|
|
Kulttuurikarhut
8. KULTTUURIKARHUT
8.1. Lastenkulttuurin satukirjallisuus
8.1.1. Kansan- ja eläinsadut
8.1.2. Modernit taidesadut
8.2. Nallekarhut
8.2.1. Teddykarhu
8.2.2. Tunnetut nallet
8.3. Aikuiskulttuurin karhuhahmot
8.3.1. Karhukaunokirjallisuus
8.3.2. Karhukansanrunous
8.3.3. Karhumusiikki
8. KULTTUURIKARHUT
8.1. Lastenkulttuurin satukirjallisuus
Satuja on tavallisesti pidetty vain lapsille kuuluvana kirjallisuutena, mutta monet sadut on suunnattu myös aikuisille. Alun alkaen sadut ovat olleet nimenomaan aikuisten ajanvietettä. Myöhemmin ne siirtyivät melkein yksinomaan lasten perinteeseen kuuluvaksi. Melkein kaikki sadut alkavat "Olipa kerran ...". Sadut ovat yleensä ajallisesti määrittelemättömiä. Ne tapahtuvat ajassa, joka on ajaton. Ne voivat tapahtua vaikka juuri tässä hetkessä. Sadut jaetaan yleensä kahteen päätyyppiin: kansansatuihin ja taidesatuihin. Ero näiden välillä on häilyvä. Taidesatujen ominaisuutena on pidetty sitä, että niillä on nimetty tekijä, toisin kuin kansansaduilla. (Koskinen 1996, 43; Saksholm 1987, 14, 19, 26.)
Psykologisesta näkökulmasta sadut ilmentävät yleisiä, eri puolilla maailmaa samanlaisina toistuvia arkkityyppisiä kuvia, jotka elävät ihmisten alitajunnassa. Arkkityyppiset kuvat on jäänteitä menneisyydestä. Ne voivat olla peräisin ajoilta, jolloin oli toteemieläimiä ja ihmisten eläinsieluja. Tätä tutkimussuuntausta edustavat lähinnä psykoanalyytikot, mm. Carl G. Jung ja Bruno Bettelheim. Jungin käyttämä arkkityyppi tarkoittaa ihmisen vaistomaista taipumusta muodostaa perushahmoisia mytologisia mielikuvia. Arkkityypit ovat kollektiivisia kuvia, jotka toistuvat samanlaisina kaikkialla maailmassa riippumatta ajasta, paikasta tai rodusta. Tunnetuimmat arkkityyppiset hahmot ovat miehillä anima ja naisilla animus. Näitä harvinaisempi on Äiti Maa -arkkityyppi. Äidin arkkityyppi esiintyy usein eläimenä, kuten kissana tai karhuna. (Savela 1993, 9, 29, 31-32; Saksholm 1987, 15.)
Sadut ovat luonteeltaan vertauskuvallisia. Ne vetoavat lapsen mielen tiedostamattomiin alueisiin. Sadut käsittelevät monia psykologian teemoja. Tällaisia ovat esimerkiksi vapautuminen vanhemmista, isän ja äidin tunteet, toiveet, käskyt, pelot ja ahdistukset. Saduissa on tavallisesti mukana ikuinen sukupolvidraama: tytär, äiti ja isoäiti. Psykologinen perinne on aina muistanut erityisesti korostaa äidin merkitystä kaikenlaisten ongelmien synnyssä ja ratkaisussa. Monissa saduissa käydään läpi ihmisten pelkoja pahojen noitien, hirviöiden ja mustasukkaisten äitipuolien avulla. Tarinoissa ihminen voi elää läpi sensuroimiaan tunteita ja ongelmiaan. Sadut ja myytit voidaan nähdä tapana yrittää oivaltaa syvällisesti symbolisella tasolla, mistä elämässä on todella kysymys. (Koskinen 1996, 41, 44; Saksholm 1987, 27.)
Eräs tunnettu karhuaiheinen satu on "Kultakutri ja kolme karhua". Se käsittelee symbolisesti lapsen aikuiseksi kasvamisen liittyviä ongelmia, kuten oidipaalista tilannetta ja lapsen siinä käymää kamppailua, oman identiteetin etsintää ja sisarkateutta. Eläinsatuja ei juurikaan muutoin ole tutkittu psykologisesta perspektiivistä. Modernit psykologiset satujen tulkinnat pohjautuvat ennen muuta Freudin ja Jungin näkemyksiin. (ks. lähemmin Bettelheim 1984, 259-270.)
Tutkimuksissa korostetaan satujen suhdetta uniin. Me ihmiset olemme vähän kuin karhuja, nimittäin vietämme puolet elämästämme nukkuen. Ihmisten nukkuma-aika on vain eri tavalla jaksottunutta karhujen uniaikaan verrattuna. Unimaailman merkittävyyttä ihmiselle ei tulisi väheksyä. Unet edustavat kaikkein selkeimmin ihmisen alitajuista, tiedostamatonta puolta. Sadut ja tarinat syntyvät samoista aineksista kuin unet, piilotajuisesta viestinnästä. Yleisesti uskotaan, että ihmisen päivätajunta on järjellinen, kun taas piilotajuinen puoli on tunteellinen. Unet ovat seikkailumatkoja toiseen todellisuuteen, missä arkitodellisuus ja yliluonnollinen kohtaavat. Unet ovat myyttisiä tarinoita, jotka nousevat mielikuvistamme. Mielikuvat tuottavat myös tunteemme, näkymme, kaikki eleemme ja puheemme. (Bettelheim 1984, 46, 69; Moilanen; Rockwell 1991, 195-196; Saksholm 1987, 19, 106-108; Shepard & Sanders 1985, 70.)
8.1.1. Kansan- ja eläinsadut
Kansansadut ovat yleensä lyhyitä, pelkistettyjä ja helposti kerrottavia tarinoita. Sadun henkilöt on kuvattu yleensä varsin kaavamaisen mustavalkoisesti: Hahmot ovat joko köyhiä tai rikkaita, kauniita tai rumia, hyviä tai pahoja. Tarinat ovat usein melko naiiveja, mutta ne voivat olla myös varsin oivaltavia. Kansansatujen alkuperä jää yleensä arvoitukseksi, koska niillä ei useinkaan ole selvästi nimettyä tekijää. Kansansadut ovat kertoja-, maantieteellis-, historiallis- ja kulttuurisidonnaisia. (Saksholm 1987, 13, 15, 22, 24-25.)
Suosittu kansanperinteen laji on ollut lapsille kerrotut eläinaiheiset sadut. Eläinsadut ovat yleensä symbolisia kertomuksia ihmisten maailmasta. Saduissa eläinten yhteiskunta on varsin pitkälle järjestäytynyt. Suomalaisten satujen miljöönä on yleensä luonnonvarainen, avara ja leimallisesti suomalainen salomaisema. Yleisesti eläinten käyttö kulttuurissa on hyvin banaalia; eläimiä käytetään ilman, että niille annetaan juuri mitään merkitystä. Eläinsatujenhahmoilla ei yleensä ole juuri minkäänlaista suhdetta todellisiin eläimiin. Eläinsatujen sanotaankin olevan symbolisia kertomuksia ihmisten maailmasta. Ne kuvaavat eläimen elämän sijasta ihmisten elämää. (Halme 1998, 8; Saksholm 1987, 13, 15, 22, 24-25; Shepard & Sanders 1985, xii.)
Eläinsaduissa on usein mukana jonkinlainen opetusfunktio. Opettavia eläinsatuja kutsutaan faabeleiksi. Faabelit käsittelevät moraalisia ja eettisiä ongelmia. Ne ovat opettavaisia ja joskus varsin moralistisia. Saduissa on usein mukana kristillis-eettisiä opetuksia kuten, että "viisaus on raakaa voimaa parempi, heikkoa ei pidä halveksia, ylpeys ja kerskailu ovat tuomittavia tai että kiittämättömyys on maailman palkka." Opetus voi olla myös toisenlainen kuten, että "tyhmä ja hyväuskoinen joutuu petetyksi, hyvä ei aina saa palkkaansa, pahaa ei aina rangaista tai että ahkeran työn sijasta petoksella rikastuu". (Halme 1998, 8.) Eläinsaduissa ei aina tunneta sääliä, eikä nöyryyttä, myötätuntoa tai hyväuskoisuutta pidetä kunniassa. Saduissa menestyy joskus parhaiten viekkaudella ja oveluudella; niissä voi olla mukana myös seksuaalisuutta ja julmaa realismia. Ne ovat joskus tekopyhiä, joskus taas enemmänkin huvittavia. (Bettelheim 1984, 54; Elovaara 1992, 179; Halme 1998, 8; Saksholm 1987, 13, 22, 50.)
Eläinsadut ovat tavallisesti varsin lyhyitä, mistä johtuen eläinhahmot jäävät usein melko epäpersoonallisiksi. Eläimet toimivat eläinsaduissa kuten ihmiset: "Ne puhuvat, tekevät maataloustöitä, keittävät ruokaa, valmistavat tarvekaluja. Niillä on hautajaisia ja häitä. Ne ovat myös kummeja ja lastenhoitajia. Käräjiäkin ne käyvät ja jopa sotaa, mutta myös rauha solmitaan". (Halme 1998, 8.) Tarinoissa eläimet esiintyvät monesti pareittain. Yleinen tarina on sen kaltainen, että voimiltaan heikompi, mutta viisaampi, voittaa ruumiinvoimiltaan voimakkaamman, mutta tyhmemmän, kumppaninsa. Kaikkinensa ihmismäiset eläinhahmot eivät ole näin hyvinkäyttäytyviä, vaan villieläinten pahamaineisuuskäsityksiin nojaavia eläinhirviöitä on myös kulttuuriperinteessä mukana. Eläinhirviöhahmo saattaa pyrkiä pirstomaan ihmisen ja kulttuurin (esim. King Kong ja Tappajahai). Eläinhirviö on monesti psykopaattisen raaka hahmo, ihmisyyden kieltäjä ja inhimillisyyden vastakohta. (Aaltola 2000, 3; Baker 1993, 152-158; Elovaara 1992, 179; Saksholm 1987, 21-22, 50.)
Folkloressa karhua ollaan pidetty älykkäänä olentona, joka erityisesti loitsuissa esitetään varsin pelottavana. Eläinsaduissa puolestaan karhu kuvataan usein tyhmäksi ja kömpelöksi, jota muut eläimet petkuttavat. Toisilleen vastakkaiset käsitykset karhun älyllisistä ominaisuuksista selittyvät erilaisten käyttöyhteyksien mukaan. Karhuloitsuja on käytetty kriittisissä tilanteissa, kun taas sadut ovat olleet arkipäivän ajanvietettä. Loitsujen avulla ihminen on pyrkinyt saamaan karhun taikavoimaisesti hallintaansa, mutta eläinsaduissa sen sijaan asetetaan sen arvovalta kyseenalaiseksi ja nautitaan sen nöyryyttämisestä, kun se esiintyy hölmönä ja naurettavana. (Halme 1998, 9; Saksholm 1987, 12, 32.)
