Karhubisnes 6. KARHULIIKETOIMINTA
6.1. Eläintarhat ja -sirkukset
6.2. Karhunmetsästys
6.3. Luontomatkailu
6.4. Luontokuvaus
6. KARHULIIKETOIMINTA
6.1. Eläintarhat ja -sirkukset Karhulla tehdään myös rahaa ja bisnestä. Ihmisten halu nähdä eläviä eläimiä voi toimia yrityksen liikeideana. Eläintarhat ja -sirkukset ovat kautta aikojen rahastaneet lapsiperheitä varsin tehokkaasti. Eläintarhoja onkin kritisoitu pelkiksi helppoa rahaa kerääviksi eläinnäyttelyiksi. Mutta on eläintarhoissa hyviäkin puolia. Eläintarhoja käytetään yleisesti uhanalaisten lajien säilytyspaikkoina. Ne ovat sopiva elinympäristö eläimille, joiden lajit ovat kutistuneet lähes olemattomiin. Eläintarhan suojatuissa olosuhteissa ne voivat lisääntyä rauhassa. Eläintarhassa oleskelun jälkeen eläimiä palautetaan jälleen takaisin luontoon. Ihmiselle vaarattomin tapa kohdata karhu on vierailu eläintarhassa. (Pickering 1999, 143.)
Eläintarhat on nähty eläinoikeudellisena kysymyksenä. Luonnonsuojelijat ovat kautta aikojen arvostelleet eläintarhoja siitä, että niissä eläimet menettävät vapautensa, kun niitä pidetään suljetuissa häkeissä vankeudessa ja muuten kontrolloidussa ympäristössä. Eläimet joutuvat usein elämään liian pienissä ja virikkeettömissä tiloissa, joissa ne helposti alkavat käyttäytymään stereotyyppisesti. Paljon keskustelua on herättänyt eläintarhaeläinten oikeudet, kuten niiden oikeus vapauteen ja luonnonmukaiseen elinympäristöön. Eläintarhojen nähdään symbolisoivan vapauden menetystä. Eläintarhoja on verrattu jopa siirtomaiden imperialistiseen vallankäyttöön. Koko elinikänsä eläintarhassa viettävien eläinten pelätään "laitostuvan", samalla tavoin kuin vaikkapa vanhusten vanhainkodeissa. Ongelman ratkaisuksi soveltuisi ehkä jonkinlainen eläinten kierrätys: Eläimet sijoitettaisiin luonnosta eläintarhaan muutamiksi vuosiksi ja sieltä ne palautettaisiin jälleen takaisin luontoon.
Suomen eläintarhoissa asustaa tällä hetkellä muutamia kymmeniä karhuja. Karhuja voi nähdä Suomen tunnetuimmissa eläintarhoissa ja -puistoissa, kuten Korkeasaaren, Ähtärin ja Ranuan eläinpuistoissa sekä vastikään (3.6.1998) perustetussa Kuusamon Suurpetokeskuksessa (alaviite 1). Maamme sirkuksissa on villieläinten käyttö nykyisin täysin kiellettyä. (Kero 1999; Mainio 1998.)
Tanssiva karhu oli hyvin populaari hahmo toisen maailman sodan aikoihin Ranskassa ja erityisesti Pyreneiden niemimaalla. Karhuja käytettiin erilaisissa eläinnäyttelyissä ja eläimiä käyttävissä sirkuksissa, joissa ne pakotettiin tanssimaan kadulla turistien huviksi. Karhunpennut riistettiin emoiltaan, pakotettiin seisomaan kahdella jalalla ja opetettiin tanssimaan kuumien metallitarjottimien päällä. Tanssivan karhun liikkeitä säädeltiin tuottamalla sille kipua kiskomalla ketjusta, jonka toisessa päässä oli karhun kitalaen ja sierainten väliin lävistetty rengas. Ihmiset saattoivat pientä rahasummaa vastaan kuljettaa lapsiaan karhun selässä. Tämän kerrottiin parantaneen lapsia peloistaan ja tietyistä sairauksista. (Berro; Pickering 1999, 19.) Vielä nykyisinkin eräissä maissa, mm. Bulgariassa, Romaniassa, Turkissa ja Intiassa, esiintyy tanssivia karhuja. Eläinsuojelijat ovat pyrkineet lopettamaan esitykset eläinoikeuksia loukkaavina.
6.2. Karhunmetsästys Metsästys, riistanpyynti, jahti - monta nimitystä samalle asialle. Toinen karhulla rahastamisen keino on metsästys. Metsästyksellä on pitkät perinteet, karhujenmetsästystä ihmiset ovat harjoittaneet kivikautisista ajoista asti. Entisajat täällä Pohjan perillä ovat olleet kovia: Viljelemätön karu maa, talven kylmyys, lumi ja jää pitivät liikkeellä jokapäiväisen leivän hankinnassa. Elämä oli kamppailua selviytymisestä yli kylmän talven. Erämaista ja metsistä sai ruuaksi lihaa ja suojaksi lämpimiä nahkoja ja turkiksia. Suomessa karhun metsästys oli pitkään kaikkien vapaa oikeus. Valtiovalta oikein houkutteli miehiä karhun kimppuun. 1600-luvulla maksettiin karhusta jopa tapporahaa.
