Citykarhut5. CITY- JA HÄIRIKKÖKARHUT
5.1. Citykarhut
5.2. Häirikkökarhut
5.3. Karhupolitiikka
5.4. Petojen vastustaminen
5.5. Petojen puolustaminen
5. CITY- JA HÄIRIKKÖKARHUT
5.1. Citykarhut Karhut ovat nyt nousseet uutisotsikkoihin erityisesti kahdesta syystä: Ensinnäkin ne ovat alkaneet kaupungistumaan ja toiseksi ne ovat tämän myötä aiheuttaneet lisääntynyttä vahinkoa ihmisille. Nykyisin lehtien palstoilla keskustellaan runsaasti lisääntyneistä karhuhavainnoista ja karhun aiheuttamista häiriöistä. Helsingin Sanomat kirjoittaa: "Karhu tallusteli Tampereen lähiöön" (7.7.1998), "Ruokolahdella karhuista toistasataa havaintoa kahdessa kuukaudessa" (19.9.1998) tai "Karhuja taas asuinalueilla" (26.6.1999). Suomessa käydään nykyään vilkasta julkista keskustelua ns. "citykarhusta" eli kaupunkikarhusta. Se on karhu, joka tulee ihmisasutuksen läheisyyteen.
"Uudellamaalla on liikkunut kesä- ja heinäkuun aikana city-karhu, joka on tullut verraten lähelle asuinkeskuksia. Todennäköisesti se on 3-5 -vuotias naaras. City-karhusta on havaintoja ainakin Vantaalta, Espoosta, Vihdistä ja Lohjalta." (Kiuru 13.7.1997, HS.)
Onhan karhutkin nykyään citykarhuja! (Honda-mainos)
Lehdissä uutisoidaan havainnoista säännöllisesti muutaman päivän välein, milloin milläkin paikkakunnalla nähdystä yksilöstä. Moni kaupunki on jo saanut oman karhunsa. Karhuhavainnoista on tullut hyvin tavallisia, mutta joka kerran havainto on kuitenkin uutiskynnyksen ylittävä tapaus. Televisiosta ja lehdistöstä karhukeskustelu on siirtynyt edelleen koteihin, työpaikoille ja lehtien mielipidesivuille. Tieteellinen keskustelu on rajoittunut alan julkaisuihin ja ammattilehtiin. Tieteilijöiden lausuntoja on esiintynyt poikkeuksellisen vähän sanomalehdissä. Karhuja havaitaan nyt enemmän kuin ennen myös kaupunkialueella, koska karhuja on enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Eräässäkin uutisessa haastateltava kommentoi tilannetta: "Nyt eletään niitä aikoja, jolloin joka toinen risahdus metsässä tulkitaan karhuksi" (Pirttimaa 1998).
Asiantuntijoiden mukaan suurpetomme ovat alkaneet kaupungistumaan. Suurpetomme - karhu, susi, ilves ja ahma - ovat alkaneet lisääntyvässä määrin sopeutumaan ihmisiin ja muuttaneet käyttäytymistään siirtymällä elämään lähemmäs ihmisasutusta. Nykyään monet pedot etsivät ravintonsa asutuskeskuksien läheisyydestä, kulkevat teitä pitkin ja nukkuvat rakennetussa ympäristössä. Asuintaajamien läheisyydessä yleistyneiden karhujen johdosta ovat viranomaiset ryhtyneet antamaan ohjeita karhun kohtaamisen varalle mm. erilaisten opaskirjojen (alaviite 11) ja joukkotiedotusvälineiden kautta. (Korpimo 1998; Saksholm 1987, 56.)
Euroopassa elävät maakarhut ovat tavallisesti rauhallisia ja arkoja; toiset voivat olla tosin hiukan uteliaita. Ihmisten kimppuun ne eivät hyökkää ilman syytä. Yleensä karhu ihmisen aistiessaan väistyy, piiloutuu tai pakenee paikalta. Tosin karhu voi olla aika arvaamaton; sen käyttäytymistä on mahdotonta ennustaa. Karhu on vaarallinen vastustaja, jos sitä häiritään äkillisesti tai haavoitetaan. Loukkaantunut karhu saattaa olla hyvinkin vaarallinen. Naaraskarhujen kerrotaan suojelevan ja puolustavan poikasiaan erityisen raivokkaasti. Karhu ei käy ihmisten päälle koskaan saalistusmielessä. Se ei syö ihmisten lihaa, vaikka löytäisi kuolleen ihmisen metsästä. (Shepard & Sanders 1985, 34.)
Ohjeissa sanotaan, että tulee välttää karhun kohtaamista. Metsässä liikkuessa tulee pitää kuuluvaa ääntä: huutaa, kolistella, viheltää, hyräillä, puhua itsekseen tai kilisyttää erityistä karhukulkusta. Äänekkäästi liikkuvaa ihmistä karhu väistää ja lähtee itse pakoon. Karhun nähdessään kannattaa seisahtaa, eikä rynnätä suinpäin karkuun. Yleisesti suositellaan poistumista paikalta. Vaarallinen tilanne voi syntyä, jos joutuu naaraskarhun ja sen pentujen väliin. Karhun hyökätessä tulee painautua maahan mahalleen ja suojata käsillään niskaa ja päätä; lisäksi tulee olla liikkumatta ja tekeytyä valekuolleeksi. Pakoon ei kannata lähteä juoksemaan, koska karhu on nopea juoksija. Karhua vastaan voi suojautua myös kantamalla mukanaan pippurikaasusuihkepulloa. Pippurisuihkepullo sisältää oikeasti paprikajauhetta, joka karhua päin suihkutettuna käy silmiin ja hengitykseen lamauttaen sen toimintakyvyn. (Liikkanen 1999c., Nyholm & Kemilä 1990, 243; Shepard & Sanders 1985, 32.)
