kreationismi määritellään oppiksi, jonka mukaan maailma elollisine olioineen on syntynyt luomistapahtumassa Raamatun esittämällä tavalla. (Saura 1997, 185-187.)
Vaikkei ihminen Raamatun tietojen pohjalta osaakaan luomista selittää, todistaako se, että Raamattu ei perustu tosiasioihin? Kirjoittiko Jumala Raamatun ihmisille luonnontieteen oppikirjaksi: "Kuinka maailma luotiin"? Jumala kirjoitti Raamatun luultavasti muita tarkoituksia varten. Sitä voisi enemminkin sanoa ihmisten mielenterveyden ja elämänfilosofian oppikirjaksi: "Kuinka hankkia ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa". Tietomme elämän alkuperästä ovat vähäiset ja koko tapahtuma on kaukana menneisyydessä. Uskonto on joutunut luovuttamaan tieteelle maailmankaikkeuden rakennetta, luontoa, yhteiskuntaa ja ihmistä koskevien tosiseikkojen selvittämisen yhä enenevässä määrin. Luonnontieteet ovat saaneet selkoa hyvin monista maailmankaikkeuden rakenneseikoista. Jumalan osuus maailmanselityksessä on jatkuvasti kaventunut. Evoluution sanotaan selittävän jo kaiken muun paitsi ihmisen älyn; sen selittämiseen tarvitaan edelleen Jumalaa. Maailman on kuitenkin viime kädessä pakko olla jonkinlaisen jumalallisen järjen, "maailmansielun" ylläpitämä. (Durkheim 1980, 21; Saura 1997, 188, 190.)
Kehitysopin eli evoluutioteorian kannattajat usein perustelevat jumalakielteisyyttään sanomalla, että Jumalan olemassaoloa ei voida todistaa tieteellisesti. He ovat kysyneet: "Mistä itse Jumala on saanut alkunsa?". Ainoa tieteellinen selitysmalli elämän kehittymiselle on edelleenkin Darwinin kehitysoppi (alaviite 5). Charles Darwin aikanaan alkoi epäilemään Jumalan luomistyötä; kukaan ennen Darwinia ei ollut tätä tehnyt. Kehitysoppi perustuu Darwinin vuonna 1859 esittämään oletukseen, että luonnossa tapahtuu muutoksia, jotka jatkuvasti synnyttävät yhä monimutkaisempia elämänmuotoja. Evoluutio tarkoittaa uusien eliölajien kehittymistä varhaisemmista kantamuodoista. Evoluutioteoriassa on edelleen paljon aukkoja. Kehitysoppi on vakiinnuttanut asemansa luonnonlakien joukossa ja sillä on ollut huomattava vaikutus moniin asioihin yhteiskunnassamme. Kehitysopin kannattajia ovat olleet mm. ajattelija Jean-Paul Sartre ja psykoanalyysin luoja Sigmund Freud, joka selitti ihmisen luonnetta kehitysopin pohjalta. Ateistina Freud uskoi, että Jumala ei ole luonut ihmistä, vaan ihminen Jumalan. (Koskinen 1996, 139; Kurkijärvi 1999, 22; Reinikainen 1994, 9, 11.)
Evoluutio on kehitysoppi, jonka mukaan lajit muuttuvat jatkuvasti tullakseen paremmin toimeen uusissa ja muuttuvissa olosuhteissa. Luonnon evoluution lisäksi tapahtuu kulttuurievoluutiota: yhteiskuntien ja ihmisyhteisöjen evoluutiota. Herbert Spencerin (1820-1903) sosiaalidarwinismin mukaan yhteiskunnallinen evoluutio merkitsee parhaiten sopeutuneiden, kyvykkäämpien yksilöiden eloonjääntiä. Olemassaolon taistelussa luonnonvalinnan kautta kyvykkäimmät tai sopivimmat jäävät jäljelle, mikä takaa niin luonnon kuin ihmiskunnankin kehityksen kohti yhä täydellisempiä muotoja. Tällaisesta evoluutiosta on kyse esimerkiksi silloin, kun perinteiset metsästäjä- ja keräilijäyhteisöt kehittyvät vähitellen moderneiksi teollistuneiksi yhteiskunniksi. Evoluutio merkitsee yleisesti ottaen edistystä, jossa kehittymättömät muodot vaihtuvat kehittyneemmiksi, yksinkertaiset monimutkaisemmiksi ja alkeellisemmat täydellisemmiksi. Kehitys parempaan suuntaan ei ole ainoa vaihtoehto, vaan yhteiskunnat voivat myös evoluution sijaan hajota. (Gronow 1996, 145, 148, 150.)
Tutkijat eivät ole pystyneet selvittämään uusien eliölajien kehittymistä. Kehitystä uskotaan tapahtuvan sekä makro- että mikroevoluutiona. Mikroevoluutiota eli yksilöllistä muuntelua esiintyy kaikilla lajeilla. Luonnon valinnan kautta erilaiset ominaisuudet "rikastuvat" erilaisiin ympäristöihin. Tämän ansiosta karhut ovat karhuja edelleenkin, eivätkä ne ole muuttuneet toisiksi lajeiksi. Makroevoluutio puolestaan edellyttää geenimuutoksia, uusia geenejä ja uusia ominaisuuksia. Tutkijat eivät ole vieläkään pystyneet selittämään uusien eliölajien kehittymismekanismia. Sukupuuttoon kuolemisen kehityskulun selittäminen on ollut huomattavasti helpompaa. Kukaan tutkija, ei edes Darwin, ole kyennyt esittämään ainoatakaan esimerkkiä täysin uuden lajin syntymisestä. Epäselväksi tutkijoille on jäänyt se, miten on tapahtunut liskon muuttuminen linnuksi tai apinan muuntuminen ihmiseksi. Ehkä on mahdollista, että vuosimiljardien kuluessa eläimetkin kehittyvät puhuviksi olennoiksi?. Aika näyttää! (Reinikainen 1991, 67, 121, 123-124, 137.)