Vuoden 1664 metsästyslain mukaan: "Jokainen saa vapaasti ampua, tahi pyydystää ja omanansa pitää karhun, ..." (Pullainen & Rautiainen 1999, 89.)
Entisaikoina karhun metsästykseen liittyi oikeaa sankariromantiikkaa. Karhu oli saavutuksen ja urotyön välikappale. Karhun tappaminen oli eräänlainen "maskuliininen potenssiriitti" (alaviite 2). Karhu merkitsi vaarallista vastustajaa ja uhkaa. Metsästäjän tuli voittaa karhun edustama uhka, luonto. Suurin sankari oli eniten karhuja kaatanut metsämies. Entisaikoina karhua pyydettiin raudoilla, ritakuopalla, käpylaudalla, keihäällä ja ampumalla. Nykyisestä karhunmetsästyksestä on sankariromantiikka väistynyt ja se on muuttunut melkein pelkäksi tekniseksi operaatioksi tehokkaiden aseiden myötä. (Sarmela 1991, 240-241.)
"Ampuma-aseiden tultua käyttöön suurenkin saaliseläimen kuolema muuttui mekaaniseksi suoritukseksi. Elämän ja kuoleman avaimet siirtyivät teknologialle. Usko tekniikkaan syrjäytti uskoa siihen, että ihminen olisi osa luontoa ja vastuussa karhun tappamisesta luonnon jumalille tai kaikkien karhujen kantaemolle. Metsäteollisuus ei ole tarvinnut tuonpuoleisia selityksiä, sen ylläpitämässä kulttuurissa karhu ristiinnaulataan metsästysmajan seinälle. Eikä ihmisen ole tarvinnut kunnioittaa karhun oikeuksia, huolehtia karhun elämän jatkumisesta, kaiken olemassa olevan ikuisesta kiertokulusta. Teknologia vapautti tappajat vastuusta." (Sarmela 1991, 242.)
Nykyisin metsästys ei ole enää kenenkään pääelinkeino Suomessa. Lapissa sillä on osaelinkeinona edelleenkin oma tärkeä merkityksensä. Maassamme on nykyisin lähes 300 000 metsästäjää. Karhunmetsästys on maassamme lähes järjestäytymätöntä. Karhun metsästäjiä on ollut parhailla mailla ruuhkaksi asti. Innokkaiden yrittäjien toimista ei oikein kukaan kanna vastuuta (alaviite 3). (Nyholm & Kemilä 1990, 236; Reinikka & Mäki 1995, 28.)
Metsästykseen liittyvät asiat kuuluvat maa- ja metsätalousministeriön kala- ja riistaosaston alaisuuteen. Maa- ja metsätalousministeriö myöntää vuosittain alueelliset karhun kaatoluvat, joiden perusteella riistanhoitopiirit myöntävät varsinaiset pyyntiluvat. Muita metsästysasioista vastaavia viranomaisia ovat: ympäristöministeriö, Metsähallitus ja Riista- ja kalataloudellinen tutkimuslaitos. Alan neuvonta- ja valistusjärjestö on Metsästäjäin Keskusjärjestö (MKJ), jolla on alaisuudessaan 15 riistanhoitopiiriä. Edelleen näiden alaisuudessa on 298 itsenäistä riistanhoitoyhdistystä, jotka vastaavat metsästykseen liittyvistä käytännön järjestelyistä. Lisäksi Suomessa toimii Suomen Metsästäjäliitto ja Suomen Metsästäjä- ja Kalastajaliitto (SMKL). Maassamme ilmestyviä metsästyslehtiä ovat mm. Jahti-Jakt, Metsästys ja kalastus, Metsästäjä ja Erämies. (Nyholm & Kemilä 1990, 236; Reinikka & Mäki 1995, 283.)
Karhunmetsästyksestä säädetään metsästyslaissa ja siihen liittyvissä säädöksissä ja asetuksissa. Nykyinen metsästyslaki astui voimaan 1.8.1993. Lain perusperiaate on se, että metsästys kuuluu alueen omistajille. EU:in liittyminen ei tuonut mukanaan merkittäviä muutoksia maamme metsästyskäytäntöihin. EU:lla ei ole varsinaista metsästyslainsäädäntöä lainkaan, vaan sen metsästysasiat kuuluvat ympäristö- ja suojelulainsäädäntöön. Karhunmetsästys oli vapaata aina vuoteen 1964 asti, jolloin karhulle säädettiin rauhoitusaika. Nykyisin karhua saa metsästää rajoitettuna aikana vuodesta. Muuna aikana se on rauhoitettu eläin, jonka häiritseminenkin on laitonta. Karhu on rauhoitettu koko talvipesässä viettämänsä ajan. Naaraskarhu, jolla on alle vuoden ikäinen pentu, ja parin vuoden vanhat pennut ovat rauhoitettuja ympäri vuoden. Luonnonsuojelupiirit ovat esittäneet puheenvuoroja karhun täydellisen rauhoituksen puolesta. Sen seurauksena karhukanta saataisiin nopeaan kasvuun. (Reinikka & Mäki 1995, 28.)