Karhuja ei pidä ryhtyä ruokkimaan. Erityisesti talojen ja mökkien pihoissa kotitalousjätteet ja kompostit tulisi hoitaa niin, etteivät karhut olisi niistä kiinnostuneita helpon ravinnon toivossa. Asiantuntijat varoittavat karhujen kesyyntymisestä "roskalaatikkokarhuiksi". Karhuja ei myöskään pitäisi ryhtyä valokuvamaan; ei edes pihoissa liikkuvia karhuja. Lapsia kannattaa erityisesti valistaa ja varoittaa karhuista.
Liialliseen pelkoon ei kuitenkaan ole mitään syytä. Tosiasia edelleen on se, että suurin osa suomalaisia ei koskaan luonnossa liikkuessaan näe karhua. Kansalaiset ovat kokeneet, että karhun kohtaamisenpelko rajoittaa ennen kaikkea heidän luonnossa liikkumistaan. Luonnossa liikkuminen on säännötetty jokamiehenoikeuksien nojalla. Jokamiehenoikeudet ovat vain alkaneet unohtumaan nykysuomalaisilta. Jokamiehenoikeudet kieltävät mm. häiritsemästä eläimiä, myöskään niitä ei saa metsästää ilman lupia. (Kämäräinen 1999a.)
Me ihmiset emme pidä siitä, että meidän kotiimme tulee ilmoittamatta tuntemattomia vieraita. Eläimetkään eivät pidä siitä, että niiden reviirille tullaan omistajan elkein. Metsä on eläinten koti ja niiden luontainen elinpiiri. Karhun paikasta käydään nykyisin julkista väittelyä; sen reviiriä pyritään määrittelemään. Kansalaiset ovat lähes yksimielisesti vaatineet, että karhujen tulisi pysytellä metsissä ja erämaissa, eikä niiden pitäisi antaa kotiutua kaupunkiympäristöön (alaviite 2).
Ulkomailla karhuongelmia ollaan ratkaistu mm. riistaistutuksen keinoin. Riistanistutus tarkoittaa riistaeläinten siirtämistä ja kotiuttamista uuteen elinympäristöön. Eräät asiantuntijat ovat Suomessakin ehdottaneet karhuongelman ratkaisuksi citykarhuyksilöiden "kyyditystä perämetsiin" eli näiden siirtoa asumattomille erämaa-alueille. Suomessa on tehty kaikkiaan viisi karhusiirtoa. Siirroista ollaan saatu enemmän vain huonoja kokemuksia. Etenkin vanhimmat karhuyksilöt palaavat pitkienkin matkojen takaa entisille asuinseuduille. Karhuja on karkotettu myös kumiluoti-, hernepussi- ja paukkupatruunoilla sekä kovaluontoisilla koirilla. Parin ampumiskerran jälkeen useimmat karhut jättävät alueen. Näillä menetelmillä ei tosin päästä kovinkaan pysyviin ratkaisuihin. (Jussila 1995; Pihlaja 1998.)
5.2. Häirikkökarhut Vuoden 1998 kesän ja syksyn aikana Suomessa sattui runsaasti ihmisten ja karhujen välisiä yhteenottoja, joista kaikki eivät päättyneet onnellisesti. Esimerkkejä Helsingin Sanomien uutisotsikoista ovat seuraavat: "Karhu tappoi Ruokolahdella metsässä lenkkeilleen miehen" (19.6.1998) ja "Karhun epäillään raadelleen hevosta Vihdissä" (21.8.1998). Vastaavia uutisia voi löytää lähes jokaisesta sanomalehdestä.
Ruokolahden karhusurman jälkeen petoeläinten vaarattomuutta puolustavat argumentit saivat nolon vastaväitteen: karhu saattaa tosiaan tappaa ihmisenkin. Tosin ennen Ruokolahden surmaa kesällä 1998, karhu ei ole tappanut ihmistä Suomessa sataan vuoteen. Ruokolahdella on maan tihein karhukanta, kaikkiaan 40 yksilöä. Asiantuntijoiden mukaan määrässä on puolet liikaa. Paikalliset asukkaat ovat viime vuodet kulkeneet melkein "varpaisillaan" karhuvaaran vuoksi. Paikkakunnalla on aloittanut toimintansa erityinen petopuhelin, joka kerää havaintoja alueella nähdyistä karhuista ja susista. Pitäjällä on tehty karhuhavaintoja poikkeuksellisen runsaasti. (Niskanen 1998; Perttu 1998.)
