|
|
Karhukansanusko
11. KARHUKANSANUSKO
11.1. Karhukultit ja -riitit
11.2. Karhunpalvonta: Ainut
11.3. Karhupeijaiset
11. KARHUKANSANUSKO
11.1. Karhukultit ja -riitit
Karhu on monen pohjoisen kansan toteemi, palvottu ja kunnioitettu eläin, kultin kohde, heimon ja suvun symboli. Karhuperinteen syntyjuurien arvellaan olevan muinaisessa Euroopassa. Karhu on ollut pyhänä läsnä alusta alkaen eurooppalaisissa kulttuureissa, jo ennen Sokratesta ja Moosesta. Keski-Euroopasta se myöhemmin levittäytyi Skandinaviaan, Venäjälle, Kaukoitään, Aasiaan ja Pohjois-Amerikkaan. Myös Latinalaisessa Amerikassa ihmiset ovat muinoin kunnioittaneet ja jumaloineet karhua. (Pentikäinen 1987, 209; Rockwell 1991, 2; Shepard & Sanders 1985, xiii, 98.)
Karhunpalvonta on ollut ennen kaikkea muinaisten metsästäjäkansojen uskonto. Japanin alkuasukasheimon ainujen lisäksi ovat Pohjois-Amerikan intiaaniheimot ja Siperian alkuperäisväestö eniten harjoittaneet karhunpalvontaa. Kansanuskoiset karhuriitit ovat toistuneet samankaltaisina kaikkialla maailmassa kansallista eroista ja karhulajista riippumatta. Todisteet karhunpalvonnasta ovat tosin osin hävinneet monin paikoin, mutta asian puolesta todistavat vieläkin mm. monet arkeologiset jäänteet, nykyisten heimokulttuurien uskonnolliset uskomukset ja käytössä olevan kielen rakenne. (emt.)
Karhua esittäviä patsaita ja muistomerkkejä löytyy kaikkialta maailmasta. Pohjois-Amerikan metsästäjäintiaanien keskuudessa karhu on ollut merkittävä uskonnollinen symboli, jonka kuvia on sijoitettu runsaasti toteemipaalujen kuvanveistoksiin. Intiaanikuvanveistäjät ovat kaivertaneet toteemipaaluihinsa hyvin taiteellisia kohtauksia karhutaruista. Ne ovat kansallisia symboleja samalla tavoin kuin liput ja vaakunat muissa kulttuuripiireissä. Karhujen kunnioitus näkyy myös intiaanien muussa taiteessa, luomiskertomuksissa ja saviesineissä. Monien Yhdysvaltojen osavaltioiden, mm. Arkansasin, Missourin, New Mexicon ja Kalifornian, tunnuseläin on karhu. (Gelo 1987, 17; Haavio 1968, 86; Rockwell 1991, 6, 181; Savela 1993, 15; Shepard & Sanders 1985, 34, 85.)
Äiti Venäjän tunnuseläin on tunnetusti karhu. Nykyisin Venäjään kuuluvaan Karjalaan on liitetty yleisesti mielikuvia karhuperinteestä, mutta tosiasiassa karjalaisesta karhuperinteestä kertovia tarinoita on olemassa melko vähän. Se tiedetään, että vielä vuosisadan alun Vienan ja Aunuksen karjalaiset eivät karhua metsästäneet, eivätkä syöneet sen lihaa. Tämän on arveltu johtuvan siitä, että karhu nimenomaan oli karjalaisen kansanryhmän toteemieläin, sen kunnioitettu kantaisä. Karhuun suhtauduttiin tietyllä kunnioituksella. Siihen kohdistui monia puhtausnormeja ja tabukieltoja. Vienan Karjalassa, jossa on ollut aina paljon karhuja, sanottiin karhun olevan ihmisten sukua ja syntiensä vuoksi kirottu ihminen, jonka lihan syömisestä tuli räähkä eli synti. Karhun lihan syömisen sanottiin saastuttavan ihmisen. Arkikäsityksen mukaan syy oli kuitenkin huomattavasti käytännönläheisempi; karhun lihaa pidettiin yksinkertaisesti huonona, mustana ja vastenmielisenä. (Kovalainen & Seppo 1998, 76; Pentikäinen 1987, 210; Sarmela 1991, 225.)