Koko maassa karhumetsästyskausi alkaa 20. elokuuta ja päättyy viimeinen päivä lokakuuta. Aiemmin pohjoisimmassa riistanhoitopiirissä (Lappi, Oulu ja Kainuu) oli lisäksi kevätmetsästyskausi 1.5. - 15.6. välisenä aikana, mutta vuoden 1993 metsästyslaista se poistettiin täysin. Nykyisin kevätpyynnin tarpeellisuudesta käydään keskustelua; toiset kannattavat sitä toisten sitä vastustaessa. Eräät tahot ovat vaatineet vapaata metsästystä. Eräät tahot haluaisivat puolestaan suurpetojen pyynnin luvanvaraiseksi. Metsästäjäpiirit ovat yleisesti kannattaneet luvanvaraistamisen ajatusta. Jos suurpetojen metsästysluvat myönnettäisiin henkilökohtaisina, se estäisi hämäräperäisen kaupankäynnin kaatoluvilla. Nykyisellään karhujahtiin tarvitaan maanomistajan lupa. Metsähallitus myy muille kuin maanomistajille karhunkaatolupia omistamilleen alueille varsin auliisti. Karhusta peritään lisäksi kaatomaksu, joka on ollut noin 1 200 mk per karhu. (Poutanen 1985, 10.)
Metsästysoikeus voidaan myöntää kaikille asianomaisen aseenkantoluvan haltijoille, metsästystutkinnon suorittamista ei edellytetä (alaviite 4). Metsästäjän tärkeimmät pyyntivarusteet ovat ampuma-ase (kivääri tai haulikko) ja metsästyskoira, "peni". Useimmat käyttävät koiraa, yleensä suomenpystykorvaa tai karjalankarhukoiraa, apuna metsästyksessä. Metsästys voikin olla koiran ja miehen yhteistyötä. Metsästäjälle koira on usein enemmän kuin pelkkä metsästyksen apuväline, se on monesti suoranainen ystävä ja metsästystoveri. (Reinikka & Mäki 1995, 49, 78.)
"Miesjoukko urhea metsähän hiihtää pyssyil ja kirkkail keihäil, kahleissa seuraavat reijuvat koirat silmillä leimuvilla." (Kivi 1984, 15, alaviite 5.)
Luvatonta karhunmetsästystä luvattomilla menetelmillä harjoitetaan yleisesti Pohjois-Suomessa. Passiivisten pyydysten, kuten häkkien, loukkujen ja rautojen käyttö, on ollut lailla kielletty vuodesta 1964. Karhua ei myöskään saa houkutella haaskan avulla ammuttavaksi, eikä sitä tule ampua omalta haaskalta tai sen läheisyydestä. Talvipesästä pyynti ja kelkalla tai moottoriajoneuvolla pyynti ovat samoin lailla kiellettyjä tekoja. Luvattoman pyynnin seurauksena metsästäjä menettää aseensa valtiolle. Valtio veloittaa karhusta sen siitosarvosta riippuen 5 000 - 20 000 markkaa; kaikkein kalleimpia ovat täysi-ikäiset naaraat. Salametsästäjä saa rangaistukseksi kovimmillaan vankeutta jopa kaksi vuotta, mutta yleensä vain sakkoja, ja metsästyskielto jopa viideksi vuodeksi. Lapissa lisääntynyt salametsästys haluttaisiin saada kuriin erityisen luontopoliisin (alaviite 6) avulla. Ulkomailla laiton salametsästys on todellinen ongelma. Luonnonsuojelijoiden yksi tärkeä toimintakenttä ympäri maailman on riistaeläinten salametsästyksen valvonta. (Kämäräinen 1999b; Leinonen & Suominen 1991, 5; Mainio 1997a; Saari 1986, 28.)
Metsästystä harjoitetaan yleensä pyyntieläimen lihan, nahan, turkiksen tai sarvien tähden. Kaikkinensa kaadetusta karhusta voi rahastaa jopa 30 000 - 40 000 markkaa. Entisaikoina metsästettiin ennen muuta eläinten turkiksia. Pohjois-Amerikassa erityisesti pääpaino asetettiin turkisriistan metsästykseen, sillä turkikset olivat varsin hintavia menneinä aikoina. Nykypäivänä turkismetsästys on menettänyt hallitsevan asemansa. Turkiksia edelleenkin himoitaan saaliiksi ja niillä on yhä jossakin määrin taloudellista merkitystä. Hyväkuntoisen taljan arvo on muokattuna 10 000 - 15 000, jopa 20 000 markkaa. (Liukkonen 1995; Poutanen 1985, 10; Reinikka & Mäki 1995, 251, Rockwell 1991, 60-61.)