8.1.2. Modernit taidesadut
Modernit taidesadut ovat tämän vuosisadan satuja ja siitä johtuen ne ovat kansansatuja nykyaikaisempia. Ne ovat ilmaisukeinoiltaan kehittyneet edeltäjäänsä moniulotteisemmiksi. Taidesadut ovat tuoneet eläinsatuihin mukaan tietoisesti kehiteltyjä psykologisia kysymyksiä, kuten mm. kärsimyksen ongelman. Saduissa karhu on edelleenkin suosittu hahmo. Kansansatujen karhu on saanut uusia piirteitä tämän vuosisadan saduissa. Modernien taidesatujen karhuhahmot ovat entistä moni-ilmeisempiä, kaupungistuneita, aikuistuneita, ihmisenkaltaisia teddykarhuja. Nykyisissä karhusaduissa elää kansanomaisten eläinsatujen perintö, johon lisäväriä ollaan haettu myyttisestä perinnöstämme. Karhuhahmoja on yhdistetty muinaiseen karhumytologiaan ja suomalaiseen luontoon. Muiden maiden karhusatuhahmoja on hyödynnetty ja liitetty mukaan suomalaiseen perinteeseen. Perinteinen ihmisenkaltaistava eläinkuvaus on yhä pitänyt pintansa. Leikkikalunalle on myös saanut lisätilaa suomalaisessa satukirjallisuudessa. (Halme & Salemaa 1998, 11; Saksholm 1987, 51, 56.)
Marja-Leena Mikkolan taidesatu Amalia, karhu (1975) hakee pohjavireensä muinaisesta karhumytologiasta. Amalia on suomalais-ugrilaista sukua, taivaan karhun jälkeläinen. Samaa perinnettä edustavat Helvi Juvosen ja Mirjam Polkusen karhuhahmot. Jukka Parkkisen Otto-karhulla (1980) on Amalian tavoin myyttiset sukujuurensa, mutta teos ei muutoin käsittele karhumyytistöä. Teos luonnontieteellisessä tarkkuudessaan on lähellä ns. eläintieteellistä allegoriaa. Elina Karjalaisen Uppo-Nalle (1978) puolestaan yhdistyy lähinnä anglosaksiseen leikkinalleperinteeseen. Moderneiksi taidesaduiksi luokiteltavia karhusatuja on ilmestynyt ainakin kahdenkymmenen sadun verran maassamme tämän vuosisadan aikana. (Halme & Salemaa 1998, 11; Saksholm 1987, 65.)
8.2. Nallekarhut
Oikeiden karhujen lisäksi on olemassa sadoittain ns. leikkikalu-, sarjakuva-, elokuva- ja satukarhuja. Näitä nallekarhuja luonnehtii viattomuus, kiltteys, ystävällisyys, lapsellisuus ja hellyttävyys. Nimitys nallekarhu kuvaa vaaratonta olentoa. Nallekarhu on ihmisten kesyttämä lemmikkieläin, joka ei enää selviytyisi luonnossa omin päin. Nallekarhu saattaakin elää luonnon ympäristön sijasta vaikkapa lelukaupassa tai ihmisasunnossa. Nallekarhu ei ole enää oikea eläin, vaan ihmistä riippuvainen kotieläin. Nallekarhu ei osaa metsästää ja on aika avuton, ellei ihminen syötä sitä. Nallessa yhdistyvät vastakohdat: esikuvan kovuus ja itse lelun pehmeys. Nallekarhut kuuluvat ennen muuta lapsuuden maailmoihin. Nallekarhu on todellinen lapsuutta symbolisoiva lelu, johon ihminen kiintyy jo lapsuutensa aikana. (Savela 1993, 52-53, 77; Shepard & Sanders 1985, 165-166.)
Kautta aikojen nallekarhuja on ollut saduissa ja taruissa. Myöhemmin ne siirtyivät sarjakuviin ja piirrettyihin elokuviin. Nykyisin oman aikamme myyttejä välittää vahvimmin moderni elokuvatekniikka. Sarjakuvahahmoista, kirjojen, elokuvien ja tv-sarjojen sankareista tehdään yleisesti leluja ja keräilyesineitä. Jokaisesta kiinnostavasta tyypistä valmistetaan valtavia määriä muita oheistuotteita, kuten paitoja, nukkeja, mukeja, julisteita, rintamerkkejä, patsaita, yms. "roinaa". Kaupallistumisen myötä hahmoja on ryhdytty valmistamaan liikevoittomielessä.
Nykyisin nallekarhuhahmoja on olemassa huikea määrä; näitähän löytyy sekä suomalais-kansallisia että ulkomailta tuotuja. Kuvassa (Kuva 7.) tunnettuja teddykarhuja riveittäin ylhäältä vasemmalta oikealle:
(1) Baloo, Barney, Herra Beanin nalle, Bongo (2) Fozzie, Humphrey, Jogi, Kummikarhut (3) Maailman vahvin nalle, Nalle Karvatassu, Nalle Puh, Oliver B. Bumble (4) Karhuherra Paddington, Pikku Jussi, Pooky Karvisen nalle, Rasmus Nalle (5) Rupert, Sinisen talon nalle, Smokey Bear, Pandakarhu Taotao (6) Ti-Ti Nalle, Uppo-Nalle, Veli Nalle
8.2.1. Teddykarhu
Teddykarhu on vanhin ja tunnetuin karhulelu. Teddykarhu muistuttaa ulkonäöltään Australiassa elävää pussikarhu koalaa. Teddykarhun syntytarina ei kuitenkaan ole peräisin Australiasta, vaan Yhdysvalloista ja Saksasta. Teddykarhu on saanut nimensä Amerikan presidentin Theodor Rooseveltin mukaan, jota kutsuttiin lempinimellä Teddy. Tämän nimen hän sai oltuaan vuonna 1902 karhunkaadossa useita päiviä; tänä aikana hän ei edes nähnyt yhtään karhua. Paikalliset asukkaat ottivat karhunpennun kiinni ja toivat sen presidentin eteen ammuttavaksi. Presidentti ei suostunut karhua ampumaan, vaan sanoi: "Jos sen tekisin, en voisi katsoa lapsiani silmiin". Lehdistö alkoi asiasta pilailemaan laittamalla aina presidentin kuviin mukaan karhun. Roosevelt otti karhunpoikasen uudelleenvalintakampanjansa maskotiksi. Roosevelt oli innokas metsästäjä ja luonnonsuojelija. (Lindholm 1998a; Saksholm 1987, 92; Shepard & Sanders 1985, 165; Sundström.)
Tästä kaikesta eräs kauppias keksi ryhtyä valmistamaan ja myymään leikkikalunalleja, jotka hän nimesi presidentin luvalla Teddyksi; ja kuten nykyisin tiedämme varsin hyvällä menestyksellä. Toinen syntytarina johtaa Saksaan, missä vuosisadan alussa lelusuunnittelija Richard Steiff oli keksinyt samaisen idean ja kehitteli vastaavanlaista karhulelua lapsille. Nallekarhu-boomi levisi muutamassa vuodessa sen keksimisestä maailmanlaajuiseksi. Muualla maailmassa nallekarhujen valmistus alkoi vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Nykyisin teddykarhu on itsenäistynyt ja alkanut elää yhä enenevässä määrin irrallaan esikuvastaan. (Lindholm 1998a; Saksholm 1987, 92.)
Omista kokemuksistani vähäsen seuraavaksi. Oma Rollo Arkas Karvakörrini on vielä toistaiseksi melko tuntematon karhuhahmo. Se kuuluu ruskeakarhujen lelunalle-sarjaan. Nallekarhuni sielunelämästä voisin kertoa jotakin. Rollo on luonteeltaan vähäsen pikkuvanha ja näsäviisas. Rollo on uroskarhu, joka miehiseen tapaan tykkää naaraskarhuista. Sillä onkin kaksi hyvää tyttöystävää: Hunajainen ja Kultaturkki. Rollo pitää molemmista yhtä paljon, eikä osaa valita näiden väliltä. Rollolla on sormus kummassakin kädessä. Rollolla on muuten ihan kivaa, mutta sille on nyt ilmaantunut ongelmia karvanlähdön kanssa. Sen päästä ja muualta vartalosta on näet hävinnyt karvoja ja syntynyt reikiä huolestuttavalla tavalla.
Omasta kokemuksestani voin sanoa, että aikuisenakin leikkikarhujen kanssa keskusteleminen ja leikkiminen, niiden sylissä pitäminen ja suukottelu tekee ihmiselle pelkästään hyvää. En ole tosiaan mikään poikkeus, mitä tulee kotieläimen kanssa puhumiseen. Amerikkalaistutkimuksen mukaan nimittäin 94 %:a ihmisistä puhuu kotieläimelleen (Yemma 2000 alaviite 1). Teddykarhuja hyödynnetään nykyisin eräissä terapiamuodoissa, kuten objekti-, rooli- ja (lemmikki)eläinterapioissa. Näissä terapiamuodoissa karhuja suositumpia terapiaobjekteja ovat kuitenkin toistaiseksi olleet koirat, kissat, hevoset, koulutetut linnut ja siat (alaviite 2). Kyseisissä terapiamuodoissa työstetään ihmisen tunteita, kohdistamalla niitä erilaisiin esineisiin tai elollisiin olioihin. Tulevaisuuden ammatteja voisi ehkä olla karhuterapeutin toimi, joka psyykkaisi luultavasti muitakin kuin vain karhua pelkääviä eläinfobisteja.
Eläimiä on käytetty terapeutteina yksinäisten ihmisten, vanhusten, sairaiden ja vammaisten hoidossa. Nämä ihmisryhmät ovat saaneet apua eläimiltä joko fyysisessä tai henkisessä mielessä. Lemmikkieläimestään he ovat saaneet itselleen toverin, jolle voivat avautua ja puhua. Eläin on jopa ihmistä parempi kuuntelija; se jaksaa väsymättä kuunnella ihmisen ilot ja surut. Eläin ymmärtää myös puhetta ja ennen kaikkea elekieltä, sillä onhan eläimellä herkät vaistot. Eläin kiintyy yleensä hoitajaansa ja ymmärtää tätä myös huonoina päivinä. Erityisesti lapset pystyvät tyydyttämään huomion- ja hellyydentarpeensa eläimen avulla. Eläimethän suorastaan rakastavat paijailua ja halailua. Myös fyysisesti sairaiden hoidossa eläimet ovat olleet apuna. Hevosella ratsastamista ollaan käytetty parannuskeinona raajoistaan vammautuneiden kuntoutuksessa. (Häkämies 2000.)
8.2.2. Tunnetut nallet
Nalle Puh on Alan Alexander Milnen (1882-1956) luoma karhuhahmo. Milnen teokset ovat älykkäitä ja sydämellisiä, niissä on mukana huumoria varsin oivaltavalla tavalla. Nalle Puh on runoilija, joka kirjoittaa pieniä laulelmia erilaisista arkipäivän tilanteista. Nalle Puhissa on aimo annos filosofia, jopa mystikkoa, joka pohtii hunajan ja muiden elämän perustotuuksien arvoa. Eräiden tutkijoiden mukaan tarinoilla on ilmi- ja epäselviä yhtymäkohtia kuningas Arthurin elämänkertaan. Milnen teosten eläimet ovat leikkieläimiä, siksi ne eivät ole kovin viisaita: "niillä on villaa aivojen paikalla". (Saksholm 1987, 55, 94; ks. myös Shepard & Sanders 1985, 166.)
Englantilaisen perinteen kotikeskeisyys ja "pieni on kaunista" -ajattelu ovat leimallista Nalle Puh -kirjoille. Elinympäristönä on pieni metsikkö, jossa toisarvoisetkin tapaukset saavat suuren merkityksen. Nalle Puh on Milnen teosten - Nalle Puh (1926) ja Nalle Puh rakentaa talon (1928) - jälkeen alkanut elämään "kirjojen jälkeistä elämää". Nalle Puhista on tehty lukuisia näytelmiä, elokuvia, sarjakuvalehtiä ja lisäksi lukuisia muita kirjoja, joissa Nalle Puh on sivu- tai pääroolissa. Disney-yhtiöt omistavat Nalle Puh -oikeudet. Etelä-Englannin Hartfieldissa sijaitsee erityinen Nalle Puhille omistettu matkailukohde, Nalle Puhin metsä "Pooh Country". (Lindholm 1998b; Saksholm 1987, 93.)