"One dead, two injured in polar bear attack in northern Canada" (CNN 11.7.1999). Ulkomailla karhun tappama ihminen ei ole harvinainen uutinen. Pohjois-Amerikassa karhujen ja ihmisten väliset yhteenotot ovat varsin tavallisia. Pohjois-Amerikassa karhut tappavat keskimäärin pari-kolme ihmistä vuosittain. Kanadassa, jossa elää nykyisin kaikkiaan puoli miljoonaa karhua, viranomaiset ja ympäristöjärjestöt ovat lähteneet kouluttamaan ihmisiä karhujen kohtaamisten varalle hyvin samantyyppisin neuvoin kuin mitä jo edellä kerrottiin suomalaisviranomaisten tiedotustoiminnasta. Karhuista varoitetaan yleisesti väittämällä, että "every bear is a dangerous bear". (Nyholm & Kemilä 1990, 14; Pulliainen & Rautiainen 1999, 114.)
"Ohtonen, metsän omena, Mesikämmen källeröinen, Kaunis karva kulleroinen, Miks olet pahoa tehnyt?" (SKS: Karhun jäljen parantaminen.)
Karhun aiheuttamat vahingot liittyvät tavallisesti sen ravinnon hankintaan. Ravintokysymys on ensisijainen karhuongelman ratkaisemisessa. Jos karhulla on riittävästi luontaista ravintoa, se ei hakeudu yhtä herkästi ihmisasumusten luo. Tulee muistaa se tosiseikka, että petoeläimet tappavat toisia eläimiä henkensä pitimiksi ja riittävän ravinnon saamiseksi. Karhun normaaliin ruokavalioon kuuluu toisten eläinten liha. Karhu pitää lihan lisäksi myös kasvisravinnosta. Viime vuosina on karhuista alkanut olla todellista haittaa myös maanviljelykselle. Lisääntynyt karhukanta hakeutuu syksyisin kaurapelloille aterioimaan (alaviite 3). (Jussila 1995; Reinikka & Mäki 1995, 88.)
Karhu hunajanhimoissaan aiheuttaa pelkoa mehiläistarhaajissa. Sadasta karhusta kaksi tai kolme käy mehiläistarhoilla aterioimassa. Mehiläistarhaajat ovat todenneet sähköaitaukset käyttökelpoisiksi menetelmiksi tunkeilijoita vastaan. Kielletyn hedelmän houkutus saattaa karhun myös omenapuiden luo. Lammikoissa viljellyt kirjolohetkaan eivät ole siltä turvassa. Karhun saattaa löytää myös kaivelemasta roskiksia ja tunkioita. Karhun aiheuttamiin vahinkoihin voidaan laskea mukaan lisäksi karhun ja auton törmäykset, joita sattuu muutamia vuosittain. Karhun aiheuttamat vahingot ovat lisääntyneet viime vuosikymmenten aikana. Maa- ja metsätalousministeriö korvaa erityisesti suurpetojen elinkeinoille, ennen muuta poro- ja karjataloudelle, aiheuttamat vahingot (alaviite 4). (HS 23.9.1999a; Jussila 1995; Nyholm & Kemilä 1990, 244; Perttu 1998.)
Nykyisin julkisuudessa keskustellaan haaskoista. Haaskat ovat kuolleiden eläinten jäännöksiä. Luonnonkuvaajat ovat käyttäneet niitä karhujen houkuttelemiseen näköpiiriinsä. Monet puolustelevat haaskoja, koska tällöin karhut tappavat vähemmän hirviä ja poroja ravinnokseen. Elävä ravinto ei kiinnosta karhua, kun helpompaakin ruokaa on tarjolla. Haaskojen huonona puolena pidetään sitä, että karhut kesyyntyvät ja tottuvat ihmisiin niiden myötä. Kesyyntyneet karhut eivät osaa enää tarpeeksi pelätä ihmisiä. Maa- ja metsätalousministeriö ja EU-komissio ovat suunnitelleet haaskojen kieltämistä (alaviite 5). (Liikkanen 1998b; Pulliainen & Rautiainen 1999, 171, 173.)
"Porin seudun häirikkökarhu on liikkunut taajaan asutuilla seuduilla koko kevään ja kesän ajan. Se on öisillä retkillään syönyt kanoja, tappanut muutaman lampaan sekä kaatanut omenapuita, heinäseipäitä ja roskalaatikoita." (Width 28.7.1999, HS.)
Lehtien palstoilla karhusta on yleisesti ryhdytty käyttämään nimitystä häirikkökarhu. Mikä sitten tekee karhusta häirikkökarhun? Termi 'häirikkökarhu' viittaa karhuun, joka aiheuttaa vahinkoa, haittaa, harmia ja ikävyyksiä. Nimitykseen riittää pelkästään, että karhu hakeutuu ihmisasutuksen piiriin, jo se on ihmisten näkökulmasta häiriötä. Kai-Eerik Nyholm kirjoittaa Metsästäjä-lehden numerossa 2/99 häirikkökarhuista. Hänen mielestään nimitys häirikkökarhu on harhaanjohtava, parempi termi olisi ongelmakarhu. Hänen mukaansa nimitys häirikkökarhu sopii yksilölle, jotka lajityypilliseen käyttäytymiseen verrattuna käyttäytyy poikkeavasti. Tällaisia on vielä melko vähän maassamme. Nyholmin määrittelemä 'ongelmakarhu' ei sinänsä käyttäydy lajilleen epänormaalisti. Karhun aiheuttamat vahingot ihmisille eivät ole karhun taholta epänormaalia käytöstä. Häirikkökarhun poikkeavaa käyttäytymistä ovat sen sijaan ihmispelon heikkeneminen ja sen seurauksena röyhkeä käyttäytyminen. (Nyholm 1999.)