Suuressa maailmassa erityisesti käydään kauppaa karhun erilaisilla osilla. Karhun käpälät, kynnet, leuka ja hampaat ovat arvotavaraa. Karhun käpäliä pidetään suurena herkkuna monissa maissa ja niissä uskotaan olevan parantavaa voimaa. Samoin perinteinen kiinalainen lääketiede pitää suuressa arvossa karhun sappea, jolla tiedetään olevan parantavia vaikutuksia. Sapesta valmistetuilla lääkkeillä on suuret markkinat niin idässä kuin lännessä. Karhun kallolla voi myös ansaita sievoisen summan rahaa. Eräät Pohjois-Amerikan intiaanit ovat kiinnittäneet erityistä huomiota karhun leukaan, siitä he ovat valmistaneet hyvin haluttuja amuletteja. (Rockwell 1991, 41, 57, 64.)
Karhunliha luonnollisesti myös kiinnostaa metsästäjää. Karhunlihasta saa nykyisellään maksaa noin 100 - 300 markkaa kilolta. Yhdestä karhusta saadaan 100-200 kiloa lihaa. Petoasetuksen mukaan myytävä karhunliha on tarkastettava siten kuin lihantarkastuslaissa (160/60) ja sen nojalla annetuissa säädöksissä määrätään. Lihatarkastus pyrkii estämään vaarallisen sukkulamadon eli trikiinin siirtymisen ihmisiin. Lajikumppaneiden keskinäinen raatelu edistää karhujen keskuudessa trikiinin leviämistä. Karhunlihasta on miltei vuosittain löydetty trikiinejä. Tietyillä alueilla Kanadassa trikiiniä on tavattu jopa 80 prosentilla karhuista. (HS 30.9.1999; Nyholm & Kemilä 1990, 208, 211.)
Kaikkialla maailmassa metsästäjät itse eivät syö karhua. Amerikassa vain osa metsästäjistä tarkastuttaa eläimen lihan ja vielä harvempi syö sen. Venäjällä puolestaan on karhua syöty kautta aikojen. Siellä on ollut tapana käyttää kaikki syötäväksi kelpaava hyväksi ravintona. Perinne on säilynyt näihin päiviin asti, ja karhusta valmistetaan herkkuja siinä missä muustakin riistasta. Karhunliha on karkeasyistä ja voimakkaanmakuista. Lihan rasvakerros on varsin paksu. Ravintola-annoksissa lihan makua joudutaan jossakin määrin pehmentämään (alaviite 7). (HS 30.9.1999.)
Televisiosta tunnettu kokki Jaakko Kolmonen kehuu karhun lihan makua. Karhunliha on hänen mukaansa: "rasvaista, mutta vietävän hyvää. Minkään muun riistan maku ei mene sen yli." (Bäcksbacka 1999.)
Suomessa venäläistä ruokaa tarjoilee ainakin helsinkiläiset ravintolat Alexander Nevski, Saslik, Bellevue ja &Scarona&scaronlik. Näiden ravintoloiden ruokalistalta löytyy myös karhua. Ravintoloiden karhuruokien kysyntä on ollut kohtuullisen pientä. Karhu tuo lähinnä vain eksotiikkaa ruokalistalle. Karhunlihan saaminen on joskus vaikeaa, ja näin olleen sitä ei aina ole ruokalistalla saatavilla. Esimerkkejä ravintola &Scarona&scaronlikin ruokalistalta (HS 23.9.1999b; Soikkanen 1997.):
Alkuruuaksi löytyy karhupateeta ja marinoituja kantarelleja hintaan 78 markkaa ja karhumetvurstia 69 markkaa. Pääruuaksi karhua tarjoillaan rommimarinoituna paistina, 320 markkaa. Ruukussa tarjoiltu karhu smetanapohjaisen kastikkeen, tattarin, hapankaalin ja mustaherukkahyytelön kera maksaa puolestaan 290 markkaa. (emt.)
Karhunmetsästystä on pidetty "herrojen harrastuksena", jota jopa keisarit ja kuninkaat ovat harrastaneet (alaviite 8). Nykyisinkin karhunmetsästyksessä on mukana elitistisiä piirteitä lähinnä siitä syystä, että se on suhteellisen kallista. Hyvin toimeentulevat, johtavissa asemissa olevat henkilöt tekevät syksyisin ruskaretkiä Lappiin ja muille karhualueille, kuten Kuolaan. Karhukierrokset maksavat huomattavia summia rahaa. Huvimetsästyksen ja karhukierrosten järjestäminen on monille kannattava liikeyritys niin Suomessa kuin ulkomailla, erityisesti Pohjois-Amerikassa. (Jaakkola 1997; Mäensyrjä 1971, 26, 28-29; Nyholm & Kemilä 1990, 223.)