Tieteestä on tullut jo niin viisasta, että sen avulla ihminenkin osaa melkein "luoda". Ulrich Beckin (1986; 1990) kuvaamassa riskiyhteiskunnassa ihmisen elämästä on tullut riskialtista, mm. ydinvoima- ja kemianteollisuuden myötä. Nykyisin teknologian kasvava monimuotoisuus, geeni-, bio-, informaatio- ja psykoteknologia uusina teollisuudenhaaroina, on jyräämässä alleen ihmisten, eläinten ja luonnon monimuotoisuuden. Atk-teknologia on tehnyt mahdolliseksi elämän virtuaalitodellisuudessa, missä voi unohtaa useimmat luonnon lainalaisuudet. Ihminen järkiuskossaan on lähtenyt peukaloimaan geneettisiä organismeja geenilaboratorioissa ja koe-eläinkasvattamoissa. Elämän itsearvoisuutta ja pyhyyttä ei enää osata arvostaa tieteen ja tekniikan mullistavien mahdollisuuksien edessä. Tämä on herättänyt monia eettisiä ja elämänfilosofisia kysymyksiä. Bioteknologiassa unohdetaan valitettavan usein elämän tarkoitus. (Vilkka 1996b.)
VIITTEET:
1) Lyantropiasta kerrotaan tositarinoita vielä nykyisinkin. Wall Street Journal kertoi vuonna 1988 etusivun jutussaan haitilaisesta naisesta, joka oli pidätetty, koska hänen arveltiin muuttavan lapsia eläimiksi ja syövän nämä. Uutisessa kerrottiin myös, että muuan mies oli maan pääkaupungissa Port-au-Princessä hakattu kuoliaaksi, koska häntä pidettiin ihmissutena. (Sappinen 1992, 24.)
2) Satyyrit olivat metsänjumalia, jotka olivat ihmisiä, joilla oli pukin sarvet, korvat ja takaruumis. Seireenit olivat vesiolentoja, jotka olivat puoliksi naisia ja puoliksi lintuja. Kentaureilla oli vyötäröön asti ihmisen ruumis ja siitä alaspäin hevosen vartalo. Antiikin tarustossa Minotauros oli Kreetan kuningattaren poika, jolla oli härän pää. (Durkheim 1980, 83; Pickering 1999, 136-137.)
3) Euroopassa 34 sikaa tuomittiin teloitettavaksi syyllisenä lastenmurhiin. Vuosien 824 ja 1845 välisenä aikana teloitettiin kaikkiaan 144 syytettyä. (Sappinen 1992, 40; Vilkka 1998a, 89.)
4) Peter Stubbesta käytettiin myös nimiä Stumpf, Stube ja Stub. (Sappinen 1992, 72-79.)
5) Darwin, Charles (1980): Lajien synty. Kirjayhtymä. Helsinki. Alkuteos: (1859): The Origin of Species.
13. MUUT YLILUONNOLLISET ASIAT
13.1. Muodonvaihdos, lyantropia
13.2. Ihmissudet ja villi-ihmiset
13.3. Eläinten uskonnollisuus
13.4. Luominen ja evoluutio
13. MUUT YLILUONNOLLISET ASIAT
13.1. Muodonvaihdos, lyantropia
Muodonvaihdos, lyantropia, metamorfoosi, transformaatio - ovat käsitteitä, jotka kuvaavat ihmisen (tai eläimen) muuttumista tavallisesti eläimeksi (tai ihmiseksi), mutta myös miksi tahansa muuksi olennoksi (kuten kasviksi tai esineeksi). Muodonvaihdoksen, tai usein sanotaan muodonmuutoksen, tieteellinen nimitys on lyantropia. Sana tulee kreikan kielen sanoista 'lukos' eli 'susi' ja 'anthrophos' eli ihminen. Sana viittaa ihmisen kykyyn muuttua eläimen fyysiseen hahmoon. Ilmiötä tutkineiden mukaan lyantropiassa on kyse joko illuusiosta, harhakuvitelmasta tai jopa mielenvikaisuudesta.
Lääkärit ovat pitäneet lyantropiaa enemmän tai vähemmän henkisenä sairautena. Vielä nykyisinkin lyantropiaa kutsutaan mielenterveydelliseksi häiriöksi, jossa ihminen kuvittelee olevansa susi tai joku muu eläin. Muut alan tutkijat ovat analysoineet lyantropiaa mielenhäiriön sijasta lähinnä yliluonnollisten kokemusten ja okkultismin mittapuiden mukaisesti. Tapahtuma liitetään kuuluvaksi pahoihin, pimeyden voimiin. Ihmisten uskotaan pahuuden kautta pystyvän muuttamaan itsensä eläimeksi. Tunnetuimpia lyantropia-hahmoja ovat olleet ihmissudet, noidat ja vampyyrit. Eläimen muuttumista ihmishahmoiseksi esiintyy niin kansansaduissa kuin pyhimysten ihmeteoissakin (alaviite 1; Bettelheim 1984, 60; Sappinen 1992, 21,23, 88; Warmer 1986, 100.)
Antiikin kreikkalaisten maailmassa muinoin ihminen tunsi kuuluvansa yhteen eläinkunnan kanssa. Kreikan ja Rooman jumalat tunnettiin erityisesti kyvystään muuntautua eläinhahmoisiksi. Kreikan jumalilla oli tapana siittää jälkeläisiä eläimenhahmoisina. Erityisesti ylijumala Zeus muutti itsensä usein eläimeksi: kyyhkyseksi, häräksi, joutseneksi, pässiksi, käärmeeksi tai kotkaksi. Eläimenhahmoisena hän sitten vietteli kauniin jumalattaren tai viehättävän kuolevaisen. (Durkheim 1980, 83; Haavio 1968, 74; Sappinen 1992, 31.) Monilla Kreikan myyttisillä henkilöillä oli merkkejä animaalisesta alkuperästään, mm. Dionysos esiintyi usein sarvilla varustettuna häränmuodossa. Demeterillä oli usein hevosen harja. Pan, Silenus ja faunit olivat myös eläimistä polveutuneita. Kreikkalaisten jumalien parissa eleli monenmoisia puoli-ihmisiä ja -eläimiä, kuten satyyrejä, seireenejä, kyklooppeja, merenneitoja, kentaureja ja Minotauros (alaviite 2; Durkheim 1980, 83; Pickering 1999, 136-137.)