Toinen maineikas teddykarhu on Karhuherra Paddington. Kertomukset Karhuherra Paddingtonista perustuvat Michael Bondin lastenkirjoihin. Karhuherra Paddington on pieni eteläamerikkalainen, tarkemmin perulainen karhu, joka matkusti kotiseudultaan Englantiin rahtilaivassa ja päätyi lopulta Lontooseen Paddingtonin rautatieaseman kadonneitten osastolle. Brownin (alaviite 3) perhe löysi karhun ja päätti ottaa sen asumaan luokseen. Perheen jäsenet pitivät kovasti karhusta ja myöhemmin he adoptoivatkin sen omaksi karhulapsekseen. Paddington on varsin omatoiminen ja kekseliäs. Paddington käy ostoksilla, harrastaa taiteilua, viettää syntymäpäivää, tapetoi huonettaan, yms. Karhuherra Paddingtonista on lukuisten kirjojen lisäksi tehty televisiosarja. (Lindholm 1998c; Saksholm 1987, 95; Shepard & Sanders 1985, 166.)
Suomessa hyvin suosittu on nallekarhu nimeltään Uppo-Nalle. Ensimmäinen Uppo-Nalle -kirja ilmestyi vuonna 1977. Tämän jälkeen Elina Karjalaisen luoma Uppo-Nalle satuhahmo on seikkaillut jo yli kahdessakymmenessä kirjassa. Uppo-Nalle sai alkunsa, kun eräässä laivassa matkustanut pieni ranskalaispoika heitti suutuksissaan Alfonso-leikkinallensa mereen. Vuoden verran Alfonso-nalle ajelehti maailman merillä. Tänä aikana se kuuli puhuttavan monia kieliä ja koki monenmoista. Myrskyssä ja sateessa se oli melkein upoksissa; rohkaistakseen mieltään se alkoi kutsumaan itseään Uppo-Nalleksi. Rannalle ajelehtineen Uppo-Nallen löysi Reeta-niminen tyttö, josta tuli nallekarhun hyvä ystävä. Myöhemmissä kirjoissa Uppo-Nalle tapasi Kumman, josta tuli hänen kihlattunsa. (Lindholm 1998d; Saksholm 1987, 91, 96.)
Uppo-Nalle on Nalle Puhin tapaan runoilija. Uppo-Nalle on oikea citykarhu, nykyajan kasvatti. Uppo-Nallella on tapana murrosikäisten tavoin rehvastellen valehdella muille, että hänen suonissaan virtaa jääkarhun verta ja sillä saada muut kauhusta tai ihailusta pyörryksiin. Uppo-Nalle on anglosaksisen teddykarhuperinteen jälkeläinen, jolla ei ole yhteyttä suomalaiseen luontoon eikä myyttiseen karhuperinteeseen. Se ei ole näin sukua suomalaiselle kantakarhulle. Uppo-Nallen juuret ovat leikkikalutehtaassa, sillä se on valmistettu koneellisesti Ranskassa. (Saksholm 1987, 90, 93, 95, 104-105, 112.)
Amerikkalaisia televisiosta tuttuja karhuhahmoja ovat Fozzie ja Jogi. Fozzie on Muppet Show -ohjelman karhuhahmo, jota esittää Frank Oz. Omasta mielestään Fozzie on kerrassaan vastustamaton koomikko ja laulaja: "Hei väki, tiedättekö kuka on maailman hauskin ja älykkäin karhu? Kyllä, se olen minä". Suomessa vuoden lopulla (1999) esitetyissä uusissa jaksoissa on mukana toinenkin karhu nimeltään Bobo. (Lindholm 1988g.) Edelleen Jogi on Huckleberry Hound Show -ohjelman karhu, joka ensimmäisen kerran esiintyi vuonna 1958. The Yogi Bear Show alkoi vuonna 1961 Yhdysvalloissa. Jogi -karhu ei oikeastaan ole lapsille tarkoitettu piirretty elokuva, vaan se on enemmänkin suunnattu aikuisille. (Lindholm 1988h.)
Itämaisia karhuhahmoja ovat pandakarhu Taotao ja huulikarhu Baloo. Taotao on uusi tulokas, ei klassikko monen muun nallen tapaan. Taotao on tullut tutuksi televisiosarjan kautta. Se on nykyisin melkoisen suosittu lasten keskuudessa. Sarjassa ei esiinny lainkaan väkivaltaa ja jokaisessa jaksossa Äiti Panda kertoo opettavia tarinoita. Taotao seikkailee Himalajan vuoriston maisemissa Waizan-laaksossa. (Lindholm 1998i.) Edelleen Rudyard Kiplingin (1894) luoma Baloo on Disneyn piirretystä elokuvasta Viidakkokirja (ens. 1967) tuttu hahmo. Elokuvassa se on susilapsi Mowglin ystävä. Huulikarhu Baloo, Mowgli ja pantteri Bagheera siirtyvät juonikkaasti seikkailusta toiseen. (Lindholm 1988j; ks. lisää Shepard & Sanders 1985, 154-155.)
8.3. Aikuiskulttuurin karhuhahmot
8.3.1. Karhukaunokirjallisuus
Menneiden vuosisatojen suomalaisessa kaunokirjallisuudessa kerrotaan karhusta ainakin sen kahdessa kuuluisassa merkkiteoksessa: Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä ja Ilmari Kiannon Punaisessa viivassa. Romaaneissa kuvataan vuosisadan vaihteen agraarikulttuurin karhunmetsästystä. Aleksis Kiven teoksessa, Seitsemän veljestä, Jukolan talon isäntä oli ahkera yli viidenkymmenen kaadon karhumies. Isäntä tuli "elonsa päätepysäkille" karhumetsällä. Metsästä löydettiin kuolleena isäntä makaamassa rinnakkain karhun kanssa. Ilmari Kiannon Punaisessa viivassa Korpiloukon Topi sai samoin surmansa käydessään lehmänsä tappajan kimppuun. Köyhä torppari yritti kirveellä pelastaa lehmänsä karhun kynsistä. Karhun kynsiin kuolivat sekä lehmä että talonpoika, jonka kaulasta veri valui punaisena viivana. (Grünthal 1998.)
Lähes kaikki karhuaiheinen kirjallisuus tapahtuu metsästyksen ja muun eräkulttuurin kontekstissa. Karhunkaatajista, metsästyksestä ja yleensä eräkulttuurista on olemassa varsin paljon kirjallisuutta. Muun muassa Pentti Mäensyrjän teoksessa, Reppukarhuja (1987), kerrotaan monia erätarinoita. Vastaavanlainen eräromaani on myös karhunkaataja Ikä-Alpista eli Albert Ikäheimosta kertova, Arto Paasilinnan esikoisromaani vuodelta 1988. Ulkomaisista teoksista John Ehlen romaanin The Winter People (1982) sanotaan olevan upea eräkuvaus. Muinainen luonnonläheinen elämä rinnan karhun kanssa pohjustaa useimpia karhuaiheisia erätarinoita.
Nykyaikaisessa suomalaisessa kaunokirjallisuudessa karhuhahmo on saanut yliluonnollisia piirteitä ja se on muuttunut entistä ihmismäisemmäksi. Arto Paasilinnan romaani, Rovasti Huuskosen petomainen miespalvelija (1995), kertoo karhusta nimeltään Perhana, joka on kirjan puoliväliin asti todellinen luontokarhu, kirjan loppupuolella se muuttuu hyvinkin ihmismäiseksi. Perhana-karhun vuorosanoja ei teoksessa esiinny lainkaan. Vastikään on Veikko Huovinen julkaissut tuoreen eläinaiheisen romaanin Porsaan paperit. Eläinaiheiset erikoiset (1999). Kirjassa on mukana mm. karhun ja muiden eläinten haastatteluja. Eläimet kertovat itse oloistaan ja mietteistään.
Ulkomaisessa kaunokirjallisuudessa on kuvattu karhun kautta mm. ihmisen kasvun, kehittymisen ja aikuistumisen prosesseja, tavallisesti seksuaalisuuden näkökulmasta kuvattuina. Nykyaikainen karhuaiheinen romaani on Jean Heglandin Into the Forest (1996; suom. Suojaan metsän siimekseen 1998). Romaanissa on keskeisesti mukana monia metsä- ja karhumyyttejä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kalifornialaisen luonnonsuojelualueen lähelle sijaitsevaan, eristyksissä olevaan mökkipahaseen. Kirja kertoo sisaruksista, jotka elävät isänsä kanssa jonkinlaisessa epätodellisessa unien maailmassa ja metsän myyttisessä hämärässä. Kirja kuvaa tyttöjen seksuaalisuuden kautta asioita: raiskauksen, raskauden ja intohimoisen lyhyen romanssin valossa. Karhulla on oma osansa tarinassa; toinen tytöistä muuttaa metsään asumaan ja nukkuu siellä yönsä karhun vieressä. Lopussa kun raiskaaja palaa, niin karhu toimii pelastajana ja ajaa raiskaajan tiehensä. Tarina päättyy metsän hämyisiin maisemiin. Tyttöjen kerrotaan aikuistumisen sijasta siirtyneen ikiaikaiseen esiäitiyteen, karhun tyttäriksi ja puolisoiksi. (Aikakone.)
Samoin William Faulkner kuvaa teoksessaan, The Bear (1942, suom. Karhu ja muita novelleja 1969), karhun metsästyksen kautta mieheksi kehittymisen prosesseja. Karhun avulla vertauskuvallisesti kerrotaan ongelmista, jotka liittyvät nuorukaisen siirtymiseen poikuudesta miehuuteen, viattomuudesta kokeneisuuteen: "Lähti poikana, palasi miehenä". Kirja muutoin kuvaa intiaanien, neekerien ja valtaväestön välisiä rotusuhteita 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Yhdysvalloissa. (Faulkner 1969; Savela 1993, 17, 89-90; Shepard & Sanders 1985, 171.)
Maailmankirjallisuuden kuuluisa nimi John Irving on teoksissaan käyttänyt karhumyyttejä varsin runsaasti. Hänen kerrotaan lyöneen ystävänsä kanssa vetoa siitä, että hän pystyy soluttamaan karhun jokaiseen romaaniinsa, ja näin on myös tapahtunut. Irving itse sanoo, että karhu edustaa vapauden symbolia hänen tuotannossaan. Irvingin romaaneille on ominaista, että niissä ihmiset elävät sadunkaltaista elämää, jossa on täysin normaalia elää yhdessä vaikka karhun kanssa. Hänen romaaneissaan esiintyy ihmismäisiä karhuja ja karhumaisia ihmisiä. Irvingin karhut ovat enimmäkseen ihmisten ympäristöissä eläviä kotikarhuja. (Savela 1993, 1, 8; Shepard & Sanders 1985, 180-181.)