Nyholm ei ehkä ole riittävästi miettinyt sanavalintojaan. Termin häirikkökarhu kantasana on häirikkö. Häirikkö tarkoittaa ympäristölleen häiriöksi olevaa henkilöä; siis häirikkökarhu merkitsee ympäristölleen häiriöksi olevaa karhua. Vastaavasti sana ongelma on oikeastaan sanan häiriö synonyymi. Termin pitäisi olla 'häiriintynyt karhu', tällöin siinä olisi mukana poikkeavan ja häiriintyneen käyttäytymisen leima. Sana häiriintynyt viittaa epänormaaliin ja tavallisuudesta poikkeavaan käyttäytymiseen, jota myös mielisairaudeksi saatetaan kutsua. Monesti teemme sen virheen, että leimaamme kaikenlaisen epätavallisen epänormaaliksi tai jopa siis mielisairaaksi. Kyse on yleisestä tavasta lisätä käsitteisiin mukaan myös niiden lähikäsitteiden merkityksiä, jotka voivat muuttaa itse käsitettä harhaanjohtavalla tavalla. Esimerkiksi juuri sanaan 'häirikkö' liitetään mukaan sanan 'häiriintynyt' monet merkitykset, kuitenkin häirikkö sanana merkitsee jotakin aivan muuta kuin häiriintynyt. Termistön kanssa tulisi olla tarkkana, ettei sinänsä asiaa oikealla tavalla kuvaavasta, sinänsä kelpo nimityksestä häirikkökarhu tulisi termin 'mielisairaskarhu' synonyymiä. (CD-perussanakirja; ks. myös Pulliainen & Rautiainen 1999, 134.)
Nyholmin käyttämä nimitys ongelmakarhu tuo mieleen lähinnä rikollisuuden mielikuvia; samaan tapaan kuin ihmisrikolliset, jotka eivät aina ole varsinaisesti epänormaaleja tai häiriintyneitä. Todellisia ongelmakarhuyksilöitä - voisiko sanoa siis "rikolliskarhuja" - on ollut maassamme muutamia. Suomen kaikkien aikojen pahamaineisin karhuyksilö on ollut 1884 - 1887 elänyt "Lopen tappajakarhu". Tämän karhun arvellaan tappaneen noin 100 lehmää ja joukon muita eläimiä. Se tappoi ahkerina päivinään jopa 2 - 3 lehmää. Tuoreempi tapaus on vuonna 1977 Kuopion ympäristössä liikkunut uros, jota kutsuttiin "Suonenjoen mansikkakarhuksi". Se tappoi muutaman viikon aikana 13 lehmää ja sen käytös oli muutoinkin poikkeuksellisen röyhkeää. Viimeisimpänä Ruokolahdella kesällä 1998 lenkkeilijän surmanneesta karhuyksilöstä sanotaan, että sekään ei varsinaisesti ollut poikkeuksellisesti käyttäytyvä, häiriintynyt karhu, vaan normaalisti pentuaan puolustava emo. Rikoksista kiinni jäänneille karhuille, ihmisrikollisten tavoin, mielentilatutkimuksen jälkeen langetetaan tuomio. Ruokolahden karhu sai teostaan tappotuomion, kuten aika moni karhu saa melko vähäistenkin tekojen perusteella. (Mäensyrjä 1971, 8-10, 16; Nyholm 1999.)
Asiantuntijat ovat pohtineet syitä karhujen muuttuneeseen käyttäytymiseen. Viime vuosien aikana petotutkija Erik S. Nyholm, joka on maamme tunnetuimpia karhututkijoita, on useaan otteeseen julkisuudessa esittänyt näkemyksiään karhujen nykyiseen käytökseen. Hän on esittänyt keskeisimmäksi syyksi karhujen rauhoituksen. Karhu oppii vaistoamaan, ettei sitä uhata. Karhusta tulee vähitellen rohkeampi, eikä se enää pelkää oleskella asutuksen lähistöllä. Peloton karhu tottuu ihmisiin ja siitä saattaa tulla hyvinkin röyhkeä. Karhu etsii elintilansa sieltä, mistä sen helpoimmalla saa. (Jussila 1995, 26.)
Karhu on omassa ajattelussaan karhukeskeinen, samoin kuin ihminen on omassa ajattelussaan ihmiskeskeinen. Karhu näyttäisi tottuvan helpommin ihmiseen kuin ihminen karhuun. Karhu voi kesyyntyä hyvinkin ihmisrakkaaksi; tällaisia ihmisiin kesyyntyneitä karhuja voi nähdä monissa elokuvissa. Vaikka karhu on vaarallinen eläin, sen vaarallisuutta usein liioitellaan. Eräissä kirjoissa esitetään visioita siitä, kuinka karhu ja ihminen voisivat jopa elää yhdessä. Karhusta voisi mahdollisesti kesyttää koiran tapaisen kotieläimen. (Shepard & Sanders 1985, 204; Vilkka 1996a, 99.)