Monet kansanheimot, kuten intiaanit, ovat perustelleet karhun syöntikieltoa sen sukulaisuudella. Navajo-intiaanit tappavat ja syövät karhua vain, jos he ovat nälkäkuoleman partaalla. He uskovat, että karhun lihan syönti voi tehdä ihmisen suorastaan hulluksi tai lievemmin aiheuttaa sairauksia, kuten kuumetta, raajojen turvotusta ja särkyä, lihavuutta ja haluttomuutta. Pima-intiaanit puolestaan uskovat, että karhun syönti voi aiheuttaa oudon puhallustaudin. Tämän taudin lääkityksenä on käytetty mm. istumista yksinään päivien ajan, paastoamista ja karhulaulujen laulamista. Yleisesti ottaen ollaan vahvasti uskottu, että eläimen ominaisuudet siirtyvät ihmiseen eläimen lihaa syödessä. (Rockwell 1991, 4, 50-51, 55, 96.)
Karhun ja naisen välisestä suhteesta on olemassa joukko uskomuksia ja tabusäännöksiä. Karhun ja naisen erityissuhde pohjaa käsitykseen, jonka mukaan nainen voi synnyttää karhulle jälkeläisiä. Karhun uskottiin etsivän naisesta mahdollisuutta jälleensyntymiseen. Synnytyskelpoisten naisten tuli karttaa kuollutta ihmistä ja hautausmaita, jottei karhun sielu olisi siirtynyt heihin. Samasta syystä naisten tuli karhupeijaisissa karttaa kuollutta karhua. Heidän tuli väistyä syrjään karhua kuljetettaessa metsästä taloon ja kannettaessa karhun lihaa pöytään. Naisten tuli peittää kasvot huivilla. Kaadettua karhua naiset eivät saaneet katsoa silmiin, eikä suudella sitä kuonolle kuten miehet tekivät. Joissain tapauksissa huivin läpi nainenkin saattoi suudella karhua kuonolle. Naiset eivät saaneet edes osallistua karhun lihojen keittämiseen. Yleisesti ottaen naiset kuitenkin saivat syödä karhun lihaa. (Gustafsson 1997; Halme 1998, 6; Sarmela 1991, 228.)
Karhun ja naisten välisistä intiimisuhteista on olemassa joukko kansanuskomuksia. Nämä perustuvat käsitykseen, että nainen on karhun morsian ja pystyy synnyttämään sille jälkeläisiä. Kun nainen kohtaa karhun, tulee hänen näyttää takapuolta tai sukupuolielimensä. Silloin karhu ymmärtää, että vastaantulija on nainen ja lähtee pois. Suomessa on ollut melko yleinen käsitys, ettei karhu hyökkää naisen kimppuun. Karhu repii raskaana olevan naisen vatsan auki, jos tuleva lapsi on poika, jottei maailmaan syntyisi uutta karhuntappajaa. Jos lapsi on tyttö, karhu jättää naisen rauhaan. Entisaikoina naisten avulla yritettiin suojella myös karjaa. Lehmät laskettiin navetasta ulos emännän jalkojen välistä. Nainen seisoi hame korvissa tai ihka alasti lehmien yläpuolella. (Karhu 1947, 27; Leinonen & Suominen 1991, 21; Sarmela 1991, 228; Tenhunen 1984-85.)
Monien kansojen keskuudessa on uskottu, että karhun erilaisissa osissa, kuten kynsissä ja hampaissa, on parantavaa ja suojelevaa voimaa. Ne ovatkin olleet suosittuja amuletteja ja koriste-esineitä. Ennen kaikkea karhun kynnet ovat kuuluneet monien heimojen, erityisesti intiaanien keskuudessa, jokaisen poppamiehen vaatetukseen. Myös aseiden koristeina käytettiin karhun kynsiä tai turkiksia. Karhun kynsiä käytettiin yhdessä muiden eläinten kynsien, käpälien, korvien, sorkkien, yms. kanssa. Tytöistä saatiin haluttavampia karhun kynnen voimasta ja karhunsappi antoi pysyvän onnen hääparille. Taika toimi myös toisinpäin, pettynyt kilpakosija saattoi rikkoa kihlaparin onnen koskettamalla karhunkynnellä morsiamen asua. (Biedermann 1993, 113; Leinonen & Suominen 1991, 20; Rockwell 1991, 64, 105.)