Romaanissa The Hotel New Hampshire (1981; suom. Kaikki isäni hotellit) kerrotaan sirkuskarhu State O'Mainesta. Teoksessa hotelliin saapuu itävaltalainen eläintenkesyttäjä Freud mukanaan tanssiva sirkuskarhu. Freudin karhu State O'Maine on koominen ihmisten viihdyttäjä, joka osaa pari yksinkertaista temppua. Yhdessä perheen isän kanssa se kiertää ympäri maata esiintymässä. Eläintenkesyttäjä Freud esitetään vaikuttavana shamanistisena hahmona, joka tekee karhusta toteemieläimen kirjan päähenkilöperheelle. Teoksessa viitataan Sigmund Freudin ajatuksiin toteemieläimistä ja seksuaalisuuden kätkemisestä. Kirjassa tarkastellaan edellisten kirjojen tapaan ihmisen seksuaalista kasvua vertauskuvallisesti karhun kautta nähtynä. (Savela 1993, 38-40, 82.)
John Irvingin romaaneissa esiintyy yleisesti myös eläintarhakarhuja, jotka tosin ovat täysin vieraantuneita aidosta esikuvastaan. Teoksessa Setting Free the Bears (1968) päähenkilö vapauttaa eläintarhan eläimet Wienissä sijaitsevasta Hietzingin eläintarhasta, koska eläintarhan yövahti häiritsee eläinten yöunta ja kiduttaa eläimiä kaikin tavoin. Yövahti on entinen natsi, joka jatkaa kidutusharrastustaan eläintarhan eläinten parissa. Eläinten vapautuksesta tuli kuitenkin lopulta melkoinen katastrofi, sillä eläimet olivat niin nälissään, että ne söivät toisiaan. Verilöylystä selvisi hengissä vain silmälasikarhupariskunta. Tarina perustuu tositapahtumiin vuodelta 1945. Samaa eläintarhaeläinten vapauttamisen teema käsittelee myös Irvingin romaanit The World According to Garp (1978; suom. Garpin maailma) ja The Water-Method Man (1972; suom. Vesimies). Viimeksi mainitussa teoksessa kuvaillaan eläintarhassa elävää karhuyksilöä, joka paleltuu kuoliaaksi. Kirja kuvaa symbolisesti ihmiselämän ja maailman vaarallisuutta. Karhun elämä kuvataan toivottomaksi kuoleman odottamiseksi. (Savela 1993, 34-35, 37-38, 56.)
Mielikuvituksen tuntija J.R.R.Tolkien on kirjoittanut myös jotakin karhuista. Tolkien teos Hobbit or There and back again (1972; suom. Hobitti eli sinne ja takaisin) kertoo Beorn -nimisestä muodonmuuttujamiehestä, joka öisin muuttuu karhuksi. Richard Adams on puolestaan kirjoittanut eläimistä runsaasti romaaneja. Hänen eläinaiheinen romaaninsa, Ruohometsän kansa, oli aikanaan melkoinen menestys kautta maailman. Huomattavasti tuntemattomammaksi on jäänyt Adamsin toinen fantasiaromaani nimeltään Shardik: Beklan herra (1980), jonka päähenkilö on maanpäälle saapunut karhujumala. Kirjasta kerrotaan lisää tuonnempana kappaleessa, joka käsittelee eläimiin liitettyä uskonnollista ajattelua.
Muita karhuromaaneja ovat lisäksi mm. John Gardnerin teos Mickelsson's Ghosts, joka kertoo yliluonnollisista, okkultistisista karhuista. Äiti Karhun legendan on tallentanut Madeleine L'Engle romaaniinsa The Bear. Teddykarhuista on kirjoittanut lisäksi mm. Graham Greene novellissaan The Bear Fell Free (1935). Karhu on kirjallisuudessa symboloinut edellä kerrotun lisäksi vielä mm. Maan majesteettisuutta ja joskus itse Kristinuskon Jumalaa. (ks. lisää Shepard & Sanders 1985, 146.)
8.3.2. Karhukansanrunous
Karhun liittyvä runous voidaan jakaa kolmeen osaan: metsästys-, karjanhoito- ja muu runous. Etelä-Suomea lukuun ottamatta kaikkialla maassamme on esiintynyt karhurunoperinnettä. Metsästysloitsujen tarkoituksena oli pyytää metsänhaltialta saalista. Loitsuihin kuului olennaisesti metsänhaltian mairittelu, metsämaiseman kauneuden ja saaliin määrän yletön liioittelu. Lukuja ja riittejä käytettiin saaliista kiittämiseen ja anteeksiannon saamiseen. Näillä toimilla pyrittiin varmistamaan metsästysonnen jatkuminen tulevaisuudessakin. Samoin karjanhoito-onnen varmistamiseksi käytettiin monenmoisia riittejä ja loitsuja. Metsän pedot, taudit, loukkaantumiset ja muut yliluonnolliset vaarat olivat muinoin alituisena uhkana metsässä kulkeville kotieläimille. (Karhu 1947, 36; Virtanen 1984, 84.)
Karhurunoutta on olemassa karhunkaadon ja -peijaisten eri vaiheista. Rohkaisuksi luettiin karhun syntyloitsuja karhun kaatoon lähtemisen yhteydessä. Suomessa ei ole ollut tapana laulaa loitsuja ja lukuja, vaan ne luettiin useimmiten joko mutisten tai korkealla äänellä. Karhunkaadon ja -peijaisten jokaisessa vaiheessa luettiin runoja yleensä vuoropuheluna. Kaatoon lähdettäessä lausuttiin sanat karhun synnystä, metsässä luettiin metsän lukuja ja tavan mukaan karhu laulettiin ylös pesästään. Välittömästi kaadon jälkeen luettiin lepyttelyruno, lisää runoja seurasi kotiin kannon yhteydessä, syötäessä ja juotaessa. Karhuun suhtauduttiin kuten kunnioitettuun ihmiseen. (Karhu 1947, 40; Saksholm 1987, 10; Suomalainen Pakanalähetys ry.)
Elias Lönnrotin kokoamasta kansalliseepos Kalevalasta (1835) löytyy varmasti maamme tunnetuin karhuaiheinen runo. Vanhan Kalevalan 28. runo ja Uuden Kalevalan 46. runo kertoo "Pohjolan karhusta". Karhuruno liittyy taisteluun Sammosta. Runossa Pohjolan emäntä Louhi, "Pohjan akka harvahammas", käyttää taikavoimiaan ja nostattaa karhun karjan kimppuun. Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät sitten taotuin keihäin karhua tappamaan. Karhun surmaamisen jälkeen on vuorossa juhlalliset peijaispidot, joissa Väinämöinen, mahtava laulaja ja "tietäjä iänikuinen" laulaa ja soittaa kantelettansa. (Pentikäinen 1987, 87, 207; Rockwell 1991, 180.)
8.3.3. Karhumusiikki
Kansanmusiikissa on kautta aikojen ollut mukana myös karhuaihe. Kalevalan runoja ja muita karhuaiheisia kansanrunoja on musiikiksi sovittanut mm. kansanmusiikkiorkesteri Köyhät Ritarit -yhtye ja PRIMO (Primitiivisen musiikin orkesteri). Heidän levynsä "Karhujuhla The Bear Feast" ilmestyi vuonna 1986. Levyllä on 13 karhulaulua, joiden sävelmät ovat 1700 - 1800 -luvuilla tallennettuja toisintoja. Sävelmiä ja rytmejä on muunneltu kansantyyliä jäljitellen. Tekstit on koottu vanhoista kansanrunoista kansanlaulajien ja Lönnrotin esimerkin mukaisesti.
Suomessa suomalais-karjalainen runolaulu säilyi muutamilla seuduilla (Karjala, Savo, Inkeri) elinvoimaisena aina viime vuosisadalle asti, paikoin aina meidän päiviimme saakka. Länsi- ja Etelä-Suomessa vastaava perinne loppui jo 1600 - 1700 -luvuilla. Karhunpeijaislauluja on tallennettu 1700 - 1800 -luvuilla suuria määriä eri puolilla Suomea. Lauluja on esitetty joko yksinlauluna, vuorottelevana kaksinlauluna, monenlaisena vuorolauluna tai yhteislauluna pienessä ryhmässä tai suurella joukolla. Laulajat jakautuivat yleensä kahteen ryhmään: toiset kysyivät ja toiset vastasivat. (Laitinen 1986; Suihko 1986.)
Karhu on innoittanut myös muutamia oopperan tekijöitä. Maamme tunnetuimmat karhuaiheiset oopperat ovat Karhu-ooppera ja Punainen viiva. Virtain Torisevalla järjestetään vuosittain "Karhu-ooppera". Ooppera kertoo karhunkaataja Martti Kitusesta. Näyttämöllä käpälää paiskaavat myyttien karhu ja toimeentulostaan kamppaileva ihminen. Ooppera kuvaa supisuomalaista korpimetsää ja elämisen taistelua hämäläisen kansanlaulun soidessa. Oopperassa on mukana mystisyyttä, kalevalaisuutta, shamanismia ja peijaisten tunnelmaa. (Karhu-ooppera.)
Martti Kitunen oli Suomen kaikkien aikojen kuuluisin karhukaataja ja erämies, joka eli Virroilla 1747 -1833. Ensimmäisen karhun Kitunen kaatoi jo 16-vuotiaana. Karhuja oli tuohon aikaan runsaasti tarjolla. Martti meni aikanansa Reetan kanssa naimisiin ja sai häälahjaksi hopeaketjussa roikkuvan karhunhampaan, joka oli Kituselle oikea taikakalu, onnen amuletti, pyhä esine ja perintökalu. Martti kantoi aina lahjaa kaulassaan; hän uskoi onnen riippuvan amuletista. Onni oli enimmäkseen Martille myötä; tosin pari kertaa Kitunen oli päästä hengestään. Viimeisen karhun hän ampui 74 vuoden iässä. Kitunen onnistui kaatamaan kaikkiaan 193 aikuista karhua ja lukemattoman määrän karhunpentuja. Virroilta löytyy Martti Kitusen muistopatsas (1936) ja Martti Kitusen museo (1961). Kitusesta on kirjoitettu useita kirjoja (alaviite 4). Toinen maankuulu karhunkaataja on ollut lappalainen Heinäkangas. Hän kaatoi elinaikanaan noin 300 karhua. (Mäensyrjä 1971, 23; Rovamo & Martikainen 1988; Tarkkonen 1995.)
"Minä sen vielä tapan! Minä sen tapan, sen karhun!". Toinen karhuaiheinen ooppera, "Punainen viiva", alkaa uhkauksella tappaa karhu, joka on syönyt lampaan. Ilmari Kiannon romaanin on oopperaksi säveltänyt Aulis Sallinen. Sallinen itse kertoo: "Punaisen viivan karhu, jonka musiikillinen muotokuva kehystää draamaa, on enemmän kuin karhu. Se on kaiken sen vertauskuva, jota vastaan korven ihmisen on taisteltava". (Lehtonen 1982, 8.) Punainen viiva ei ole Aulis Sallisen ainoa karhuaiheinen teos, vaan myös oopperassa "Ratsumies" esiintyy jokunen karhu.
VIITTEET:
1) Yemma, John (2000): Ideas. Pet project. The Boston Globe Magazine. http://web.boston.com/globe/magazine/7-13/ideas/
2) Service and Therapy Dogs . . . from Professor Hunt's Dog Page. http://www.cofc.edu/~huntc/service.phpl#Difference (1999).
3) Toisten lähteiden mukaan kyseinen perhe on nimeltään Kent (Saksholm 1987, 95).
4) Martti Kitusesta ovat kirjoittaneet kirjoja mm. nimimerkki "Korhos-Heikki" (1955) ja Veikko Rissanen teoksen Kitusen kintereillä (1988).