Kun kristinusko levisi Eurooppaan, uskonto hyökkäsi transformaation kimppuun. Kirkko inhosi ajatusta muodonvaihdoksesta ja piti sitä paholaisen työnä. Muuan teologi kirjoitti: "Kukaan ei saa sallia itsensä ajatella, että ihminen voi todella muuttua eläimeksi tai eläin ihmiseksi". (Sappinen 1992, 36.) Kirkon aikakirjat ovat täynnä kuvauksia paavin ja lähetyssaarnaajien yrityksistä kitkeä pois tätä uskomusta. Keskiajalla ja renessanssin aikana monien kansojen keskuudessa sadoittain eläimiä haastettiin oikeuteen ja tuomittiin oikeudessa syytettyinä demoneiksi tai paholaisiksi. Eläinoikeudenkäyntejä järjestettiin vuodesta 824 vuoteen 1906 asti, lukumääräisesti useita satoja. Eläin tuomittiin kuolemaan joko hirttämällä, ampumalla, polttamalla, hukuttamalla tai jollakin muulla vastaavalla julmalla tavalla. (alaviite 3: Sappinen 1992, 40; Vilkka 1998a, 89.)
Shamanistisessa perinteessä muodonmuutosta ollaan pidetty hyvinkin luonnollisena tapahtumana. Yleisesti uskotaan sen pohjautuvan sielunvaellukseen. Huonosta elämästä saattaa seurata reinkarnaatio villieläimeksi, mutta vähän paremmin elänyt saattaa päästä kesyksi eläimeksi. Siperialainen shamaani kertoo sikäläisestä suhtautumisesta muodonmuutoksiin (Pentikäinen 1998, 14.):
"Aivan alussa kun ihmiset ja eläimet alkoivat elää maan päällä saattoi ihminen halutessaan tulla eläimeksi ja eläin taas ihmiseksi. Joskus he olivat eläimiä, joskus ihmisiä, eikä siinä ollut mitään eroa. Kaikki puhuivat samaa kieltä." (Pentikäinen 1998, 14.)
Shamaanit ovat tunnettuja kyvystään muuntua karhun hahmoon, joko todella tai henkisesti transsitilassa. Monet Pohjois-Amerikan shamaanit ovat pitäneet karhun henkeä taikavoimaisena. (Middleton 1997; Rockwell 1991, 64.) Saamelaiset tietäjät ovat yleisesti uskoneet, että karhu voi olla ihminen. He ovat suhtautuneet muodonmuutoksiin täysin luonnollisina tapauksina. J. Qvigstad on kerännyt kolttiin liittyneitä muodonvaihdosuskomuksia. Kolttatarinoissa muodonmuutos ihmisestä karhuksi tapahtuu varsin helposti. (ks. Pentikäinen 1995, 97-99 mukaan.)
"... Heillä oli muinoin usein tapana juosta susina ja karhuina. Se onnistui heille siten, että he menivät metsään ja etsivät sellaisen puun, jonka tyvi luonnostaan oli taipunut suoraan etelään. Siitä, joka kolme kertaa ryömi sen puun alitse tuli aivan varmasti susi... Nuoret tapasivat juosta susina, sillä heistä oli hauskaa juosta kilpaa porojen kanssa. Vanhat sitä vastoin juoksivat karhuina, sillä heistä oli helpompi olla karhuna kuin sutena. Karhuna ei tarvitse muuta kuin nukkua koko talvi, mutta sutena on vaivaa porojen perässä juoksemisesta, eikä niistä kuitenkaan koskaan saa tarpeekseen." (Pentikäinen 1995, 97-99.)
Vienan Karjalan pakolainen, saamelainen Marina Takalo (1890-1970) oli maankuulu kansanparannuksen ja -perinteen tuntija, tietäjä, runonlaulaja ja sadunkertoja. Hänen kerrotaan tunteneen ainakin satakunta ihmis- tai eläinsairauksien etiologiaa ja parannuskeinoa. Takalon mukaan Lapin ja Karjalan mahtinoidat saattoivat liikkua karhun-, linnun-, kalan- tai ihmisenhahmoisina. (Pentikäinen 1998, 34-35.) Karhumuodonvaihdoksesta kertoo seuraava tarina vuodelta 1960:
"Katso, entisaikoina ihmiset muuttautuivat karhuiksi, kulkivat ympäriinsä karhuina, ja totta tämä on, kun viimeinen kertoja on elossa. Näin tämä starina päättyy, liekkö satua vai totta. Paremminpa se on tositapaus. Ennen miehet kulkivat karhuina, mutta enää ei ole noitia, jotka siihen pystyvät." (Pentikäinen 1995, 100.)
Soturikultti: Berserkit
Viikinkisoturit Berserkit tulivat kuuluisaksi kyvystään muuttua karhunhahmoisiksi tai ominaisuuksiltaan karhumaisiksi. Vanhoissa Norse -taruissa Berserkit olivat sotureita, jotka uskoivat karhun voimaan. Berserkit nimitys tulee sanoista 'bar/ber' eli karhu ja 'sark/serk' eli paita. Taisteluun lähtiessään he pukivat ylleen karhunnahkapaidan, jota he olivat hoitaneet yrttien ja öljyjen kanssa. Puvusta saivat he vahvuutta, sisukkuutta ja eläimen taistelutahdon itselleen. Näin he olivat taisteluissa entistä voimakkaampia ja turvassa, koska kukapa nyt olisi uskaltanut käydä karhun kimppuun. He tunsivat itsensä kuolemattomiksi. Uskomusta Berserkeihin voi verrata uskomukseen ihmissusiin; molemmilla on ollut yliluonnollinen kyky muuntautua ihmisestä hengenheimolaisen eläimenmuotoon. (Coulbourne & Pollard; Shepard & Sanders 1985, 124.)
Berserkit olivat todella brutaaleja ja tunteettomia taistelijoita. Heidän keskuudessaan ei ollut harvinaista surmata omia ihmisiä. Berserkit olivat oikeita "kuoleman lähettejä", jotka halusivat vain tuhota ja tappaa. Berserkit käyttäytyivät niin tolkuttomasti ja järjenvastaisesti, että jotkut historioitsijat ovat arvelleet heidän olleen jonkin huumeen, ehkä hallusinogeenisen kärpässienen vaikutuksen alaisina. Näiden miesten suojelija oli Odin, kuoleman jumala, jolta muodonmuutokset onnistuivat yhtä näppärästi kuin Zeukselta. Eräs tunnettu karhusoturi ja muodonmuuttaja on ollut nimeltään Bodvar Bjarki, josta myös nimeä Bodvar Pieni Karhu käytettiin. Hänen molemmat vanhempansa olivat varsin karhumaisia. Vastaavanlainen sankari on ollut myös Norse-tarujen Geittir. (Encyclopedia Mythica: Berserks; Rockwell 1991, 186-187; Sappinen 1992, 34; Shepard & Sanders 1985, 123, 125.)