Jos karhua eivät ihmiset enää samassa määrin pelota kuin ennen, niin sen sijaan ihmisiä on karhu alkanut pelottamaan lisääntyvässä määrin. Lehtihaastattelujen ja mielipidekirjoitusten perusteella ihmiset voisi tässä suhteessa jakaa "pelkääjiin" ja "pelottomiin". Petovihaa ovat kokeneet henkilöt, jotka ovat karhun itse kohdanneet tai asuvat paikkakunnilla, joissa on sattunut karhun kohtaamisia. Nämä henkilöt kertovat yleisesti pelkäävänsä luonnossa liikkumista nyt enemmän kuin ennen. He eivät uskalla entiseen tapaan liikkua luonnossa. Syrjäseuduilla aikuiset pelkäävät lastensa puolesta. Mielipidetiedustelun mukaan 60 % suomalaisista pitää karhua ihmiselle vaarallisena eläimenä (alaviite 6). Psykologit selittäisivät ehkä karhun aiheuttamia pelkotiloja eläinfobioiden avulla. (Pulliainen & Rautiainen 1999, 140.)
Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan varsinaisesti osaa edes pelätä karhua, koska he eivät ole sitä itse elävänä silmästä silmään koskaan kohdanneet. Ihmisten ja eläimien vuorovaikutussuhde on muuttunut yhteiskunnallisen modernisaation myötä. Moni kaupunkilainen ei enää pelkää eläimiä siksi, ettei heillä ole ollut eläissään minkäänlaista kosketusta eläimiin. Television ja kirjojen pohjalta heille syntyy romantisoitu käsitys petoeläimistä. Mielikuvissa karhukin on kuin piirroselokuvien kiltti Nalle Puh. Tässä juuri kulttuuriset itsestäänselvyydet ja luonnollisuudet alkavat toistamaan itseään. Toistuessaan tällaiset käsitykset muuttuvat vähitellen kyseenalaistamattomiksi totuuksiksi. Kansalaisten karhukäsitys näyttäisi olevan riippuvainen siitä, miten läheisessä suhteessa ihminen elää karhun kanssa. Kaukana metsien kätköissä asustavasta, etäisestä karhusta on suhteellisen helppo pitää, mutta silloin kun karhu alkaa uhata ihmisen omia elinmahdollisuuksia, tällöin käsitykset usein muuttuvat pelon sanelemiksi. Kaupungeissa ei olla totuttu näkemään vapaina kulkevia eläimiä. (Buchner 1996; Koillissanomat 31.12.1998; Saksholm 1987, 13.)
Eläinten vaarallisuus on nykyisin ihmisten säätelemää. Ihmisille vaaralliset eläimet elävät yleensä tietyillä, niille erityisesti varatuilla alueilla, kuten eläintarhoissa ja luonnonsuojelualueilla. Tosiasia on, että kesyltä näyttävällä villieläimellä on pohjimmiltaan villin kesytön luonne. Näiden ominaislaatua tulisikin kunnioittaa ja niille tulisi suoda riittävästi omaa elintilaa. Nykyisin ihminen jatkuvasti laajentaa omaa elinpiiriään, kun taas eläinten elinpiiri alituisesti tämän seurauksena kaventuu. Tämä on ongelma erityisesti Pohjois-Amerikassa.
5.3. Karhupolitiikka Karhukeskustelun keskeinen teema on ollut petokannan suuruuden arviointi: Mikä olisi sopiva karhumäärä maantieteellisin, biologisin ja yhteiskunnallisin perustein? Asia on arvostuskysymys, johon vaikuttaa se, millä tavoin ja kenen kannalta asiaa halutaan tarkastella. Ekologia on tieteenala, joka tutkii lajien esiintymistä, populaatioiden kokoa, eliöyhteisöjen rakennetta ja ekosysteemin toimintaa. Maamme karhututkimus on melko vähäistä; sille myönnetään hyvin niukasti voimavaroja ja rahaa. Pohjoisten alueiden karhututkijoiden tutkimusyhteistyöelin on nimeltään The Northern Forum (alaviite 7). Suuria karhututkimusmaita ovat Yhdysvallat, Kanada ja Japani. Pohjois-Amerikassa on tutkittu varsin runsaasti karhujen ja ihmisten välisten suhteiden järjestelyjä. (Purhonen 1995, 97; Ylimaunu 1999.)
Tiedot karhujemme määristä perustuivat aina 1970-luvun puoliväliin asti lähes pelkästään kaato- ja vahinkotilastoihin, jotka eivät ole olleet täysin luotettavia. Varsinaiset suurpetokantojen määritykset alkoivat vuonna 1975, jolloin maa- ja metsätalousministeriö asetti petoeläintoimikunnan. Vuonna 1979 suurpetotutkimus siirtyi Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen (RKTL) yhteyteen. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos harjoittaa systemaattista karhukannan seurantaa. Karhujen tutkiminen ei ole helppoa; riittävän luotettavan otoksen saaminen kannasta on hyvin vaikeaa, jopa mahdotonta. Karhuja on tunnistamisen helpottamiseksi rengastettu. Karhuihin on asennettu radiolähettimiä ja pantu korva- ja kynsimerkintöjä. Karhukannan arviointi edelleenkin perustuu ennen muuta havaintoihin. Kaikista karhuista ei tehdä koskaan havaintoja. Havaittujen karhujen perusteella määritellään vähimmäiskanta, josta edelleen lasketaan koko maata koskeva ja todellista tilannetta kuvaava karhukanta-arvio. Todellisen kannan arvioidaan olevan jopa kaksinkertainen verrattuna vähimmäiskantaan. (Jussila 1995; Nyholm & Kemilä 1990, 34, 37.)