6.3. Luontomatkailu Toimeentulonsa voi hankkia myös karhuihin liittyvällä luontomatkailulla. Ekomatkailu on nimittäin kasvattanut suuresti suosiotaan. Yhä useampi kaupunkilainen lähtee nykyisin etelänloman sijasta luontoon "etsimään jännitystä yksinkertaisesta". Erityisesti keskieurooppalaiset, japanilaiset ja amerikkalaiset haluavat nyt "palata luontoon". Monet haluavat nähdä eläviä eläimiä niiden aidossa luonnon ympäristössä. Luontomatkailun tavoitteena on kokea ympäristöystävällisesti luontoelämyksiä. Ekomatka pitää sisällään ennen muuta urheilullisia retkiä - joko patikointia tai vaeltamista - luonnon helmassa. Ekomatka voi olla myös "akkujen lataamista", vetäytymistä omaan rauhaan ja pelkkää oleskelua maaseudulla. "Luontofriikkejä" on ainakin kahdenlaisia (Forsström 1998.):
"Yhdelle riittää, kun elämysten ohessa on tarjolla teltta, nuotion paikka ja vettä, mahdollisesti myös opas. Ei haittaa, vaikka rinkka hiertää ja evästys on muonaa, vaikka hyttyset syö tai karhu karjuu kumpareen takana. Päinvastoin, hän nauttii entistä enemmän, koska survival-ehto täyttyy."
"Toista ovat ne suurkaupunkien hälinässä kasvaneet luontomatkailijat, jotka haluavat nähdä mahdollisimman paljon mahdollisimman vaivattomasti. Hyvä jos lillukan viereen pääsee autolla, jos yösijassa on suihku, jos olut on kylmää ja illallisella gurmettia, jos ainakin oppaan taskuun on tullut ohvia ja pakaaseja kantaa joku muu." (Forsström 1998.)
Kanadassa karhu on melkoinen matkailuvaltti. Luontomatkailu tuo vuosittain runsaasti ihmisiä Brittiläiseen Kolumbiaan, missä on erityisen paljon karhuja. Myös suomalaista karhua voisi hyödyntää entistä tehokkaammin matkailussa. Tutkielmaa tehdessä on mieleeni tullut karhumatkailuun liittyvä liikeidea. Maassamme tietämykseni mukaan ei vielä ole nimenomaista "karhu-luonto-erämatkailukeskusta". Mielestäni karhuteeman ympärille voisi kehittää toimivan liikeyrityksen, joko kokonaisen matkailukeskuksen tai pienempimuotoisen ohjelmatoimiston, joka järjestäisi karhuaiheista ohjelmaa, kuten "karhuteemaviikkoja", jo olemassa olevissa luontomatkailuun suuntautuneissa matkailuyrityksissä. Karhun kulttuuriperinteestä voisi hyvin ammentaa monenmoisia ohjelmanumeroita. Rahoituksen puuttuessa en ole itse pystynyt viemään eteenpäin kyseistä hanketta, mutta ehkä joku toinen kiinnostuu tämän tutkielman luettuaan ideasta siinä määrin, että jonakin päivänä voimme suunnata lomamatkamme asianomaiseen kohteeseen. Ulkomailta jo löytyykin karhuaiheisia lomakeskuksia, mm. Yhdysvalloissa Yellowstonen kansallispuiston alueella sijaitsee erityisiä karhukeskuksia. (Kuva 4.)
Olen miettinyt viikon mittaisen matkan alustavan matkasuunnitelman. Matkaohjelma voisi olla esimerkiksi sellainen, että ensimmäiset pari päivää metsästettäisiin karhua (oikeata tai leikkikarhua) kilpailuna hyvien palkintojen innoittamana metsästysmajoista käsin, joissa myös ehkä asuttaisiin. Tämän jälkeen olisi muutama välipäivä, jolloin voisi harrastaa muuta aiheeseen liittyvää luontohenkistä. Viikon loppupäivinä järjestettäisiin karhupeijaiset alueen ravintolassa. Tämä kaikki yhdistettynä perinteisen loman tunnelmiin - suvi, kitara, kalja ja seksi - varmasti luovat tuottoisan "rahasammon". Lisämarkkoja voisi koota vielä karhutuotteiden (nallekarhut, turkisliivit, karvalakit, jne.) myynnillä. Myöhemmin yrityksen menestyessä sen yhteyteen voisi kehittää myös karhutietokeskuksen.