Karhuihin liittyvää soturikulttia on harjoitettu myös toisaalla. Kalifornialaisen Pomo-nimisen heimon jäsenet sanovat "ihmiskarhuksi" shamaania, joka pukee ylleen karhunahkapaidan muuttuakseen siten karhuksi. Karhuna hän pystyy varastamaan ja murhaamaan rangaistuksetta. Monet intiaaniheimot ovat uskoneet pahansuovan shamaanin esiintyvän juuri kaikkein tavallisimmin karhunhahmoisena. Näistä pahansuovista karhuhahmoista käytetään nimitystä "Bearwalk". Näitä voi verrata Berkserk -viikinkisotureihin. (Rockwell 1991, 72-73; Shepard & Sanders 1985, 124.)
13.2. Ihmissudet ja villi-ihmiset
Ihmissusilegenda on varmaankin maailman kuuluisin muodonmuutoskertomus. Keskiajalla ihmissusia sanottiin saatanan orjiksi. Hirviömäisiksi ihmissusiksi saattoivat muuttua hyvät ja rehellisetkin ihmiset, jopa kuningas. Luonnollisesti erilaiset jumalat olivat yleisimpiä eläimiksi muuttujia. Kreikkalaisessa tarussa Zeus muutti turmeltuneen Kalliston isän, kuningas Lykaonin sudeksi, sen jälkeen kun tämä oli loukannut häntä. Keskiajalla Euroopassa monia miehiä ja muutama nainen tuomittiin syytettynä ihmissudeksi. Hollywood on käyttänyt tuottoisasti hyväkseen monia ihmissusilegendoja. Eräs laajasti tunnettu ihmissusi oli 1500-luvun Saksassa elänyt Peter Stubbe. (alaviite 4; Sappinen 1992, 72, 75, 79.)
"Kirjoituksen mukaan Stubbe oli epäilemättä läpikotaisin kelvoton. Hän oli ollut 'suuresti viehtynyt pahaan' jo varhaisesta nuoruudestaan ja alkanut harjoittaa mustaa magiaa 12-vuotiaana. Taikuudesta oli tullut hänelle ennen pitkää niin voimakas pakkomielle, että hän oli tehnyt liiton paholaisen kanssa. ... Ihmissusi raiskasi ja murhasi hänet. ... Uskotaan että Stubbe söi hänet. ... Kun Stubben verenhimo kasvoi, hän alkoi liikkua vainioilla päivin ja öin uhreja etsimässä. ... Jossakin vaiheessa hän siitti kaksi lasta, pojan ja tytön. Tyttärestä tuli kasvaessaan yhä kauniimpi, ja Stubbe mielistyi häneen. ... siitti tälle lapsen. ... Sukurutsaus ei rajoittunut tyttäreen: Stubbe makasi myös sisarensa kanssa." (Sappinen 1992, 71.)
Ns. villilapset eivät varsinaisesti ole mitään muodonmuuttajia, mutta varsin yliluonnollisia tapauksia nekin. Maailmasta löytyy lukuisia kertomuksia villilapsista, joista petoeläimet ovat pitäneet huolta. Ruotsalainen kasvitieteilijä Linné esitti näkemyksenään vuonna 1758, että villilapset ovat oma lajinsa, homo ferus, jonka tuntomerkkejä ovat puhekyvyttömyys, ruumiin runsas karvoitus ja käveleminen neljän raajan varassa. Nämä henkilöt ovat kokeneet eläimen elämän. Klassinen käsitys villilapsista henkilöityy 700 eKr. eläneissä Romuluksessa ja Remuksessa, joita pidettiin sodanjumala Marsin ja italialaisen prinsessan, Vestan Neitsyt Rea Silvian lapsina. Kaksospojat pelastuivat naarassuden ansiosta. (Koskinen 1996, 89; Sappinen 1992, 56.)
Sodanjumala Marsin legendaariset pojat Romulus ja Remus ovat kuuluisimpia varhaisista villilapsista. Alba Longan kuningas pelkäsi, että kaksoset veisivät jonakin päivänä hänen kruununsa, joten hän käski heittää vauvan Tiber-jokeen hukkumaan. Vauvoja kuljettava kori takertui rannan ruohikkoon. Sieltä korin löysi naarassusi. Marsille pyhitetty eläin, joka imetti lapsia omalla maidollaan. Pojat kasvoivat ja perustivat muinaisen Rooman. (Sappinen 1992, 57.) (Kuva 17.)
Lapsien piirretyissä elokuvissa villi/susilapset ovat tavallisia hahmoja. Tunnetuimpia ovat Disney-elokuvien sankarit: Viidakkokirjan susilapsi Mowgli, intiaanityttö Pocahontas ja apinoiden väitetty kuningas Tarzan. Tositarinoita villilapsitapauksista on aika ajoin myös esitetty. Eräs tällainen on ollut Saksan Hessenistä vuonna 1344 metsästä löytynyt susilapsi. Muita villilapsitapauksia ovat olleet mm. Hamelnin Peter (1724), Aveyronin villilapsi Victor (1800), Intian susipoika Sanichar (1867) ja intialaiset susitytöt Amala ja Kamala (1920). Edelleen tositarinana pidetään erään karhulapsen elämäntarinaa. Liettuassa vuonna 1661 löytyi metsästä poika, jonka oletetaan kaikesta päätelleen olleen karhujen kasvattama. (Sappinen 1992, 57-59.)
"Poika vastusti kiinniottoa raivokkaasti käyttäen teräviä hampaitaan ja kynsiään. Vankeudessa hän ei suostunut pitämään vaatteita eikä syömään muuta kuin lihaa ja ruohoa. Hän livahti usein holhoajiltaan karkuun metsään, mistä hänet kerran löydettiin syleilemästä villiä karhua. Poika otettiin uudelleen kiinni ja suljettiin erään kuvauksen mukaan luostariin." (Sappinen 1992, 58.)
Nykyaikaan sijoittuva tarina kertoo eräästä kolmivuotiaasta tytöstä, joka eksyi metsään Yhdysvalloissa vuonna 1997. Hän oli kadoksissa kaikkiaan kolme päivää ja kaksi yötä. Hänen uskottiin jo kuolleen, mutta hän löytyi kuitenkin nukkumasta puun alla. Tyttö väitti, että hän oli kohdannut karhun, jolla oli ollut kaksi pentua. Päivisin tyttö oli leikkinyt pentujen kanssa, yöt hän oli nukkunut karhuemon ja pentujen kanssa. (Pickering 1999, 19.)