8. KULTTUURIKARHUT
8.1. Lastenkulttuurin satukirjallisuus
8.1.1. Kansan- ja eläinsadut
8.1.2. Modernit taidesadut
8.2. Nallekarhut
8.2.1. Teddykarhu
8.2.2. Tunnetut nallet
8.3. Aikuiskulttuurin karhuhahmot
8.3.1. Karhukaunokirjallisuus
8.3.2. Karhukansanrunous
8.3.3. Karhumusiikki
8. KULTTUURIKARHUT
8.1. Lastenkulttuurin satukirjallisuus
Satuja on tavallisesti pidetty vain lapsille kuuluvana kirjallisuutena, mutta monet sadut on suunnattu myös aikuisille. Alun alkaen sadut ovat olleet nimenomaan aikuisten ajanvietettä. Myöhemmin ne siirtyivät melkein yksinomaan lasten perinteeseen kuuluvaksi. Melkein kaikki sadut alkavat "Olipa kerran ...". Sadut ovat yleensä ajallisesti määrittelemättömiä. Ne tapahtuvat ajassa, joka on ajaton. Ne voivat tapahtua vaikka juuri tässä hetkessä. Sadut jaetaan yleensä kahteen päätyyppiin: kansansatuihin ja taidesatuihin. Ero näiden välillä on häilyvä. Taidesatujen ominaisuutena on pidetty sitä, että niillä on nimetty tekijä, toisin kuin kansansaduilla. (Koskinen 1996, 43; Saksholm 1987, 14, 19, 26.)
Psykologisesta näkökulmasta sadut ilmentävät yleisiä, eri puolilla maailmaa samanlaisina toistuvia arkkityyppisiä kuvia, jotka elävät ihmisten alitajunnassa. Arkkityyppiset kuvat on jäänteitä menneisyydestä. Ne voivat olla peräisin ajoilta, jolloin oli toteemieläimiä ja ihmisten eläinsieluja. Tätä tutkimussuuntausta edustavat lähinnä psykoanalyytikot, mm. Carl G. Jung ja Bruno Bettelheim. Jungin käyttämä arkkityyppi tarkoittaa ihmisen vaistomaista taipumusta muodostaa perushahmoisia mytologisia mielikuvia. Arkkityypit ovat kollektiivisia kuvia, jotka toistuvat samanlaisina kaikkialla maailmassa riippumatta ajasta, paikasta tai rodusta. Tunnetuimmat arkkityyppiset hahmot ovat miehillä anima ja naisilla animus. Näitä harvinaisempi on Äiti Maa -arkkityyppi. Äidin arkkityyppi esiintyy usein eläimenä, kuten kissana tai karhuna. (Savela 1993, 9, 29, 31-32; Saksholm 1987, 15.)
Sadut ovat luonteeltaan vertauskuvallisia. Ne vetoavat lapsen mielen tiedostamattomiin alueisiin. Sadut käsittelevät monia psykologian teemoja. Tällaisia ovat esimerkiksi vapautuminen vanhemmista, isän ja äidin tunteet, toiveet, käskyt, pelot ja ahdistukset. Saduissa on tavallisesti mukana ikuinen sukupolvidraama: tytär, äiti ja isoäiti. Psykologinen perinne on aina muistanut erityisesti korostaa äidin merkitystä kaikenlaisten ongelmien synnyssä ja ratkaisussa. Monissa saduissa käydään läpi ihmisten pelkoja pahojen noitien, hirviöiden ja mustasukkaisten äitipuolien avulla. Tarinoissa ihminen voi elää läpi sensuroimiaan tunteita ja ongelmiaan. Sadut ja myytit voidaan nähdä tapana yrittää oivaltaa syvällisesti symbolisella tasolla, mistä elämässä on todella kysymys. (Koskinen 1996, 41, 44; Saksholm 1987, 27.)
Eräs tunnettu karhuaiheinen satu on "Kultakutri ja kolme karhua". Se käsittelee symbolisesti lapsen aikuiseksi kasvamisen liittyviä ongelmia, kuten oidipaalista tilannetta ja lapsen siinä käymää kamppailua, oman identiteetin etsintää ja sisarkateutta. Eläinsatuja ei juurikaan muutoin ole tutkittu psykologisesta perspektiivistä. Modernit psykologiset satujen tulkinnat pohjautuvat ennen muuta Freudin ja Jungin näkemyksiin. (ks. lähemmin Bettelheim 1984, 259-270.)
Tutkimuksissa korostetaan satujen suhdetta uniin. Me ihmiset olemme vähän kuin karhuja, nimittäin vietämme puolet elämästämme nukkuen. Ihmisten nukkuma-aika on vain eri tavalla jaksottunutta karhujen uniaikaan verrattuna. Unimaailman merkittävyyttä ihmiselle ei tulisi väheksyä. Unet edustavat kaikkein selkeimmin ihmisen alitajuista, tiedostamatonta puolta. Sadut ja tarinat syntyvät samoista aineksista kuin unet, piilotajuisesta viestinnästä. Yleisesti uskotaan, että ihmisen päivätajunta on järjellinen, kun taas piilotajuinen puoli on tunteellinen. Unet ovat seikkailumatkoja toiseen todellisuuteen, missä arkitodellisuus ja yliluonnollinen kohtaavat. Unet ovat myyttisiä tarinoita, jotka nousevat mielikuvistamme. Mielikuvat tuottavat myös tunteemme, näkymme, kaikki eleemme ja puheemme. (Bettelheim 1984, 46, 69; Moilanen; Rockwell 1991, 195-196; Saksholm 1987, 19, 106-108; Shepard & Sanders 1985, 70.)
8.1.1. Kansan- ja eläinsadut
Kansansadut ovat yleensä lyhyitä, pelkistettyjä ja helposti kerrottavia tarinoita. Sadun henkilöt on kuvattu yleensä varsin kaavamaisen mustavalkoisesti: Hahmot ovat joko köyhiä tai rikkaita, kauniita tai rumia, hyviä tai pahoja. Tarinat ovat usein melko naiiveja, mutta ne voivat olla myös varsin oivaltavia. Kansansatujen alkuperä jää yleensä arvoitukseksi, koska niillä ei useinkaan ole selvästi nimettyä tekijää. Kansansadut ovat kertoja-, maantieteellis-, historiallis- ja kulttuurisidonnaisia. (Saksholm 1987, 13, 15, 22, 24-25.)
Suosittu kansanperinteen laji on ollut lapsille kerrotut eläinaiheiset sadut. Eläinsadut ovat yleensä symbolisia kertomuksia ihmisten maailmasta. Saduissa eläinten yhteiskunta on varsin pitkälle järjestäytynyt. Suomalaisten satujen miljöönä on yleensä luonnonvarainen, avara ja leimallisesti suomalainen salomaisema. Yleisesti eläinten käyttö kulttuurissa on hyvin banaalia; eläimiä käytetään ilman, että niille annetaan juuri mitään merkitystä. Eläinsatujenhahmoilla ei yleensä ole juuri minkäänlaista suhdetta todellisiin eläimiin. Eläinsatujen sanotaankin olevan symbolisia kertomuksia ihmisten maailmasta. Ne kuvaavat eläimen elämän sijasta ihmisten elämää. (Halme 1998, 8; Saksholm 1987, 13, 15, 22, 24-25; Shepard & Sanders 1985, xii.)
Eläinsaduissa on usein mukana jonkinlainen opetusfunktio. Opettavia eläinsatuja kutsutaan faabeleiksi. Faabelit käsittelevät moraalisia ja eettisiä ongelmia. Ne ovat opettavaisia ja joskus varsin moralistisia. Saduissa on usein mukana kristillis-eettisiä opetuksia kuten, että "viisaus on raakaa voimaa parempi, heikkoa ei pidä halveksia, ylpeys ja kerskailu ovat tuomittavia tai että kiittämättömyys on maailman palkka." Opetus voi olla myös toisenlainen kuten, että "tyhmä ja hyväuskoinen joutuu petetyksi, hyvä ei aina saa palkkaansa, pahaa ei aina rangaista tai että ahkeran työn sijasta petoksella rikastuu". (Halme 1998, 8.) Eläinsaduissa ei aina tunneta sääliä, eikä nöyryyttä, myötätuntoa tai hyväuskoisuutta pidetä kunniassa. Saduissa menestyy joskus parhaiten viekkaudella ja oveluudella; niissä voi olla mukana myös seksuaalisuutta ja julmaa realismia. Ne ovat joskus tekopyhiä, joskus taas enemmänkin huvittavia. (Bettelheim 1984, 54; Elovaara 1992, 179; Halme 1998, 8; Saksholm 1987, 13, 22, 50.)
Eläinsadut ovat tavallisesti varsin lyhyitä, mistä johtuen eläinhahmot jäävät usein melko epäpersoonallisiksi. Eläimet toimivat eläinsaduissa kuten ihmiset: "Ne puhuvat, tekevät maataloustöitä, keittävät ruokaa, valmistavat tarvekaluja. Niillä on hautajaisia ja häitä. Ne ovat myös kummeja ja lastenhoitajia. Käräjiäkin ne käyvät ja jopa sotaa, mutta myös rauha solmitaan". (Halme 1998, 8.) Tarinoissa eläimet esiintyvät monesti pareittain. Yleinen tarina on sen kaltainen, että voimiltaan heikompi, mutta viisaampi, voittaa ruumiinvoimiltaan voimakkaamman, mutta tyhmemmän, kumppaninsa. Kaikkinensa ihmismäiset eläinhahmot eivät ole näin hyvinkäyttäytyviä, vaan villieläinten pahamaineisuuskäsityksiin nojaavia eläinhirviöitä on myös kulttuuriperinteessä mukana. Eläinhirviöhahmo saattaa pyrkiä pirstomaan ihmisen ja kulttuurin (esim. King Kong ja Tappajahai). Eläinhirviö on monesti psykopaattisen raaka hahmo, ihmisyyden kieltäjä ja inhimillisyyden vastakohta. (Aaltola 2000, 3; Baker 1993, 152-158; Elovaara 1992, 179; Saksholm 1987, 21-22, 50.)
Folkloressa karhua ollaan pidetty älykkäänä olentona, joka erityisesti loitsuissa esitetään varsin pelottavana. Eläinsaduissa puolestaan karhu kuvataan usein tyhmäksi ja kömpelöksi, jota muut eläimet petkuttavat. Toisilleen vastakkaiset käsitykset karhun älyllisistä ominaisuuksista selittyvät erilaisten käyttöyhteyksien mukaan. Karhuloitsuja on käytetty kriittisissä tilanteissa, kun taas sadut ovat olleet arkipäivän ajanvietettä. Loitsujen avulla ihminen on pyrkinyt saamaan karhun taikavoimaisesti hallintaansa, mutta eläinsaduissa sen sijaan asetetaan sen arvovalta kyseenalaiseksi ja nautitaan sen nöyryyttämisestä, kun se esiintyy hölmönä ja naurettavana. (Halme 1998, 9; Saksholm 1987, 12, 32.)
"Nöyryyttämällä vaarallista eläintä ihminen haluaa todistaa olevansa maailman herra." (Saksholm 1987, 32).