Etelä- ja Keski-Euroopan tapaan Suomessakin karhut olivat vähällä kuolla sukupuuttoon. 1960-luvulla arvioitiin Suomessa olleen enää satakunta karhua. Tällöin viranomaiset havahtuivat asian suhteen. Vuonna 1964 kiellettiin karhunpyynti talvipesiltä; se yhdessä muiden rajoitusten kanssa käänsi karhukannan kasvuun. Vielä 1970-luvun puolivälissä maassamme oli karhuja vain 200. Vuoteen 1980 mennessä edellinen luku oli kaksinkertaistunut (400). Tämän jälkeen karhukanta on lisääntynyt sadoittain vuosittain. 1990-luvun loppuvuosina karhukanta ylitti 1 000 yksilön rajan. Tuhatkunta on vakiintumassa Suomen karhukannaksi. Vuoden 1986 tietojen mukaan urosten osuus karhukannasta on noin 70 %. (Nyholm & Kemilä 1990.)
RKTL:n arvio karhujen lukumäärästä riistanhoitopiireittäin 1999:
230 Pohjois-Karjala
130 Lappi
120 Kymi
095 Etelä-Savo
090 Kainuu
085 Keski-Suomi
080 Pohjois-Savo
060 Pohjanmaa
040 Oulu
020 Satakunta
020 Pohjois-Häme
012 Uusimaa
005 Ruots. Pohjanmaa
005 Varsinais-Suomi
Varsinaiset päätökset eläin- ja metsästyskiintiöistä tekee maa- ja metsätalousministeriö, jonka toiminta perustuu poliitikkojen päätöksiin ja lakeihin. Alue- ja pyyntilupakiintiöiden määrittämisessä kuullaan riistanhoitopiirejä ja alan tutkimuslaitoksia. Päätöksenteko on ollut hyvin pääkaupunkikeskeistä. Karhuasioista ovat puhuneet ja päättäneet ne, jotka eivät itse ole asuneet karhujen keskellä. Suomen virallista petopolitiikkaa on linjattu mm. Suurpetotyöryhmän raportissa (MMM 6/1996). Suomalainen petopolitiikka perustuu metsästyslain ns. kestävän käytön periaatteeseen, jonka mukaan ihmisen tulee verottaa riistakantaa vain oman tarpeensa verran, jotta kanta saataisiin säilymään edelleen elinvoimaisena tulevaisuudessakin. Nykyiset kiintiöt ottavat huomioon kannan tilan ja uusiutumisen. Suomessa suurpetokantoja ollaan pyritty viime vuosina hallitusti lisäämään. Suomen viranomaiset ovat hyväksyneet lukuisia luontoa koskevia sopimuksia, mm. sopimuksen luonnon monimuotoisuuden suojelusta. Tämän mukaan yhtään eläin- tai kasvilajia ei saa hävittää sukupuuttoon. (Rinkinen 1995, 76.)
Nykyisin Euroopan unionin luontodirektiivit määrittävät petopolitiikkaamme. EU:n luontodirektiivi jakaa suojeltavat luontotyypit, eläimet ja kasvit eri ryhmiin. Näiden kohtelua EU säätelee direktiivin kuudella kohdalla. Niistä toinen, neljäs ja viides kohta koskevat eläimiä. Toiseen direktiiviin kuuluvat eläimet, joita varten on osoitettava erityisiä suojelualueita. Karhu kuuluu direktiivin neljänteen liitteeseen, joka määrittelee eläimet, jotka vaativat tiukkaa suojelua. Viides direktiivi määrittelee lajit, joiden hyväksikäyttöä on säädeltävä. Niitä saa metsästää, mutta vain hallitusti. Suomen maa- ja metsätalousvirkamiehet ovat ehdottaneet karhun siirtoa neljännestä viidenteen direktiiviliitteeseen. Suomi haluaisi, että karhu siirrettäisiin EU:n luontodirektiivissä tiukasti suojeltavien eläinten listalta hallitusti eli normaalisti metsästettävien eläinten joukkoon. EU:n periaatteellisena lähtökohta on ollut, että suurpetoja ei saisi metsästää lainkaan. EU hyväksyi kuitenkin poikkeuksen tästä ja sallii Suomen osalta säädellyn metsästyksen. (HS 27.9. 1998; Jussila 1995; Luovio 1999; Valkama 1999.)