Kautta aikojen yksi kulttuuri-ihmisen häpeällisimmistä piirteistä on ollut ennakkoluuloisuus ja torjuva suhtautuminen outoja, tuntemattomia asioita kohtaan. Muinaisaikaisten ihmisten harjoittamana sen vielä ymmärsi vähäisen tai olemattoman tiedon vuoksi, mutta että nykyaikaiset, sivistyneet ja koulutetut ihmiset edelleenkin suhtautuvat nurjamielisesti eriskummallisiin ilmiöihin - se ei kyllä ole oikein! Usein poikkeukselliset asiat torjutaan jo ennakolta. Asioista tulisi ensin ottaa tarkka selko, ennen kuin lausutaan lopullisia käsityksiä tai tuomioita.
Seuraavassa esimerkissä tulee mielestäni varsin osuvasti esille tyypillinen suhtautuminen yliluonnollisiin ilmiöihin. Miksi outojen tapauksien yhteydessä tulee lähes ainoastaan mieleen rangaistukset ja tappaminen? Miksi sellaistenkin tapausten yhteydessä, joissa ei ole kenelläkään hengenvaaraa tai muuta uhkaa?
"Palattuaan takaisin tiskinsä taakse hän mietti pitkän tovin asioita, pyöritti sitten läheisimmän miliisiaseman numeron ja teki ilmoituksen: - Tänne hotelliin saapui äsken elävä karhu ... sen seurueessa oli humalainen suomalainen pappi ja meikäläinen naisradisti. Pitäisiköhän teidän tulla noutamaan se otus täältä pois, paiskaisitte selliin? - Jaa että hyvä veli on majoittanut karhun. Koko yönkö olet kuomaseni taas lipittänyt votkaa? Hotellivirkailija vannoi olevansa selvin päin, mikä ei ihan pitänyt paikkaansa, mutta likimain kyllä. - Se kulkee kahdella jalalla, se karhu, ja kantaa itse matkalaukkunsa. - Niinpä hyvinkin. Koskapa karhut konttaisivat. - Tässä on jotakin mätää, minä en halua ottaa vastuuta siitä pedosta. - Sulje nyt äijä hyvä se luuri ja koeta selvittää pääsi ja unohda koko juttu. Miellä on täällä asemalla setvittävänä pari tappoa ja käytävillä loiskuu puolisääreen humalaisten verta ja oksennusta, niin että täällä on puuhaa ihan tarpeeksi ilman sinun soittojasikin." (Paasilinna 1995, 215.)
13.3. Eläinten uskonnollisuus
Voivatko eläimet itse uskoa Jumalaan? Tämä kysymys liittyy läheisesti jo aiemmin mainittuun eläinten tietoisuuden problematiikkaan. Onko eläimillä ylipäänsä henkistä elämää: pelkoja, kuvitelmia, fantasioita, illuusioita tai unelmia? Tom Sjöblom (1999, 250) on tutkinut asiaa ja esittänyt näkemyksenään seuraavaa:
"Ensi kuulemalta koko kysymys vaikuttaa mielikuvitukselliselta. Eläinten uskonnollisuus on asia, joka kuuluu vain satuihin. Se ei ole mielekäs tai järkevä keskustelunaihe kulttuurin- tai historiantutkimukselle. Tämä pitää osittain paikkansa. On totta, ettei tiedossamme ole, että yksikään toinen eläinlaji harjoittasi uskontoa missään muodossa".
Tutkijat ovat tutkineet etupäässä rituaalien esiintymistä eläimillä. Eläinten rituaalinen toiminta näyttäisi olevan tilannekohtaista, vailla päämäärätietoisuutta. Todisteet eivät anna viitteitä käsityksiin tuonpuoleisesta. Eläinten uskonnollisuudesta ei ole siis olemassa ainuttakaan todistetta. Ehkä kaikesta epätodennäköisyydestä huolimatta eläimet harjoittavat silti uskontoa jossakin muodossa. Me ihmiset olemme vain kyvyttömiä toistaiseksi sitä havaitsemaan. Olennaista on erottaa toisistaan luonnonmukainen eläinlaji ja antropomorfistinen eläin. Viimeksi mainituilla uskonnollisuuden esiintyminen ei ole aivan harvinaista. (emt, 270.)
Voisiko eläinten uskonnollisuus (ja tiede) kuulostaa ehkä kuten seuraavassa Apinoiden planeetan kohtauksessa (The Planet of the Apes 1968)?
Syyttäjä Honorius: - Tapaus on yksinkertainen. Uskonkappaleen 1. artiklan mukaan kaikkivaltias loi apinan omaksi kuvakseen, antoi sille mielen ja sielun - erotti sen viidakon pedoista ja teki siitä planeetan herran. Nämä pyhät totuudet ovat itsestäänselviä.
Honorius: - Kunnon tutkimus on retuperällä. Jotkut nuoret kyynikot ovat halunneet tutkia ihmistä. Heidän järjetön teoriansa on nimeltään evoluutio.
Puheenjohtaja: - Menkää jo asiaan!
Honorius: - Valtio syyttää Ziraa ja Galenia.
He ovat tehneet kokeita haavoittuneella eläimellä, -
muuttaneet sen kurkkua ja aivoja luoden siitä puhuvan hirviön.
Zira: - Se on vale. Luommeko sille mielenkin?
Hän osaa puhua ja ajatella. Ja järkeillä.
Honorius: - Tuoko osaisi järkeillä? Saanen paljastaa huijauksen.
Puheenjohtaja: - Saatte, mutta älkää tehkö tästä kuulustelusta farssia.
Syyttäjä: - Kerropa, Kirkassilmä, mikä on uskonkappaleen toinen artikla.
Taylor: - En tunne kulttuurianne.
Honorius: - Ei tietenkään tunne. Se ei osaa ajatella.
Miksi kaikki apinat on luotu tasa-arvoisiksi?
Taylor: - Jotkut näyttävät olevan tasa-arvoisempia kuin toiset.
Honorius: - Miksei ihmisellä ole sielua ja miksi Luojan valo on apinoissa?
Taylor: - Lue tämä puolestani.