8.1.2. Modernit taidesadut
Modernit taidesadut ovat tämän vuosisadan satuja ja siitä johtuen ne ovat kansansatuja nykyaikaisempia. Ne ovat ilmaisukeinoiltaan kehittyneet edeltäjäänsä moniulotteisemmiksi. Taidesadut ovat tuoneet eläinsatuihin mukaan tietoisesti kehiteltyjä psykologisia kysymyksiä, kuten mm. kärsimyksen ongelman. Saduissa karhu on edelleenkin suosittu hahmo. Kansansatujen karhu on saanut uusia piirteitä tämän vuosisadan saduissa. Modernien taidesatujen karhuhahmot ovat entistä moni-ilmeisempiä, kaupungistuneita, aikuistuneita, ihmisenkaltaisia teddykarhuja. Nykyisissä karhusaduissa elää kansanomaisten eläinsatujen perintö, johon lisäväriä ollaan haettu myyttisestä perinnöstämme. Karhuhahmoja on yhdistetty muinaiseen karhumytologiaan ja suomalaiseen luontoon. Muiden maiden karhusatuhahmoja on hyödynnetty ja liitetty mukaan suomalaiseen perinteeseen. Perinteinen ihmisenkaltaistava eläinkuvaus on yhä pitänyt pintansa. Leikkikalunalle on myös saanut lisätilaa suomalaisessa satukirjallisuudessa. (Halme & Salemaa 1998, 11; Saksholm 1987, 51, 56.)
Marja-Leena Mikkolan taidesatu Amalia, karhu (1975) hakee pohjavireensä muinaisesta karhumytologiasta. Amalia on suomalais-ugrilaista sukua, taivaan karhun jälkeläinen. Samaa perinnettä edustavat Helvi Juvosen ja Mirjam Polkusen karhuhahmot. Jukka Parkkisen Otto-karhulla (1980) on Amalian tavoin myyttiset sukujuurensa, mutta teos ei muutoin käsittele karhumyytistöä. Teos luonnontieteellisessä tarkkuudessaan on lähellä ns. eläintieteellistä allegoriaa. Elina Karjalaisen Uppo-Nalle (1978) puolestaan yhdistyy lähinnä anglosaksiseen leikkinalleperinteeseen. Moderneiksi taidesaduiksi luokiteltavia karhusatuja on ilmestynyt ainakin kahdenkymmenen sadun verran maassamme tämän vuosisadan aikana. (Halme & Salemaa 1998, 11; Saksholm 1987, 65.)
8.2. Nallekarhut
Oikeiden karhujen lisäksi on olemassa sadoittain ns. leikkikalu-, sarjakuva-, elokuva- ja satukarhuja. Näitä nallekarhuja luonnehtii viattomuus, kiltteys, ystävällisyys, lapsellisuus ja hellyttävyys. Nimitys nallekarhu kuvaa vaaratonta olentoa. Nallekarhu on ihmisten kesyttämä lemmikkieläin, joka ei enää selviytyisi luonnossa omin päin. Nallekarhu saattaakin elää luonnon ympäristön sijasta vaikkapa lelukaupassa tai ihmisasunnossa. Nallekarhu ei ole enää oikea eläin, vaan ihmistä riippuvainen kotieläin. Nallekarhu ei osaa metsästää ja on aika avuton, ellei ihminen syötä sitä. Nallessa yhdistyvät vastakohdat: esikuvan kovuus ja itse lelun pehmeys. Nallekarhut kuuluvat ennen muuta lapsuuden maailmoihin. Nallekarhu on todellinen lapsuutta symbolisoiva lelu, johon ihminen kiintyy jo lapsuutensa aikana. (Savela 1993, 52-53, 77; Shepard & Sanders 1985, 165-166.)
Kautta aikojen nallekarhuja on ollut saduissa ja taruissa. Myöhemmin ne siirtyivät sarjakuviin ja piirrettyihin elokuviin. Nykyisin oman aikamme myyttejä välittää vahvimmin moderni elokuvatekniikka. Sarjakuvahahmoista, kirjojen, elokuvien ja tv-sarjojen sankareista tehdään yleisesti leluja ja keräilyesineitä. Jokaisesta kiinnostavasta tyypistä valmistetaan valtavia määriä muita oheistuotteita, kuten paitoja, nukkeja, mukeja, julisteita, rintamerkkejä, patsaita, yms. "roinaa". Kaupallistumisen myötä hahmoja on ryhdytty valmistamaan liikevoittomielessä.
Nykyisin nallekarhuhahmoja on olemassa huikea määrä; näitähän löytyy sekä suomalais-kansallisia että ulkomailta tuotuja. Kuvassa (Kuva 7.) tunnettuja teddykarhuja riveittäin ylhäältä vasemmalta oikealle:
(1) Baloo, Barney, Herra Beanin nalle, Bongo (2) Fozzie, Humphrey, Jogi, Kummikarhut (3) Maailman vahvin nalle, Nalle Karvatassu, Nalle Puh, Oliver B. Bumble (4) Karhuherra Paddington, Pikku Jussi, Pooky Karvisen nalle, Rasmus Nalle (5) Rupert, Sinisen talon nalle, Smokey Bear, Pandakarhu Taotao (6) Ti-Ti Nalle, Uppo-Nalle, Veli Nalle
8.2.1. Teddykarhu
Teddykarhu on vanhin ja tunnetuin karhulelu. Teddykarhu muistuttaa ulkonäöltään Australiassa elävää pussikarhu koalaa. Teddykarhun syntytarina ei kuitenkaan ole peräisin Australiasta, vaan Yhdysvalloista ja Saksasta. Teddykarhu on saanut nimensä Amerikan presidentin Theodor Rooseveltin mukaan, jota kutsuttiin lempinimellä Teddy. Tämän nimen hän sai oltuaan vuonna 1902 karhunkaadossa useita päiviä; tänä aikana hän ei edes nähnyt yhtään karhua. Paikalliset asukkaat ottivat karhunpennun kiinni ja toivat sen presidentin eteen ammuttavaksi. Presidentti ei suostunut karhua ampumaan, vaan sanoi: "Jos sen tekisin, en voisi katsoa lapsiani silmiin". Lehdistö alkoi asiasta pilailemaan laittamalla aina presidentin kuviin mukaan karhun. Roosevelt otti karhunpoikasen uudelleenvalintakampanjansa maskotiksi. Roosevelt oli innokas metsästäjä ja luonnonsuojelija. (Lindholm 1998a; Saksholm 1987, 92; Shepard & Sanders 1985, 165; Sundström.)
Tästä kaikesta eräs kauppias keksi ryhtyä valmistamaan ja myymään leikkikalunalleja, jotka hän nimesi presidentin luvalla Teddyksi; ja kuten nykyisin tiedämme varsin hyvällä menestyksellä. Toinen syntytarina johtaa Saksaan, missä vuosisadan alussa lelusuunnittelija Richard Steiff oli keksinyt samaisen idean ja kehitteli vastaavanlaista karhulelua lapsille. Nallekarhu-boomi levisi muutamassa vuodessa sen keksimisestä maailmanlaajuiseksi. Muualla maailmassa nallekarhujen valmistus alkoi vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Nykyisin teddykarhu on itsenäistynyt ja alkanut elää yhä enenevässä määrin irrallaan esikuvastaan. (Lindholm 1998a; Saksholm 1987, 92.)
Omista kokemuksistani vähäsen seuraavaksi. Oma Rollo Arkas Karvakörrini on vielä toistaiseksi melko tuntematon karhuhahmo. Se kuuluu ruskeakarhujen lelunalle-sarjaan. Nallekarhuni sielunelämästä voisin kertoa jotakin. Rollo on luonteeltaan vähäsen pikkuvanha ja näsäviisas. Rollo on uroskarhu, joka miehiseen tapaan tykkää naaraskarhuista. Sillä onkin kaksi hyvää tyttöystävää: Hunajainen ja Kultaturkki. Rollo pitää molemmista yhtä paljon, eikä osaa valita näiden väliltä. Rollolla on sormus kummassakin kädessä. Rollolla on muuten ihan kivaa, mutta sille on nyt ilmaantunut ongelmia karvanlähdön kanssa. Sen päästä ja muualta vartalosta on näet hävinnyt karvoja ja syntynyt reikiä huolestuttavalla tavalla.
Omasta kokemuksestani voin sanoa, että aikuisenakin leikkikarhujen kanssa keskusteleminen ja leikkiminen, niiden sylissä pitäminen ja suukottelu tekee ihmiselle pelkästään hyvää. En ole tosiaan mikään poikkeus, mitä tulee kotieläimen kanssa puhumiseen. Amerikkalaistutkimuksen mukaan nimittäin 94 %:a ihmisistä puhuu kotieläimelleen (Yemma 2000 alaviite 1). Teddykarhuja hyödynnetään nykyisin eräissä terapiamuodoissa, kuten objekti-, rooli- ja (lemmikki)eläinterapioissa. Näissä terapiamuodoissa karhuja suositumpia terapiaobjekteja ovat kuitenkin toistaiseksi olleet koirat, kissat, hevoset, koulutetut linnut ja siat (alaviite 2). Kyseisissä terapiamuodoissa työstetään ihmisen tunteita, kohdistamalla niitä erilaisiin esineisiin tai elollisiin olioihin. Tulevaisuuden ammatteja voisi ehkä olla karhuterapeutin toimi, joka psyykkaisi luultavasti muitakin kuin vain karhua pelkääviä eläinfobisteja.
Eläimiä on käytetty terapeutteina yksinäisten ihmisten, vanhusten, sairaiden ja vammaisten hoidossa. Nämä ihmisryhmät ovat saaneet apua eläimiltä joko fyysisessä tai henkisessä mielessä. Lemmikkieläimestään he ovat saaneet itselleen toverin, jolle voivat avautua ja puhua. Eläin on jopa ihmistä parempi kuuntelija; se jaksaa väsymättä kuunnella ihmisen ilot ja surut. Eläin ymmärtää myös puhetta ja ennen kaikkea elekieltä, sillä onhan eläimellä herkät vaistot. Eläin kiintyy yleensä hoitajaansa ja ymmärtää tätä myös huonoina päivinä. Erityisesti lapset pystyvät tyydyttämään huomion- ja hellyydentarpeensa eläimen avulla. Eläimethän suorastaan rakastavat paijailua ja halailua. Myös fyysisesti sairaiden hoidossa eläimet ovat olleet apuna. Hevosella ratsastamista ollaan käytetty parannuskeinona raajoistaan vammautuneiden kuntoutuksessa. (Häkämies 2000.)
8.2.2. Tunnetut nallet
Nalle Puh on Alan Alexander Milnen (1882-1956) luoma karhuhahmo. Milnen teokset ovat älykkäitä ja sydämellisiä, niissä on mukana huumoria varsin oivaltavalla tavalla. Nalle Puh on runoilija, joka kirjoittaa pieniä laulelmia erilaisista arkipäivän tilanteista. Nalle Puhissa on aimo annos filosofia, jopa mystikkoa, joka pohtii hunajan ja muiden elämän perustotuuksien arvoa. Eräiden tutkijoiden mukaan tarinoilla on ilmi- ja epäselviä yhtymäkohtia kuningas Arthurin elämänkertaan. Milnen teosten eläimet ovat leikkieläimiä, siksi ne eivät ole kovin viisaita: "niillä on villaa aivojen paikalla". (Saksholm 1987, 55, 94; ks. myös Shepard & Sanders 1985, 166.)
Englantilaisen perinteen kotikeskeisyys ja "pieni on kaunista" -ajattelu ovat leimallista Nalle Puh -kirjoille. Elinympäristönä on pieni metsikkö, jossa toisarvoisetkin tapaukset saavat suuren merkityksen. Nalle Puh on Milnen teosten - Nalle Puh (1926) ja Nalle Puh rakentaa talon (1928) - jälkeen alkanut elämään "kirjojen jälkeistä elämää". Nalle Puhista on tehty lukuisia näytelmiä, elokuvia, sarjakuvalehtiä ja lisäksi lukuisia muita kirjoja, joissa Nalle Puh on sivu- tai pääroolissa. Disney-yhtiöt omistavat Nalle Puh -oikeudet. Etelä-Englannin Hartfieldissa sijaitsee erityinen Nalle Puhille omistettu matkailukohde, Nalle Puhin metsä "Pooh Country". (Lindholm 1998b; Saksholm 1987, 93.)