EU:n sopimuksissa eläimet luokitellaan vahinkoeläimiin, rauhoittamattomiin lajeihin, riistaeläimiin ja luonnonsuojelulailla rauhoitettuihin lajeihin. Karhu ja muut suurpedot ovat Suomen metsästyslaissa (1993) sijoitettu ryhmään riistaeläimet. EU:n elinympäristödirektiivin (92/43/ETY) mukaan karhu, samoin kuin susi ja ilves, kuuluvat ns. tiukasti suojeltavien eläinten ryhmään. Näiden lajien osalta on kiellettyä mm. tahallinen pyydystäminen ja tappaminen. EU velvoittaa jäsenmaitaan suojelemaan kaikin tavoin suurpetoja, siellä missä niitä vielä on jäljellä. Suurpedon saa tappaa vain, jos se on vaaraksi ihmiselle tai kotieläimelle tai aiheuttaa merkittävää haittaa elinkeinolle. EU:n luontodirektiivi edellyttää täysin suojeltujen lajien pesimä- ja levähdyspaikkojen rauhoitusta. Suomen lainsäädännössä tätä ei ole kirjoitettu pykälä pykälältä EU:n edellyttämällä tavalla, siksi Suomi sai huomautuksen tästä. EU antoi viime keväänä Suomelle lisäksi virallisen huomautuksen liian väljästä suurpetojen metsästyksestä. Suomi on pyytänyt poikkeuksia direktiiveistä, mutta saanut ainoastaan yhden. EU ei velvoita Suomea varaamaan karhuille erityisiä suojelualueita, kuten esimerkiksi Ruotsin on tehtävä. (Cajander 1998; HS 26.7.1998; Lapintie 1998; MMM 6/1996; Pihlaja 1998; Pulliainen & Rautiainen 1999, 150.)
5.4. Petojen vastustaminen Petoeläimiä on vihattu ja pelätty kautta aikojen. Karhua on yleisesti pidetty suurta vahinkoa aiheuttavana vaarallisena petona. Petojen vastustajat ovat vaatineet petoeläinten vähentämistä tai jopa hävittämistä kokonaan sukupuuttoon. Vieläpä luonnonsuojeluihmisetkin olivat ennen sitä mieltä, että tietyt pedot, kuten sudet, tulisi hävittää sukupuuttoon niiden pahuuden vuoksi. Vuosisadan alun eläinsuojelu langetti syyllisen roolin pedoille. Eläinsuojeluväen mukaan pedot aiheuttavat muulle eläimistölle pelkästään kärsimystä. Petojen suojelu ei kuulunut entisaikoina luonnonsuojelun periaatteisiin. (Vilkka 1998b.)
Metsästäjät ovat perinteisesti suhtautuneet myötämielisesti petojen hävitykseen. Heidän mukaansa riistaeläimiä olisi enemmän, jos petoja olisi vähemmän. Yleinen kansalaisten mielipide maassamme tuntuisi olevan, että häirikkökarhut saa lopettaa ilman muuta. Vaarallisten yksilöiden ampumiseen myönnetään suhteellisen helposti lupa erikoislupamenettelyn kautta. Luvan myöntää maa- ja metsätalousministeriö riistainhoitopiirille. Citykarhun välitön ampuminen on usein kuitenkin hätävarjelun liioittelua. Tappamisen sijasta tulisi kokeilla ensin muita keinoja asian ratkaisemiseksi. Suomessa on kahden viime vuoden aikana kaadettu neljä häirikkökarhua. (Width 1999; Vilkka 1998b.)
Ruokolahden kunnassa asukkaat ovat alkaneet "narista" suuresta karhumäärästä. Kuntalaiset ovat vaatineet karhukannan pienentämistä kuntansa alueella, koska petoeläinten koetaan uhkaavan asukkaiden turvallisuutta. Ruokolahden kunnanhallitus teki asiasta kantelun oikeuskanslerille. Oikeuskansleri Paavo Nikula vastauksessaan Ruokolahden kunnalle 13.7.1999 toteaa seuraavaa: "Valtiovallan tehtävä on edistää sekä ihmisten turvallisuutta että luonnon monipuolisuutta. Ihmisten turvaaminen petoeläimiltä on kuitenkin ensisijaista, mikäli nämä tavoitteet joutuvat ristiriitaan". (Luovio 1999.)
Onko ihmisillä oikeus tappaa häirikkökarhu? Perinteisesti "hyvän elämän häiritsijät" on saatu poistaa joukoista niin ihmismaailmassa kuin eläinmaailmassakin. Ihmisellä on oikeus suojella ja puolustaa sekä itseään että lähimmäisiään (ja karjaansa) pedoilta. Ihminen saa puolustaa omaa reviiriään, eikä hänen tule luonnollisestikaan elää petojen ehdoilla. Maailman tulee perustua vahvimpien oikeustajuun. Järjetön luontokappale ei itse tiedä mikä sille on hyväksi tai huonoksi, sitä viisaampi olento, esim. ihminen, sen jo voi tietää. Luonnon omassa oikeusjärjestelmässä on voimassa "viidakon lait" ja "vahvimman oikeus": "Saalista tai tule saalistetuksi, syö tai tule syödyksi" (alaviite 8). Voittajilla on oikeus poistaa vihollisensa keinolla millä hyvänsä. Heikkojen yksilöiden eli häviäjien kohtalo on kuolla. Kaikkien karhujen hävitys vastaisi ihmisoikeusrikoksena tunnettua joukko- tai kansanmurhaa. "Karhukansan" murha ei kuulosta kovinkaan sivistyneeltä idealta.