Cornelius: - Koska syytettyä on kielletty puhumasta, -
hän pyytää, että tämä merkitään pöytäkirjaan.
Puheenjohtaja: - Lukekaa se, Cornelius.
Cornelius: - Tulen luoksenne planeetalta toisesta aurinkokunnasta.
Olen avaruustutkija, joka ...
Puheenjohtaja: - Näyttäkää sitä paperia. Hah, hah, höh ...
Tämä on huonoa pilaa.
Zira: - Onko totuuden etsiminen pilaa?
Richard Adams on teoksissaan kuvannut eläinten uskonnollista ajattelua, erityisesti mielikuvitusromaanissaan Shardik: Beklan herra (1980). Tämä mammuttimainen 500 -sivuinen teos kertoo karhujumalasta, joka saapuu maan päälle johtamaan kansansa Beklan valtakunnan herruuteen. Tarinassa kysellään ihmisyyden päämääriä: Onko alistuminen Jumalan tahtoon oikea tie? Vai olisiko itsekäs itseensä luottaminen parempi vaihtoehto? Teos on filosofinen kannanotto maailman ongelmiin. (Saksholm 1987, 114.)
Ehkä juuri karhujumala Shardikiin uskova karhu nimeltään Perhana esitellään Arto Paasilinnan kirjassa Rovasti Huuskosen petomainen miespalvelija (1995). Kirjassa kerrotaan rovastista ja karhusta, jotka kiertävät maailman vesillä ja mantereilla pitämässä uskonnollishenkisiä tilaisuuksia:
"Haifassa esiintyi myös muuan kiivailija, joka syytti rovasti Huuskosta uskonnollisesta rienauksesta ja vaati hänen karkoittamistaan juutalaisvaltiosta. Miekkosen mukaan ei ollut sopivaa, että uskonasioita esiteltiin eläimellisessä muodossa, villipedon välityksellä. ... Väitteensä tueksi mies luki otteita Huuskosen lehdistölausunnoista, jotka olivatkin tosi väkeviä. Huuskonen oli kuulemma jollekin toimittajalle tullut ylvästelleeksi, että hänen kesy karhunsa oli itse asiassa Jeesuksen jälleen syntynyt inkarnaatio. Huuskonen ei muistanut tuommoisia puhuneensa." (Paasilinna 1995, 238.) (Kuva 18.)
Orwellin teoksessa, Eläinten vallankumous (1969, 27-28), käsitellään monia elämänfilosofisia teemoja ja näin olleen siis myös eläinten uskonnollisuutta. Kartanon tilan, jonka nimen eläimet myöhemmin muuttivat Eläintilaksi, viisaimmat jäsenet eli siat olivat kehittäneet vallankumousopin, animalismin, jonka periaatteet voidaan tiivistää Seitsemäksi käskyksi. Ne olivat muuttumaton laki, jonka mukaan kaikkien Eläintilan eläinten oli iäti elettävä. Mutta koska tyhmimmät eläimet, kuten lampaat, kanat ja ankat, eivät pystyneet oppimaan Seitsemää käskyä ulkoa, Sika nimeltä Lumipallo julisti, että Seitsemän käskyä voitiin oikeastaan supistaa yhdeksi ainoaksi iskulauseeksi, joka kuului: "Neljä jalkaa hyvä, kaksi jalkaa paha!" (emt, 36).
SEITSEMÄN KÄSKYÄ:
1. Jokainen kahdella kulkeva on vihollinen.
2. Jokainen neljällä jalalla kulkeva tai siivekäs on ystävä.
3. Yhdenkään eläimen ei pidä käyttää vaatteita.
4. Yhdenkään eläimen ei pidä nukkua vuoteessa.
5. Yhdenkään eläimen ei pidä juoda alkoholia.
6. Yhdenkään eläimen ei pidä tappaa toista eläintä.
7. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia. (Orwell 1969, 28.)
13.4. Luominen ja evoluutio
Elämän synnyn kysymykset saattavat tuntua turhan kaukaisilta tämän aiheen kannalta, mutta jokunen sana niistäkin joka tapauksessa. Maailman syntyä selittäviä teorioita on olemassa oikeastaan kaksi: luomisoppi ja kehitysoppi. Uskonnollisen luomisopin mukaan Jumala on kauan aikaa sitten luonut maailman. Kehitysoppi uskoo taas "suureen pamaukseen" vuosimiljardeja sitten ja ihmisen kehittymiseen eläimestä. Luonnontieteilijöiden arviot maapallon iästä vaihtelevat 500 miljoonasta vuodesta sataan vuoteen. Tiede ja uskonto ovat kiistelleet aiheesta kautta aikojen; vastakkain ovat olleet "uskonnolliset höpinät" ja "tieteelliset tosiasiat". (Reinikainen 1994, 14.)
Luomisoppi on oppi maailman luomisesta. Raamatussa on maan ja ihmisen syntyhistoriaa kuvaavia kertomuksia. Raamatussa on itse asiassa kaksi luomiskertomusta. Toisessa luodaan ensin eläimet ja sitten ihminen (1. Moos. 1:24-27), toisessa taas ensin ihminen ja viimeksi vasta eläimet (1. Moos. 2:7, 15-25). Ensimmäinen luomiskertomus korostaa ihmisen suuruutta ja loistoa eläimiin verrattuna. Jumalan luomisjärjestys noudattaa hierarkkisuutta: Jumala on korkein, ihminen hänen alapuolellaan, ja eläimet ihmisen alaisuudessa ja hallittavina. Jumala loi ensin kasvit, sitten eläimet ja viimeksi ihmisen omaksi kuvakseen, ja antoi tälle tehtäväksi eläinten hallitsemisen. (Koskinen 1996, 64; Ollila 1989, 58-59; White Jr. 1997, 27).
Jumala sanoi: "Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu" (1 Moos. 1:26).
Raamatussa luominen esitetään kahteen kertaan ilmeisesti siitä syystä, että Jumala hävitti tuomiolla koko ensimmäisen ihmiskunnan. Alkuaan Saatana oli luotu olento, eräs kerubeista, joka oli todennäköisesti luomakunnan ensimmäinen valtias. Kun Saatana ylpeytensä tähden lankesi, Jumala luultavasti tämän johdosta tuhosi ensimmäisen ihmiskunnan vedenpaisumuksella. Jumala teki maan tyhjäksi ja autioksi ennen kuin aloitti uuden luomisen. Eräät uskovat ihmisen menettäneen jumalankaltaisuutensa tämän syntiinlankeemuksen seurauksena. Ihminen menetti samalla luonnon hallitsijan asemansa ja alkoi pelätä eläimiä. (Ollila 1989, 59; Suutala 1995, 30-31.)