Toinen maineikas teddykarhu on Karhuherra Paddington. Kertomukset Karhuherra Paddingtonista perustuvat Michael Bondin lastenkirjoihin. Karhuherra Paddington on pieni eteläamerikkalainen, tarkemmin perulainen karhu, joka matkusti kotiseudultaan Englantiin rahtilaivassa ja päätyi lopulta Lontooseen Paddingtonin rautatieaseman kadonneitten osastolle. Brownin (alaviite 3) perhe löysi karhun ja päätti ottaa sen asumaan luokseen. Perheen jäsenet pitivät kovasti karhusta ja myöhemmin he adoptoivatkin sen omaksi karhulapsekseen. Paddington on varsin omatoiminen ja kekseliäs. Paddington käy ostoksilla, harrastaa taiteilua, viettää syntymäpäivää, tapetoi huonettaan, yms. Karhuherra Paddingtonista on lukuisten kirjojen lisäksi tehty televisiosarja. (Lindholm 1998c; Saksholm 1987, 95; Shepard & Sanders 1985, 166.)
Suomessa hyvin suosittu on nallekarhu nimeltään Uppo-Nalle. Ensimmäinen Uppo-Nalle -kirja ilmestyi vuonna 1977. Tämän jälkeen Elina Karjalaisen luoma Uppo-Nalle satuhahmo on seikkaillut jo yli kahdessakymmenessä kirjassa. Uppo-Nalle sai alkunsa, kun eräässä laivassa matkustanut pieni ranskalaispoika heitti suutuksissaan Alfonso-leikkinallensa mereen. Vuoden verran Alfonso-nalle ajelehti maailman merillä. Tänä aikana se kuuli puhuttavan monia kieliä ja koki monenmoista. Myrskyssä ja sateessa se oli melkein upoksissa; rohkaistakseen mieltään se alkoi kutsumaan itseään Uppo-Nalleksi. Rannalle ajelehtineen Uppo-Nallen löysi Reeta-niminen tyttö, josta tuli nallekarhun hyvä ystävä. Myöhemmissä kirjoissa Uppo-Nalle tapasi Kumman, josta tuli hänen kihlattunsa. (Lindholm 1998d; Saksholm 1987, 91, 96.)
Uppo-Nalle on Nalle Puhin tapaan runoilija. Uppo-Nalle on oikea citykarhu, nykyajan kasvatti. Uppo-Nallella on tapana murrosikäisten tavoin rehvastellen valehdella muille, että hänen suonissaan virtaa jääkarhun verta ja sillä saada muut kauhusta tai ihailusta pyörryksiin. Uppo-Nalle on anglosaksisen teddykarhuperinteen jälkeläinen, jolla ei ole yhteyttä suomalaiseen luontoon eikä myyttiseen karhuperinteeseen. Se ei ole näin sukua suomalaiselle kantakarhulle. Uppo-Nallen juuret ovat leikkikalutehtaassa, sillä se on valmistettu koneellisesti Ranskassa. (Saksholm 1987, 90, 93, 95, 104-105, 112.)
Amerikkalaisia televisiosta tuttuja karhuhahmoja ovat Fozzie ja Jogi. Fozzie on Muppet Show -ohjelman karhuhahmo, jota esittää Frank Oz. Omasta mielestään Fozzie on kerrassaan vastustamaton koomikko ja laulaja: "Hei väki, tiedättekö kuka on maailman hauskin ja älykkäin karhu? Kyllä, se olen minä". Suomessa vuoden lopulla (1999) esitetyissä uusissa jaksoissa on mukana toinenkin karhu nimeltään Bobo. (Lindholm 1988g.) Edelleen Jogi on Huckleberry Hound Show -ohjelman karhu, joka ensimmäisen kerran esiintyi vuonna 1958. The Yogi Bear Show alkoi vuonna 1961 Yhdysvalloissa. Jogi -karhu ei oikeastaan ole lapsille tarkoitettu piirretty elokuva, vaan se on enemmänkin suunnattu aikuisille. (Lindholm 1988h.)
Itämaisia karhuhahmoja ovat pandakarhu Taotao ja huulikarhu Baloo. Taotao on uusi tulokas, ei klassikko monen muun nallen tapaan. Taotao on tullut tutuksi televisiosarjan kautta. Se on nykyisin melkoisen suosittu lasten keskuudessa. Sarjassa ei esiinny lainkaan väkivaltaa ja jokaisessa jaksossa Äiti Panda kertoo opettavia tarinoita. Taotao seikkailee Himalajan vuoriston maisemissa Waizan-laaksossa. (Lindholm 1998i.) Edelleen Rudyard Kiplingin (1894) luoma Baloo on Disneyn piirretystä elokuvasta Viidakkokirja (ens. 1967) tuttu hahmo. Elokuvassa se on susilapsi Mowglin ystävä. Huulikarhu Baloo, Mowgli ja pantteri Bagheera siirtyvät juonikkaasti seikkailusta toiseen. (Lindholm 1988j; ks. lisää Shepard & Sanders 1985, 154-155.)
8.3. Aikuiskulttuurin karhuhahmot
8.3.1. Karhukaunokirjallisuus
Menneiden vuosisatojen suomalaisessa kaunokirjallisuudessa kerrotaan karhusta ainakin sen kahdessa kuuluisassa merkkiteoksessa: Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä ja Ilmari Kiannon Punaisessa viivassa. Romaaneissa kuvataan vuosisadan vaihteen agraarikulttuurin karhunmetsästystä. Aleksis Kiven teoksessa, Seitsemän veljestä, Jukolan talon isäntä oli ahkera yli viidenkymmenen kaadon karhumies. Isäntä tuli "elonsa päätepysäkille" karhumetsällä. Metsästä löydettiin kuolleena isäntä makaamassa rinnakkain karhun kanssa. Ilmari Kiannon Punaisessa viivassa Korpiloukon Topi sai samoin surmansa käydessään lehmänsä tappajan kimppuun. Köyhä torppari yritti kirveellä pelastaa lehmänsä karhun kynsistä. Karhun kynsiin kuolivat sekä lehmä että talonpoika, jonka kaulasta veri valui punaisena viivana. (Grünthal 1998.)
Lähes kaikki karhuaiheinen kirjallisuus tapahtuu metsästyksen ja muun eräkulttuurin kontekstissa. Karhunkaatajista, metsästyksestä ja yleensä eräkulttuurista on olemassa varsin paljon kirjallisuutta. Muun muassa Pentti Mäensyrjän teoksessa, Reppukarhuja (1987), kerrotaan monia erätarinoita. Vastaavanlainen eräromaani on myös karhunkaataja Ikä-Alpista eli Albert Ikäheimosta kertova, Arto Paasilinnan esikoisromaani vuodelta 1988. Ulkomaisista teoksista John Ehlen romaanin The Winter People (1982) sanotaan olevan upea eräkuvaus. Muinainen luonnonläheinen elämä rinnan karhun kanssa pohjustaa useimpia karhuaiheisia erätarinoita.
Nykyaikaisessa suomalaisessa kaunokirjallisuudessa karhuhahmo on saanut yliluonnollisia piirteitä ja se on muuttunut entistä ihmismäisemmäksi. Arto Paasilinnan romaani, Rovasti Huuskosen petomainen miespalvelija (1995), kertoo karhusta nimeltään Perhana, joka on kirjan puoliväliin asti todellinen luontokarhu, kirjan loppupuolella se muuttuu hyvinkin ihmismäiseksi. Perhana-karhun vuorosanoja ei teoksessa esiinny lainkaan. Vastikään on Veikko Huovinen julkaissut tuoreen eläinaiheisen romaanin Porsaan paperit. Eläinaiheiset erikoiset (1999). Kirjassa on mukana mm. karhun ja muiden eläinten haastatteluja. Eläimet kertovat itse oloistaan ja mietteistään.
Ulkomaisessa kaunokirjallisuudessa on kuvattu karhun kautta mm. ihmisen kasvun, kehittymisen ja aikuistumisen prosesseja, tavallisesti seksuaalisuuden näkökulmasta kuvattuina. Nykyaikainen karhuaiheinen romaani on Jean Heglandin Into the Forest (1996; suom. Suojaan metsän siimekseen 1998). Romaanissa on keskeisesti mukana monia metsä- ja karhumyyttejä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kalifornialaisen luonnonsuojelualueen lähelle sijaitsevaan, eristyksissä olevaan mökkipahaseen. Kirja kertoo sisaruksista, jotka elävät isänsä kanssa jonkinlaisessa epätodellisessa unien maailmassa ja metsän myyttisessä hämärässä. Kirja kuvaa tyttöjen seksuaalisuuden kautta asioita: raiskauksen, raskauden ja intohimoisen lyhyen romanssin valossa. Karhulla on oma osansa tarinassa; toinen tytöistä muuttaa metsään asumaan ja nukkuu siellä yönsä karhun vieressä. Lopussa kun raiskaaja palaa, niin karhu toimii pelastajana ja ajaa raiskaajan tiehensä. Tarina päättyy metsän hämyisiin maisemiin. Tyttöjen kerrotaan aikuistumisen sijasta siirtyneen ikiaikaiseen esiäitiyteen, karhun tyttäriksi ja puolisoiksi. (Aikakone.)
Samoin William Faulkner kuvaa teoksessaan, The Bear (1942, suom. Karhu ja muita novelleja 1969), karhun metsästyksen kautta mieheksi kehittymisen prosesseja. Karhun avulla vertauskuvallisesti kerrotaan ongelmista, jotka liittyvät nuorukaisen siirtymiseen poikuudesta miehuuteen, viattomuudesta kokeneisuuteen: "Lähti poikana, palasi miehenä". Kirja muutoin kuvaa intiaanien, neekerien ja valtaväestön välisiä rotusuhteita 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Yhdysvalloissa. (Faulkner 1969; Savela 1993, 17, 89-90; Shepard & Sanders 1985, 171.)
Maailmankirjallisuuden kuuluisa nimi John Irving on teoksissaan käyttänyt karhumyyttejä varsin runsaasti. Hänen kerrotaan lyöneen ystävänsä kanssa vetoa siitä, että hän pystyy soluttamaan karhun jokaiseen romaaniinsa, ja näin on myös tapahtunut. Irving itse sanoo, että karhu edustaa vapauden symbolia hänen tuotannossaan. Irvingin romaaneille on ominaista, että niissä ihmiset elävät sadunkaltaista elämää, jossa on täysin normaalia elää yhdessä vaikka karhun kanssa. Hänen romaaneissaan esiintyy ihmismäisiä karhuja ja karhumaisia ihmisiä. Irvingin karhut ovat enimmäkseen ihmisten ympäristöissä eläviä kotikarhuja. (Savela 1993, 1, 8; Shepard & Sanders 1985, 180-181.)
Romaanissa The Hotel New Hampshire (1981; suom. Kaikki isäni hotellit) kerrotaan sirkuskarhu State O'Mainesta. Teoksessa hotelliin saapuu itävaltalainen eläintenkesyttäjä Freud mukanaan tanssiva sirkuskarhu. Freudin karhu State O'Maine on koominen ihmisten viihdyttäjä, joka osaa pari yksinkertaista temppua. Yhdessä perheen isän kanssa se kiertää ympäri maata esiintymässä. Eläintenkesyttäjä Freud esitetään vaikuttavana shamanistisena hahmona, joka tekee karhusta toteemieläimen kirjan päähenkilöperheelle. Teoksessa viitataan Sigmund Freudin ajatuksiin toteemieläimistä ja seksuaalisuuden kätkemisestä. Kirjassa tarkastellaan edellisten kirjojen tapaan ihmisen seksuaalista kasvua vertauskuvallisesti karhun kautta nähtynä. (Savela 1993, 38-40, 82.)