5.5. Petojen puolustaminen Suhtautuminen karhuihin voi olla myös niitä puolustelevaa. Positiivinen asennoituminen petoeläimiin on uutta. Petojen puolustajat ovat muistuttaneet historiasta. Pedot ovat aikojen alusta asti kuulunut osana luontoon. Petojen sukupuuttoon kuoleminen olisi rikos luontoa kohtaan ja suuri häpeä maallemme. Petojen merkitys ihmisille on nykypäivänä erilainen kuin ennen. Aiemmin pedot olivat aivan eri mittakaavassa todellinen uhka ihmisille ja kotieläimille. Metsästyksen tarpeellisuuden ymmärsi tältä pohjalta. (Leinonen & Suominen 1991, 5; Nyholm & Kemilä 1990, 222; Vilkka 1998b.)
Nykyään tilanne on täysin toisin, suurpedot eivät enää uhkaa ihmisten hyvinvointia. Metsästystäkin harrastetaan nykyisin vain oman huvin tai taloudellisen hyödyn vuoksi. Nykyisin tajutaan luonnon tasapainon merkitys entistä paremmin. Tässä pedoillakin on oma tehtävänsä mm. jyrsijöiden ja peuraeläinten lisääntymisen säätelyssä. Luonnon kokonaisuus ja monimuotoisuus tarvitsee myös petonsa. Eläinnäkökulma painottaa, että eläimet kuuluvat maailman kokonaisuuteen siinä missä ihmiset ja muut luojan luomat olennot. Kaikilla olennoilla tulee olla oikeus olemassaoloonsa ja hyvinvointiin riippumatta hyödyllisyydestä ekosysteemille tai haitallisuudesta ihmisille. (Vilkka 1998b.)
Eläinkantojen säätely on oikeastaan ihmisen toimintarajojen ylitys, vähän niin kuin eutanasia meille ihmisille. Luonto itse on vuosituhansien ajan hoitanut eläinkantojen säätelyn. Ihmiset aiheuttavat usein pelkästään ongelmia puuttuessaan luonnon kiertokulkuun vähäisessä ymmärryksessään. Eläimet eivät varsinaisesti tarvitse ihmisiä säätelijöikseen. Voisi kysyä, millä oikeudella ihmiset lähtevät muuttamaan alkuperäistä, rikasta luontoa "asfalttiviidakoksi"?: Määrätty määrä puita, korkeintaan muutama ihmisen mieleinen eläinlaji tietyissä paikoissa, kaikki tämä luonnollisesti ihmisen hyvässä kontrollissa ja hallinnassa. Luontoromantiikka, villin vapauden ihannointi tai luontomatkailu eivät ole kaikkein vakuuttavimpia petomäärien arvioinnin lähtökohtia.
Rakkaus: "kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii" (1. Kor. 13:7). Raamatun mullistava opetus aikanaan oli käsky rakastaa ei ainoastaan ystäviä, vaan myös itsensä vihollisia. Leena Vilkka (1998b) esittää asian näin: "Mitään erityisen eettistähän ei ole siinä, että suojelemme niitä eläimiä, joista on itsellemme hyötyä ja iloa. Eläinetiikan vaikein läksy on oppia arvostamaan ihmiselle vaarallisia eläinyksilöitä, jopa silloin kun yhteentörmäyksiä ei voida välttää". Mielestäni eläinoikeuksien puolustamisen, eikä pelkästään eläinoikeuksien vaan myös kaikenlaisten muidenkin huonompiosaisten oikeuksien puolustamisen, voi kulminoida Jeesus Kristuksen sanoihin (Ollila 1989, 70; Vilkka 1998a, 56.):
Te olette kuulleet sanotuksi: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihollistasi'. Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat. (Matt. 5: 43-48.)
VIITTEET: 1) Metsästäjäin keskusjärjestö on mm. laatinut kymmenen kohdan ohjekirjasen nimeltään "Opi elämään karhujen kanssa". Karhuohjekirja on tarkoitettu kaikille kansalaisille, ei ainoastaan metsästäjille.
2) Aito karhu ei tosiaan oikein sovellu elämään ihmisten parissa, joka muuta väittää katsokoon elokuvan Karhu Neiti (1997). Elokuva kertoo perheestä, jolla on karhu lemmikkieläimenään. Melkoista sähellystä ja sotkua! Toisaalta karhuunkin voi kyllä kiintyä syvästi.
3) Tähän ehkäisyksi ovat eräät riistanhoitoyhdistykset kokeilleet riistapeltojen perustamista. Karhulle varataan oma kaurapelto. Karhu syö sille varatun pellon sadon ja näin se jättää varsinaiset viljelypellot koskemattomiksi.
4) MMM maksaa vuosittain kuudesta kahdeksaan miljoonaa markkaa petovahinkojen korvauksia. Vuonna 1998 korvauksia maksettiin yli 6,5 miljoonaa markkaa.
5) EU-komissio on vaatinut haaskojen kieltämistä, koska ne levittävät villieläimiin BSE:tä eli hullun lehmän tautia, tai scrabieta, taudin erästä muunnosta.
6) Ilpo Kojolan tiedoksianto TV1:n Aamu TV -lähetyksen haastattelussa 11.11.1999.
7) Karhututkimuselimiä: The Northern Forum, LCIE The Large Carnivore Initiative for Europa, IBA The International Association for Bear Research and Management. 8) Sanonta on lainattu joltakin kirjoittajalta, mutta en saanut jälkikäteen selville mistä lähteestä.