Toinen luomiskertomus on hengeltään kokonaan erilainen kuin ensimmäinen. Eläimet luotiin tällä kertaa Aadamille kumppaneiksi, joiden tarkoitus oli yksinäisyyden poistaminen. Alunperin ihminen tarkoitettiin ehkä kasvissyöjäksi, mutta toisessa luomiskertomuksessa ihmisestä tuli lihansyöjä. Eläinten tappamisesta tuli nyt sallittua. Ihminen sai antaa eläimille nimet, mutta ihmiselle nimen antoi edelleen Jumala. Raamatullisina aikoina nimellä oli huomattavasti suurempi merkitys kuin nykyään. Nimen tuli näet ilmaista, millainen sen omistaja oli. (Ollila 1989, 59-60.)
"Herra Jumala teki maasta kaikki metsän eläimet ja kaikki taivaan linnut ja toi ne ihmisen eteen nähdäkseen, kuinka hän ne nimittäisi; ja niin kuin ihminen nimitti kunkin elävän olennon, niin oli sen nimi oleva." (Ollila 1989, 59.)
Itse asiassa ei ole lainkaan samantekevää, millaisia käsityksiä ihmiskunnan alkuvaiheista esitetään, sillä nykyaikainen ihmiskuva ja suhde eläimiin perustuvat juuri tulkintoihin alkutapahtumista. Luomisoppi on vaikuttanut voimakkaasti kulttuurimme ja ajatteluumme. Monia käytäntöjä ja asioita ollaan perusteltu Raamatusta käsin. Toisaalta luomistyö torjutaan helposti vetoamalla yliluonnollisuuteen ja epätieteellisyyteen. Jos uskontoa ja Jumalaa ei olisi, mihin silloin perustuisivat meidän käsityksemme hyvästä ja pahasta? Arvot ja moraali määrittyisivät ehkä tällöin uudella tavoin, ihmislähtöisesti. Yhteiskunnallisella tasolla uskon häviäminen ja täydellinen siirtyminen tieteen näkemyksiin vaikuttaisi ratkaisevasti suhtautumiseemme mm. abortti- ja eutanasiakysymyksiin, rasismiin ja ympäristösuojeluun. Maailmassa alkaisi ehkä lisääntymään Stalinin, Pol Potin tai Adolf Hitlerin kaltaiset henkilöt, joiden mukaan valtion tulee huolehtia "hyödyttömien" - sairaiden, vammaisten, vanhusten, lasten ja eläinten - surmaamisesta. Kehitys kohti korkeampia ihmisyyden muotoja on toisinaan merkinnyt myös yhä suurempaa epäinhimillisyyttä. (Koskinen 1996, 21; Reinikainen 1991, 10, 12, 57.)
Monet ihmiset uskovat luomisen ja kehitysopin välimuotoon. Kreationismi edustaa lähinnä tällaista ajattelua. Jumalan uskotaan luoneen myös evoluution. Kuinka loogista on oikeastaan ajattelu, jossa uskotaan tyhjästä syntyneen sattumalta ihmisen? Kreationistien mukaan Pyhä Raamattukin voidaan todistaa tieteellisesti oikeaksi. Arkeologiset kaivaukset ja toiset samoihin aikoihin kirjoitetut tekstit vahvistavat osaltaan Raamatun historiallista paikkansapitävyyttä. Samoin monet Raamatun ennustukset ovat toteutuneet. Kreationismi määritellään oppiksi, jonka mukaan maailma elollisine olioineen on syntynyt luomistapahtumassa Raamatun esittämällä tavalla. (Saura 1997, 185-187.)
Vaikkei ihminen Raamatun tietojen pohjalta osaakaan luomista selittää, todistaako se, että Raamattu ei perustu tosiasioihin? Kirjoittiko Jumala Raamatun ihmisille luonnontieteen oppikirjaksi: "Kuinka maailma luotiin"? Jumala kirjoitti Raamatun luultavasti muita tarkoituksia varten. Sitä voisi enemminkin sanoa ihmisten mielenterveyden ja elämänfilosofian oppikirjaksi: "Kuinka hankkia ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa". Tietomme elämän alkuperästä ovat vähäiset ja koko tapahtuma on kaukana menneisyydessä. Uskonto on joutunut luovuttamaan tieteelle maailmankaikkeuden rakennetta, luontoa, yhteiskuntaa ja ihmistä koskevien tosiseikkojen selvittämisen yhä enenevässä määrin. Luonnontieteet ovat saaneet selkoa hyvin monista maailmankaikkeuden rakenneseikoista. Jumalan osuus maailmanselityksessä on jatkuvasti kaventunut. Evoluution sanotaan selittävän jo kaiken muun paitsi ihmisen älyn; sen selittämiseen tarvitaan edelleen Jumalaa. Maailman on kuitenkin viime kädessä pakko olla jonkinlaisen jumalallisen järjen, "maailmansielun" ylläpitämä. (Durkheim 1980, 21; Saura 1997, 188, 190.)
Kehitysopin eli evoluutioteorian kannattajat usein perustelevat jumalakielteisyyttään sanomalla, että Jumalan olemassaoloa ei voida todistaa tieteellisesti. He ovat kysyneet: "Mistä itse Jumala on saanut alkunsa?". Ainoa tieteellinen selitysmalli elämän kehittymiselle on edelleenkin Darwinin kehitysoppi (alaviite 5). Charles Darwin aikanaan alkoi epäilemään Jumalan luomistyötä; kukaan ennen Darwinia ei ollut tätä tehnyt. Kehitysoppi perustuu Darwinin vuonna 1859 esittämään oletukseen, että luonnossa tapahtuu muutoksia, jotka jatkuvasti synnyttävät yhä monimutkaisempia elämänmuotoja. Evoluutio tarkoittaa uusien eliölajien kehittymistä varhaisemmista kantamuodoista. Evoluutioteoriassa on edelleen paljon aukkoja. Kehitysoppi on vakiinnuttanut asemansa luonnonlakien joukossa ja sillä on ollut huomattava vaikutus moniin asioihin yhteiskunnassamme. Kehitysopin kannattajia ovat olleet mm. ajattelija Jean-Paul Sartre ja psykoanalyysin luoja Sigmund Freud, joka selitti ihmisen luonnetta kehitysopin pohjalta. Ateistina Freud uskoi, että Jumala ei ole luonut ihmistä, vaan ihminen Jumalan. (Koskinen 1996, 139; Kurkijärvi 1999, 22; Reinikainen 1994, 9, 11.)