Karhun osia on käytetty yleisesti shamanistisen ennustamisen apuvälineinä ja sairauksien lääkityksessä. Karhun kynnen sanottiin auttavan synnytyskipuihin ja sen uskottiin suojelevan sylilasta. Lapsentaudeilta vältyttiin, kun karhunhammas oli tyynyn alla. Loitsunnassa käytettiin karhun käpäliä, otsaluita ja kurkkutorvia. Entisaikoina karhun erilaiset osat, erityisesti karhunkynnet ja kokonaiset käpälät, olivat noitien ja kansanparantajien tehoisimpia taikakaluja. Karhunkuuta eli -rasvaa myytiin eräässä vaiheessa jopa apteekissa. Karhunrasva oli väkevää rohtoa tautiin kuin tautiin. Monet ovat uskoneet, että karhun henki pysyy sen luissa ja nahassa pitkään sen kuoleman jälkeenkin. Karhun osien ihmeitä tekeviä ominaisuuksia on selitetty karhun pyhästä alkuperästä käsin. (Leinonen & Suominen 1991, 21; Rockwell 1991, 61, 95, 105.)
Karhun yksi kaikkein keskeisimmistä rooleista intiaanien keskuudessa on ollut sen käyttö kansanparannuksessa. Lähes kaikkien intiaaniheimojen keskuudessa on harjoitettu karhun voimalla parantamista. Monet Pohjois-Amerikan intiaaniheimot, Kanadan eskimot ja lukuisat muut kansanryhmät ovat pitäneet karhun henkeä kaikkein parhaimpana parantavana voimana ja sairauksien ehkäisijänä. Karhu on liitetty erityisesti juuri yrttilääkintään (alaviite 1) intiaanien keskuudessa. Yhteys yrttien ja karhun välillä perustuu siihen, että karhu syö ravinnokseen erilaisia yrttejä ja sitä kautta ne saavat vaikutuksensa. Ripuli, pääsärky, korvasärky, yskä ja sydänvaivat paranevat "karhun ruoka" -lääkkeitä, kuten jättiläispunapuun suolaheinää, siankärsämöä tai intiaanien korviketupakkaa "kinnikinnickiä" nauttimalla. (Rockwell 1991, 71, 75-77, 103; Shepard & Sanders 1985, 99-102.)
Huomionarvoinen seikka on se, kuinka naisten kuukautiset ovat olleet melkoinen tabu karhuperinnettä harjoittavien heimojen keskuudessa. Pohjois-Amerikan intiaanien keskuudessa kuukautiset on koettu niin vaarallisena asiana, että tytön on täytynyt ensimmäisten kuukautisten alkaessa eristäytyä muista ja piiloutua metsän kätköihin, jotta ei olisi saastuttanut muita heimon jäseniä. Nainen, jolla on kuukautiset, on edustanut vakavaa uhkaa yhteisölle, samaan tapaan kuin karhukin. Perinne on liittynyt muinaiseen Artemis-kulttiin: Eristetyt tytöt ovat olleet kuin tämän kultin karhuneitsyet, jotka eristäytyivät muista, eivätkä huolehtineet lainkaan puhtaudestaan, puhuivat karkeasti ja käyttäytyivät kuin karhut. (Rockwell 1991, 14-17, 185.)
Tavallisesti tytöt eristettiin pieneen majaan tai karhunpesään neljästä päivästä kuukausiin tai pidemmäksi ajaksi, joskus kokonaiseksi vuodeksi. Tytön tuli noudattaa lukuisia erilaisia säännöksiä ja tabuja. Hänen tuli paastota tai syödä ainoastaan tiettyjä ruokia; vettä tuli juoda ruokosta tai ontosta luusta; ja hänen ei ollut sallittua raapia mitään sormenpäillään. Kylän vanhin nainen, jolla oli jo menopaussi, vieraili tytön luona opettamassa tälle salaisia tarinoita ja seremonioita, joita vain naiset tiesivät. Tyttöjä, jolla oli juuri alkamassa ensimmäiset kuukautiset, kutsuttiin nimellä "wemukowe", joka tarkoittaa "hän on tulossa karhuksi". Eristyksen aikana tytön sukulaiset kutsuivat häntä "mukowe", joka kirjaimellisesti tarkoittaa "hän on karhu". Eri heimot ovat käyttäneet hiukan toisistaan poikkeavia nimityksiä. Näiden eri nimitysten merkitykset ovat kuitenkin olleet jotakuinkin edellä kerrotut. Kuukautisten alettua tytöstä tuli nainen, joka oli naimakelpoinen. (Rockwell 1991, 14-17.)