6.4. Luontokuvaus Kotimainen karhuaiheinen luontovalokuva oli harvinaisuus aina 1970-luvun loppuun asti, tämän jälkeen karhuvalokuvaus maassamme alkoi huomattavasti vilkastumaan. Karhuvalokuvateoksia on viime vuosikymmeninä julkaistu kymmenittäin. Maassamme on tällä hetkellä useampi kymmenen ammattimaista karhuvalokuvaajaa (alaviite 9). Karhun kuvaus on hidasta, vaativaa ja yksinäistä työtä. Kuvaaja saattaa joutua oleskelemaan aivan hiljaa pienenpienessä vanerikopissa pitkiäkin aikoja keskellä erämaata. Siellä kuvaaja odottelee karhua saapuvaksi haaskalle ja usein sitä saakin odotella viikkokausia. Karhut ovat vaikeita kuvattavia, kuvaajan työ edistyy hitaanlaisesti ja Offia kuluu ... (Koponen 1997; Nyholm & Kemilä 1990, 10.; Pulliainen & Rautiainen 1999, 168; Ranki 1997.)
Vuoden Luontokuva -kilpailu on Suomen Luonnonvalokuvaajat ry.:n omille jäsenilleen järjestämä vuotuinen kilpailu. Karhuvalokuva on voittanut kilpailun vuosina 1983 (Seppo Saari) ja 1990 (Antti Leinonen). Palkintoraati perusteli Antti Leinosen kuvan valintaa Vuoden Luontokuvaksi seuraavasti:
"Tuo järeän alkuvoimaisen suomalaisuuden symboli, kontio, otso, mesikämmen, nalle 'metsän kuningas', seisoo Vuoden luontokuvassa 1990 kuninkaallisessa valossa antamatta periksi uhkakuville suomalaisen metsän ja kulttuurin häviämisestä. Samaistumme karhuun mielessämme toivo alkuperäisen elämänmuotomme ja luonnon säilymisestä." (Kuure 1990.)
Luontokuvausta on monesti arvosteltu romanttiseksi maisemakuvaukseksi, jonka kohteita ovat meri, saaristo ja metsä. Monista saattaa tuntua, että perinteiset luontokuvat on jo nähty moneen kertaan; niissä ei ole enää mitään uutta. Mutta kuitenkin on niinkin, että jokainen uusi aika hakee uusia tulkintoja, monesti entisistä teemoista entisillä keinoilla. Persoonalliselle tulkinnalle ja luovuudelle on aina olemassa kysyntää. Luontokuvia kritisoidaan siitä, että niillä voi olla hyvin vähän todellista yhteyttä luontoon. Ne esittävät luonnon "disneymäisen" keinotekoisesti. Karhu on luontokuvissa monesti herttainen nallekarhu, joka pitelee hunajapurkkia kämmenissään. Kuvaajat kyselevätkin: miten on todellisuuden laita, onko tällainen luontokuva oikea kuva karhusta? Millainen olisi yhteiskunnallinen karhukuva? (Kurvinen 1998.)
Oikeista karhuista on tehty valtavia määriä luontodokumentteja ja elokuvia (mm. jo edellä mainittu Karhu, L'Ours 1989 ja Karhu Neiti 1995). Walt Disney on valmistanut ja tuottanut sekä piirroselokuvia että aitoja karhuaiheisia elokuvia. Oikeiden karhujen elämästä kertovat mm. elokuvat Karhujen maa (1959) ja Karhulaakso (alaviite 10). Molemmat filmit on kuvattu Yellowstonen kansallispuistossa. Useimmat karhuelokuvat sijoittuvat karuihin erämaamaisemiin, usein Alaskaan.
Muun muassa elokuva Alaska (1996) kertoo lentäjä Jack Barnesin perheestä Alaskassa. Jackin lentokone putoaa erämaahan, jonka jälkeen tämän teini-ikäiset tytär ja poika lähtevät etsimään isäänsä. Erämaa koettelee heitä ankarasti. Alussa pelottavalta vaikuttava jääkarhu Cubby lähtee lapsia seuraamaan. Cubby osoittautuu kuitenkin hyväluontoiseksi ja ystävystyy lasten kanssa. Se neuvoo heille tien kadonneen isän luo ja auttaa pelastustöissä, kun köysiä katkeilee isää nostettaessa vuorien rotkoista. Salametsästäjät pyytävät Cubbya saalikseen useaan otteeseen. Elokuva on lämminhenkinen koko perheen filmi, monien muiden eläin- ja luontoaiheisten elokuvien tapaan.
Pohjois-Amerikassa hyvin suosittu historiallinen karhukuvaus on legenda Grizzly Adamsista. Monia jatko-osia, tv-elokuvia ja tv-sarjoja on tehty elokuvan Grizzly Adamsin legenda (1976, alaviite 11) jatkoksi. Kultiksi kohonnut legenda Grizzly Adamsista perustuu tositarinaan. Grizzly Adams eli Capen Adams syntyi 1812 Massachusettsissa. Hän eli elämänsä Montanan, Utahin ja Kalifornian vuoristoseuduilla. Adamsia syytettiin rikoksesta, johon hän oli syytön. Hän joutui siitä syystä pakenemaan vuorille ja hylkäämään entisen elämänsä. Vuorilla hän törmäsi karhunpentuun, joka oli joutunut pulaan. Pentu ei olisi selviytynyt ilman apua. Adams pelasti sen oman henkensä vaarantaen. Karhunpentu ihastui Adamsiin ensi silmäyksellä. Adamsilla oli muutoinkin mestarillinen taito käsitellä eläimiä, mutta kaikista eläimistä karhulla oli erityinen sija hänen sydämessään. Tästä Ben-nimisestä karhunpennusta tuli Adamsin paras ystävä. Yhdessä heistä tuli legenda. (Shepard & Sanders 1985, 34, 158.)