Evoluutio on kehitysoppi, jonka mukaan lajit muuttuvat jatkuvasti tullakseen paremmin toimeen uusissa ja muuttuvissa olosuhteissa. Luonnon evoluution lisäksi tapahtuu kulttuurievoluutiota: yhteiskuntien ja ihmisyhteisöjen evoluutiota. Herbert Spencerin (1820-1903) sosiaalidarwinismin mukaan yhteiskunnallinen evoluutio merkitsee parhaiten sopeutuneiden, kyvykkäämpien yksilöiden eloonjääntiä. Olemassaolon taistelussa luonnonvalinnan kautta kyvykkäimmät tai sopivimmat jäävät jäljelle, mikä takaa niin luonnon kuin ihmiskunnankin kehityksen kohti yhä täydellisempiä muotoja. Tällaisesta evoluutiosta on kyse esimerkiksi silloin, kun perinteiset metsästäjä- ja keräilijäyhteisöt kehittyvät vähitellen moderneiksi teollistuneiksi yhteiskunniksi. Evoluutio merkitsee yleisesti ottaen edistystä, jossa kehittymättömät muodot vaihtuvat kehittyneemmiksi, yksinkertaiset monimutkaisemmiksi ja alkeellisemmat täydellisemmiksi. Kehitys parempaan suuntaan ei ole ainoa vaihtoehto, vaan yhteiskunnat voivat myös evoluution sijaan hajota. (Gronow 1996, 145, 148, 150.)
Tutkijat eivät ole pystyneet selvittämään uusien eliölajien kehittymistä. Kehitystä uskotaan tapahtuvan sekä makro- että mikroevoluutiona. Mikroevoluutiota eli yksilöllistä muuntelua esiintyy kaikilla lajeilla. Luonnon valinnan kautta erilaiset ominaisuudet "rikastuvat" erilaisiin ympäristöihin. Tämän ansiosta karhut ovat karhuja edelleenkin, eivätkä ne ole muuttuneet toisiksi lajeiksi. Makroevoluutio puolestaan edellyttää geenimuutoksia, uusia geenejä ja uusia ominaisuuksia. Tutkijat eivät ole vieläkään pystyneet selittämään uusien eliölajien kehittymismekanismia. Sukupuuttoon kuolemisen kehityskulun selittäminen on ollut huomattavasti helpompaa. Kukaan tutkija, ei edes Darwin, ole kyennyt esittämään ainoatakaan esimerkkiä täysin uuden lajin syntymisestä. Epäselväksi tutkijoille on jäänyt se, miten on tapahtunut liskon muuttuminen linnuksi tai apinan muuntuminen ihmiseksi. Ehkä on mahdollista, että vuosimiljardien kuluessa eläimetkin kehittyvät puhuviksi olennoiksi?. Aika näyttää! (Reinikainen 1991, 67, 121, 123-124, 137.)
Tieteestä on tullut jo niin viisasta, että sen avulla ihminenkin osaa melkein "luoda". Ulrich Beckin (1986; 1990) kuvaamassa riskiyhteiskunnassa ihmisen elämästä on tullut riskialtista, mm. ydinvoima- ja kemianteollisuuden myötä. Nykyisin teknologian kasvava monimuotoisuus, geeni-, bio-, informaatio- ja psykoteknologia uusina teollisuudenhaaroina, on jyräämässä alleen ihmisten, eläinten ja luonnon monimuotoisuuden. Atk-teknologia on tehnyt mahdolliseksi elämän virtuaalitodellisuudessa, missä voi unohtaa useimmat luonnon lainalaisuudet. Ihminen järkiuskossaan on lähtenyt peukaloimaan geneettisiä organismeja geenilaboratorioissa ja koe-eläinkasvattamoissa. Elämän itsearvoisuutta ja pyhyyttä ei enää osata arvostaa tieteen ja tekniikan mullistavien mahdollisuuksien edessä. Tämä on herättänyt monia eettisiä ja elämänfilosofisia kysymyksiä. Bioteknologiassa unohdetaan valitettavan usein elämän tarkoitus. (Vilkka 1996b.)
Miten olisi karhuoppi maailmanselitysmallina?
"Alussa Taivaanjumala Ursus, Iku-Karhu, loi taivaan ja maan ...." Täysin vieras ajatus ei ole, sillä karhukeskeisestä maailmankuvasta on jo kirjoittanut mm. Kaarina Kailo (2000, 54-55.) (Kuva 19.)
VIITTEET:
1) Lyantropiasta kerrotaan tositarinoita vielä nykyisinkin. Wall Street Journal kertoi vuonna 1988 etusivun jutussaan haitilaisesta naisesta, joka oli pidätetty, koska hänen arveltiin muuttavan lapsia eläimiksi ja syövän nämä. Uutisessa kerrottiin myös, että muuan mies oli maan pääkaupungissa Port-au-Princessä hakattu kuoliaaksi, koska häntä pidettiin ihmissutena. (Sappinen 1992, 24.)
2) Satyyrit olivat metsänjumalia, jotka olivat ihmisiä, joilla oli pukin sarvet, korvat ja takaruumis. Seireenit olivat vesiolentoja, jotka olivat puoliksi naisia ja puoliksi lintuja. Kentaureilla oli vyötäröön asti ihmisen ruumis ja siitä alaspäin hevosen vartalo. Antiikin tarustossa Minotauros oli Kreetan kuningattaren poika, jolla oli härän pää. (Durkheim 1980, 83; Pickering 1999, 136-137.)
3) Euroopassa 34 sikaa tuomittiin teloitettavaksi syyllisenä lastenmurhiin. Vuosien 824 ja 1845 välisenä aikana teloitettiin kaikkiaan 144 syytettyä. (Sappinen 1992, 40; Vilkka 1998a, 89.)
4) Peter Stubbesta käytettiin myös nimiä Stumpf, Stube ja Stub. (Sappinen 1992, 72-79.)
5) Darwin, Charles (1980): Lajien synty. Kirjayhtymä. Helsinki. Alkuteos: (1859): The Origin of Species.