John Irvingin romaaneissa esiintyy yleisesti myös eläintarhakarhuja, jotka tosin ovat täysin vieraantuneita aidosta esikuvastaan. Teoksessa Setting Free the Bears (1968) päähenkilö vapauttaa eläintarhan eläimet Wienissä sijaitsevasta Hietzingin eläintarhasta, koska eläintarhan yövahti häiritsee eläinten yöunta ja kiduttaa eläimiä kaikin tavoin. Yövahti on entinen natsi, joka jatkaa kidutusharrastustaan eläintarhan eläinten parissa. Eläinten vapautuksesta tuli kuitenkin lopulta melkoinen katastrofi, sillä eläimet olivat niin nälissään, että ne söivät toisiaan. Verilöylystä selvisi hengissä vain silmälasikarhupariskunta. Tarina perustuu tositapahtumiin vuodelta 1945. Samaa eläintarhaeläinten vapauttamisen teema käsittelee myös Irvingin romaanit The World According to Garp (1978; suom. Garpin maailma) ja The Water-Method Man (1972; suom. Vesimies). Viimeksi mainitussa teoksessa kuvaillaan eläintarhassa elävää karhuyksilöä, joka paleltuu kuoliaaksi. Kirja kuvaa symbolisesti ihmiselämän ja maailman vaarallisuutta. Karhun elämä kuvataan toivottomaksi kuoleman odottamiseksi. (Savela 1993, 34-35, 37-38, 56.)
Mielikuvituksen tuntija J.R.R.Tolkien on kirjoittanut myös jotakin karhuista. Tolkien teos Hobbit or There and back again (1972; suom. Hobitti eli sinne ja takaisin) kertoo Beorn -nimisestä muodonmuuttujamiehestä, joka öisin muuttuu karhuksi. Richard Adams on puolestaan kirjoittanut eläimistä runsaasti romaaneja. Hänen eläinaiheinen romaaninsa, Ruohometsän kansa, oli aikanaan melkoinen menestys kautta maailman. Huomattavasti tuntemattomammaksi on jäänyt Adamsin toinen fantasiaromaani nimeltään Shardik: Beklan herra (1980), jonka päähenkilö on maanpäälle saapunut karhujumala. Kirjasta kerrotaan lisää tuonnempana kappaleessa, joka käsittelee eläimiin liitettyä uskonnollista ajattelua.
Muita karhuromaaneja ovat lisäksi mm. John Gardnerin teos Mickelsson's Ghosts, joka kertoo yliluonnollisista, okkultistisista karhuista. Äiti Karhun legendan on tallentanut Madeleine L'Engle romaaniinsa The Bear. Teddykarhuista on kirjoittanut lisäksi mm. Graham Greene novellissaan The Bear Fell Free (1935). Karhu on kirjallisuudessa symboloinut edellä kerrotun lisäksi vielä mm. Maan majesteettisuutta ja joskus itse Kristinuskon Jumalaa. (ks. lisää Shepard & Sanders 1985, 146.)
8.3.2. Karhukansanrunous
Karhun liittyvä runous voidaan jakaa kolmeen osaan: metsästys-, karjanhoito- ja muu runous. Etelä-Suomea lukuun ottamatta kaikkialla maassamme on esiintynyt karhurunoperinnettä. Metsästysloitsujen tarkoituksena oli pyytää metsänhaltialta saalista. Loitsuihin kuului olennaisesti metsänhaltian mairittelu, metsämaiseman kauneuden ja saaliin määrän yletön liioittelu. Lukuja ja riittejä käytettiin saaliista kiittämiseen ja anteeksiannon saamiseen. Näillä toimilla pyrittiin varmistamaan metsästysonnen jatkuminen tulevaisuudessakin. Samoin karjanhoito-onnen varmistamiseksi käytettiin monenmoisia riittejä ja loitsuja. Metsän pedot, taudit, loukkaantumiset ja muut yliluonnolliset vaarat olivat muinoin alituisena uhkana metsässä kulkeville kotieläimille. (Karhu 1947, 36; Virtanen 1984, 84.)
Karhurunoutta on olemassa karhunkaadon ja -peijaisten eri vaiheista. Rohkaisuksi luettiin karhun syntyloitsuja karhun kaatoon lähtemisen yhteydessä. Suomessa ei ole ollut tapana laulaa loitsuja ja lukuja, vaan ne luettiin useimmiten joko mutisten tai korkealla äänellä. Karhunkaadon ja -peijaisten jokaisessa vaiheessa luettiin runoja yleensä vuoropuheluna. Kaatoon lähdettäessä lausuttiin sanat karhun synnystä, metsässä luettiin metsän lukuja ja tavan mukaan karhu laulettiin ylös pesästään. Välittömästi kaadon jälkeen luettiin lepyttelyruno, lisää runoja seurasi kotiin kannon yhteydessä, syötäessä ja juotaessa. Karhuun suhtauduttiin kuten kunnioitettuun ihmiseen. (Karhu 1947, 40; Saksholm 1987, 10; Suomalainen Pakanalähetys ry.)
"Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: Veli, seppo Ilmarinen! Taos mulle uusi keihäs, tao keiho kolmisulka varren vaskisen keralla! Ois' otso otettavana, rahakarva kaattavana ruuniani ruhtomasta, tammojani tahtomasta, kaatamasta karjoani, lehmiä levittämästä." (Kalevala: Kuudesviidettä runo.)
Elias Lönnrotin kokoamasta kansalliseepos Kalevalasta (1835) löytyy varmasti maamme tunnetuin karhuaiheinen runo. Vanhan Kalevalan 28. runo ja Uuden Kalevalan 46. runo kertoo "Pohjolan karhusta". Karhuruno liittyy taisteluun Sammosta. Runossa Pohjolan emäntä Louhi, "Pohjan akka harvahammas", käyttää taikavoimiaan ja nostattaa karhun karjan kimppuun. Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät sitten taotuin keihäin karhua tappamaan. Karhun surmaamisen jälkeen on vuorossa juhlalliset peijaispidot, joissa Väinämöinen, mahtava laulaja ja "tietäjä iänikuinen" laulaa ja soittaa kantelettansa. (Pentikäinen 1987, 87, 207; Rockwell 1991, 180.)
8.3.3. Karhumusiikki
Kansanmusiikissa on kautta aikojen ollut mukana myös karhuaihe. Kalevalan runoja ja muita karhuaiheisia kansanrunoja on musiikiksi sovittanut mm. kansanmusiikkiorkesteri Köyhät Ritarit -yhtye ja PRIMO (Primitiivisen musiikin orkesteri). Heidän levynsä "Karhujuhla The Bear Feast" ilmestyi vuonna 1986. Levyllä on 13 karhulaulua, joiden sävelmät ovat 1700 - 1800 -luvuilla tallennettuja toisintoja. Sävelmiä ja rytmejä on muunneltu kansantyyliä jäljitellen. Tekstit on koottu vanhoista kansanrunoista kansanlaulajien ja Lönnrotin esimerkin mukaisesti.
Suomessa suomalais-karjalainen runolaulu säilyi muutamilla seuduilla (Karjala, Savo, Inkeri) elinvoimaisena aina viime vuosisadalle asti, paikoin aina meidän päiviimme saakka. Länsi- ja Etelä-Suomessa vastaava perinne loppui jo 1600 - 1700 -luvuilla. Karhunpeijaislauluja on tallennettu 1700 - 1800 -luvuilla suuria määriä eri puolilla Suomea. Lauluja on esitetty joko yksinlauluna, vuorottelevana kaksinlauluna, monenlaisena vuorolauluna tai yhteislauluna pienessä ryhmässä tai suurella joukolla. Laulajat jakautuivat yleensä kahteen ryhmään: toiset kysyivät ja toiset vastasivat. (Laitinen 1986; Suihko 1986.)
Karhu on innoittanut myös muutamia oopperan tekijöitä. Maamme tunnetuimmat karhuaiheiset oopperat ovat Karhu-ooppera ja Punainen viiva. Virtain Torisevalla järjestetään vuosittain "Karhu-ooppera". Ooppera kertoo karhunkaataja Martti Kitusesta. Näyttämöllä käpälää paiskaavat myyttien karhu ja toimeentulostaan kamppaileva ihminen. Ooppera kuvaa supisuomalaista korpimetsää ja elämisen taistelua hämäläisen kansanlaulun soidessa. Oopperassa on mukana mystisyyttä, kalevalaisuutta, shamanismia ja peijaisten tunnelmaa. (Karhu-ooppera.)
Martti Kitunen oli Suomen kaikkien aikojen kuuluisin karhukaataja ja erämies, joka eli Virroilla 1747 -1833. Ensimmäisen karhun Kitunen kaatoi jo 16-vuotiaana. Karhuja oli tuohon aikaan runsaasti tarjolla. Martti meni aikanansa Reetan kanssa naimisiin ja sai häälahjaksi hopeaketjussa roikkuvan karhunhampaan, joka oli Kituselle oikea taikakalu, onnen amuletti, pyhä esine ja perintökalu. Martti kantoi aina lahjaa kaulassaan; hän uskoi onnen riippuvan amuletista. Onni oli enimmäkseen Martille myötä; tosin pari kertaa Kitunen oli päästä hengestään. Viimeisen karhun hän ampui 74 vuoden iässä. Kitunen onnistui kaatamaan kaikkiaan 193 aikuista karhua ja lukemattoman määrän karhunpentuja. Virroilta löytyy Martti Kitusen muistopatsas (1936) ja Martti Kitusen museo (1961). Kitusesta on kirjoitettu useita kirjoja (alaviite 4). Toinen maankuulu karhunkaataja on ollut lappalainen Heinäkangas. Hän kaatoi elinaikanaan noin 300 karhua. (Mäensyrjä 1971, 23; Rovamo & Martikainen 1988; Tarkkonen 1995.)
"Minä sen vielä tapan! Minä sen tapan, sen karhun!". Toinen karhuaiheinen ooppera, "Punainen viiva", alkaa uhkauksella tappaa karhu, joka on syönyt lampaan. Ilmari Kiannon romaanin on oopperaksi säveltänyt Aulis Sallinen. Sallinen itse kertoo: "Punaisen viivan karhu, jonka musiikillinen muotokuva kehystää draamaa, on enemmän kuin karhu. Se on kaiken sen vertauskuva, jota vastaan korven ihmisen on taisteltava". (Lehtonen 1982, 8.) Punainen viiva ei ole Aulis Sallisen ainoa karhuaiheinen teos, vaan myös oopperassa "Ratsumies" esiintyy jokunen karhu.
VIITTEET:
1) Yemma, John (2000): Ideas. Pet project. The Boston Globe Magazine. http://web.boston.com/globe/magazine/7-13/ideas/
2) Service and Therapy Dogs . . . from Professor Hunt's Dog Page. http://www.cofc.edu/~huntc/service.phpl#Difference (1999).
3) Toisten lähteiden mukaan kyseinen perhe on nimeltään Kent (Saksholm 1987, 95).
4) Martti Kitusesta ovat kirjoittaneet kirjoja mm. nimimerkki "Korhos-Heikki" (1955) ja Veikko Rissanen teoksen Kitusen kintereillä (1988).