Hollywood -elokuvissa ajoittain vilahtelee myös karhuja. Karhu oli keskeisessä roolissa viimeisimpänä elokuvassa The Edge, Reunalla (1997). Kyseinen elokuva on koottu kasaan samantyyppisistä elementeistä kuin edellä kerrottu Alaska-elokuvakin. Elokuva on kertomus kahden miehen selviytymisestä vaaratilanteista erämaaluonnossa. Tarinan henkilöt ovat miljonääri (Anthony Hopkins), hänen mallivaimonsa (Elle MacPherson) ja valokuvaaja (Alec Baldwin), joka liehittelee vaimoa. Lentokone putoaa ja miehet joutuvat luonnon armoille kauaksi erämaahan. Elokuva kuvaa miesten selviytymistaistoa luonnon armoilla. Erämaaluonnon lisäksi kesytettävänä on ihmisluonto: ihmisen alkukantaiset vaistot ja vietit. Tarinan sivujuonteina ovat miesten taistelu naisesta ja siihen liittyvät mustasukkaisuus, kateus ja kilpailu. (Elokuva-arvosteluja: Avola 1998; Rantala; Ruokolainen 1998.)
Lisäväriä kamppailuun tuo ihmislihasta kiinnostunut karhu. Suuri harmaakarhu Bart uhkaa vaarallisella tavalla pääosan esittäjiä. Doug & Lynne Seusin jo edesmennyt, vuonna 2000 kuollut, legendaarinen Bart-karhu on ollut ehkä maailman tuotteliain ja tunnetuin karhufilmitähti kautta aikojen. Bart on esiintynyt lukuisissa muissakin tunnetuissa elokuvissa, mm. Luolakarhun klaani (1984), Karhu (1989) ja Intohimon tuulet (1995).
Reunalla -elokuvan loppuhuipentumassa Alaskan jylhän karu luonto yhdistettynä miehiä jahtaavan karhun saalistusvaistoon luovat kiihottavan jännittävän tunnelman. Jimmy Ruokalaisen (1998) sanoin elokuva pohtii siitä, "kuinka (post)modernisoitunut ihminen selviää villin luonnon haasteista menettämättä toivoaan, järkeään tai henkeään?". Elokuva asettaa kysymyksen: mikä ihmiselle ääritilanteessa on tärkeintä - lihakset, aivot vai erilaiset apuvälineet? Rahallahan kaikkea saa, mutta saako silläkään aivan kaikkea? Kohtalainen elokuva. (emt.)
Luonto piittaamatta muista elää omaa elämäänsä, se on sekä kaunis että raaka, se on kamppailua reviiristä ja saaliista - ilman ihmistäkin. Tapa tai tule tapetuksi - on luonnon laki! (alaviite 12).
Ääritilanteet ovat käyneet varsin harvinaisiksi meidän turvallisessa, sosiaalidemokraattisessa hyvinvointivaltiossamme. Me otamme usein itsestäänselvyytenä nykymaailman yhteiskuntajärjestyksen. Tutkija Eero Ojanen (1999) kutsuu nykyisenkaltaista yhteiskuntaa "hyvyyden yhteiskunnaksi" (alaviite 13). Mutta entä mitä, jos maailmamme muuttuisikin jonain päivänä "kiusaamisen yhteiskunnaksi"? Millaista roolia oikeastaan näyttelee edelleen ruumiinvalta, väkivalta, jne.? Järjen ja henkisen pääoman merkitys kaventuu elinympäristöissä, jossa ei ole järjestystä eikä moraalia. Järjestynyt yhteiskunta perustuu yhteispeliin, vuorovaikutukseen, aitoon kumppanuuteen, lähimmäisistä välittämiseen ja hyvään tahtoon. Nykyisin järjestäytyneeseen yhteiskuntaan synnytään länsimaissa ja tällöin muita vaihtoehtoja ei edes tajuta olevankaan. Mutta toki vieläkin on maailmassa maita, joissa järjestäytynyt yhteiskuntarakenne on puutteellinen.
Kehitys, edistys ja sivistys ovat merkinneet sivilisoitunutta yhteiskuntaelämää, jossa ihmisten otaksutaan käyttäytyvän korrektin asiallisesti ja itsetietoisesti. Onko ehkä tällä kehityssuuntauksella kääntöpuolensa tai entä mitä, jos se kaikesta huolimatta romahtaisi myös länsimaissa? Kovuuden aatteella on aina ollut kannattajakuntansa, mutta ei sellaista suosiota, etteikö vieläkin olisi voimassa sanaton sopimus siitä, että "ollaan ihmisiksi". Moni voi vain arvailla, kuinka merkityksellisiä ovat edelleenkin ihmisen biologiset seikat ja psyyken tiedostamaton puoli. Kuka tietää, vaikka ihmisiin olisi jälleen keräytynyt patoutuneita ja torjuttuja tunteita, jotka jonakin hetkenä voivat purkautua julki jossakin "hitlermäisessä" muodossa ja tästä kaikesta saattaisi seurata "hyvän tahdon loppu!!". Hyvää yhdessä rakentamisen ajanjaksoa seuraa usein huonompi tuhoamisen aikakausi; historia on tämän osoittanut. "Seitsemän lihavaa vuotta, seitsemän laihaa vuotta, jne...".
Kovuuden opissa jokin viehättää myös minua, sillä olen alkanut tajuamaan, millaista oikeastaan voi olla "alhaismielisten terrorismi terapiayhteiskunnassa, jossa kaikkia täytyy ymmärtää". Tulin ehkä ymmärretyksi?
VIITTEET: 1) Aunperin nimi oli Kero-Suurpetokeskus.
2) James M. Taggart on kuvannut maskuliinista identiteettiä erään Latinalaisessa Amerikassa tunnetun karhukansansadun kautta. Taggart, J. M. (1997): The Bear and His Sons: Masculinity in Spanish and Mexican Folktales. University of Texas Press.
3) Metsästyksellä saatavien lihan ja turkisten arvo on useita satoja miljoonia markkoja vuosittain.
4) Aseenkantolupa edellyttää 15 vuoden ikää, vähintään 2 500 joulen kiväärin omistusta ja ampumataitoa. Karhunmetsästäjältä ei vaadita muiden riistaeläinten metsästyskorttia, jonka saaminen puolestaan edellyttäisi metsästäjätutkinnon suorittamista.
5) Kivi, A. (1984): Sydämeni laulu. Valikoima runoja. Kuvittanut Vuori, P. SKS:n toimituksia 407. SKS. Helsinki. Jyväskylä: Gummerus Oy. (Runo: Karhunpyynti s. 15).
6) Lapin lääninhallituksen yhteyteen on esitetty perustettavaksi erityinen eräpoliisiyksikkö. Luontopoliisin tehtäviin kuuluisivat metsästyksen, kalastuksen ja poronhoidon valvonnan ohella myös muut luonnossa liikkumiseen ja luonnon käyttöön liittyvät asiat.
7) Karhu on parhaimmillaan paistina, myös keittoihin ja uunissa haudutettuihin ruokiin se sopii erinomaisesti. Karhun kanssa voi tarjoilla puolukkahilloa, hunajaa, katajanmarjoja, yrttejä (timjamia, rosmariinia) tai rommia.
8) Suomalainen karhu kiinnosti aikanaan pietarilaisia "julkkiksia": Venäjänmaan tsaaria ja Suomen suuriruhtinaita. Heidän lisäkseen koko hoviväki oli kiinnostunut karhujen pyytämisestä, ja tämä teki suomalaisesta karhusta suositun kansainvälisen metsästyskohteen. Keisarit olivat oman aikansa kuuluisuuksia, joiden tekemisiä seurattiin tarkoin sanomalehdistössä. Keisarillisen karhujahdin kuvaukset olivat varsin tavallisia sen aikaisissa lehdissä. (Mäensyrjä 1971.)
9) Tunnetuimpia näistä ovat: Antti Leinonen, Eero Kemilä, Lassi Rautiainen, Seppo Saari, Kari Soveri ja Juha Suonpää. Suomen Luonnonvalokuvaajat ry. -yhdistyksellä on vuoden 1997 tietojen mukaan 650 jäsentä eri puolilla Suomea.
10) Elokuvista on kirjoitettu myös kirjoja. Ensinnäkin teos: Disney, W. (1960): Karhujen maa. Löytöretkiä luonnon valtakunnassa. Tekstin laatinut elokuvan mukaan Otto Fehringer. Helsinki: Tammi; Toinen teos on: Disney, W. (1975): Karhulaakso. Sanoma Oy. Helsinki. Tanskalainen alkuteos: I Bjørneland. Arne S. Dyhrberg (toim.) 1973. Walt Disney Productions. Verona, Italy. 11) Elokuva (The Life and Times of Grizzly Adams) sijoittuu 1800-luvun Pohjois-Amerikkaan. Elokuvassa karhu on pääosan esittäjän hyvä toveri, joka kulkee mukana kuin koira ainakin. Elokuvasta on tehty lisäksi kaksi jatko-osaa (1990, 1999), tv-sarja (1977) ja tv-elokuva (1982).Adamsin ystäviä olivat Ben Franklin ja Martha Washington.
12) Teksti on osin lainattua ja osin muunnettua.
13) Ojanen, Eero (1999): Hyvyyden yhteiskunta. Helsinki. Kirjapaja. Hämeenlinna: Karisto.