Erityisesti Siperian ja Pohjois-Amerikan etniset kansat ovat harjoittaneet karhushamanismia ja -totemismia. Se on ollut muodoltaan muun vastaavan toiminnan kaltaista. (ks. lisää Rockwell 1991, 63-73; Shepard & Sanders 1985, 95-96). Karhutoteemin saamiseen on liittynyt erityiset initiaatiomenot. Ensin henkilö riisuuntui alasti, puki sitten ylleen karhunnahan, katosi tämän jälkeen metsään neljäksi-viideksi päiväksi, ja eli kuten karhut elävät. Hänen tuli kaivaa maasta kynsillään juuria, joita hän sitten söi karhujen tavoin. Henkilön täytyi elää kuin eläin. Hänestä oli määrä tulla sekä mieleltään että ruumiiltaan eläin. (Shepard & Sanders 1985, 68, 93, 109.)
Intiaanishamaanit ovat paljon käyttäneet juuri karhua apuhenkenään transsitiloissa, unissa ja näyissä. Heidän mukaansa karhussa yhdistyy kuolema ja uudestisyntyminen, naiseus ja miehisyys: "Karhu on sekä äiti että isä". (Shepard & Sanders 1985, 105.) Rituaalin aikana shamaani pukee ylleen karhun nahkapuvun ja kiinnittää karhun kuonon otsalleen. Karhun hengeltä kysytään tulevaa metsästysonnea tai sen hengen voimalla parannetaan sairaita. Hurmostilassa shamaani käyttäytyy eläimen tavoin; esimerkiksi shamaani saattaa pitää melkoista mörinää matkiessaan karhua hurjalla tavalla. Rituaaleihin kuuluu tavallisesti ns. "karhutanssin" tanssimista karhunturkeissa ja -naamioissa, rukouksia, manausten ja loitsujen lausumista, laulamista, rummutusta ja uhrilahjojen tekemistä karhun hengelle mm. tupakkaa polttamalla piipussa sekä toimittamalla muita maagisiin objekteihin liittyviä menoja. Tupakan poltto menojen aikana on ollut tyypillistä Amerikan intiaanien rituaalisessa perinteessä, mutta ei lainkaan yhtä tavallista Aasian tai Euroopan etnisten kansojen vastaavassa toiminnassa. (Rockwell 1991, 13, 21, 66, 71; Shepard & Sanders 1985, 84-85.)
Karhun käyttöä shamanistisen voiman lähteenä ja totemistisen uskon kohteena kuvaa John Irvingin teos The Setting Free the Bear (1968). Päähenkilölle Siggylle karhu merkitsee sukulaishenkeä, johon hän tuntee sielullista yhteyttä. Siggy kunnioittaa karhua eläinjumalana. Hän puhuttelee Karhujumalaa kristinuskon Jumalan tapaan. Rukouksensa hän osoittaa Suurelle Karhulle: "Great Bear, Big Dibber, so God help us". (Savela 1993, 57.) Rukoilleessaan hän pyrkii eläintä matkimalla saamaan shamanistisen yhteyden Pyhään Karhujumalaan ja saavuttamaan oman eläinsielun. Siggy uskoo, että hänen kohtalonsa on riippuvainen karhun hengestä. Hän on myös kuin entisaikainen karhuklaanin soturi, joka ennen taistelua pyrkii saamaan itseensä raivoavan pedon voimat. Siggy juttelee eläinten kanssa, mutta kaikkien eläinten, kuten slaavilaisen maakarhun ja jääkarhun, kanssa hän ei pysty lainkaan keskustelemaan. Kirjassa todetaan, että aloitteen pitää aina tulla eläinten puolelta. (emt, 68-69.) Toinen shamanistinen romaani on Mikkolan Amalia, karhu (1975). Se vertautuu juonenkulultaan shamaanien transsimatkaan. Matkassa on eri tasoja, vastaavalla tavalla kuin mitä on shamaanien kolmitasoisessa maailmankuvassa. (Saksholm 1987, 76-77, 86.)
Eräs läntisellä pallonpuoliskolla varsin tunnettu, aikamme shamaani on ollut nimeltään Aurinkokarhu. Chippewa-heimoinen poppamies Aurinkokarhu The Sun Bear eli Gheezis Mokwa syntyi vuonna 1929 Pohjois-Minnesotassa. Lapsena hän näki näyssä ison mustan karhun, joka oli verhoutunut sateenkaaren väreihin. Hän katsoi karhua, kun se nousi takajaloilleen ja kosketti häntä lempeästi päälaelle. Tällä tavalla hän sai nimensä. Hän aloitti toimintansa poppamiehenä 25-vuotiaana. Aurinkokarhu ehti myös toimia avustajana yliopiston etnisten kansojen tutkimusohjelmassa. Oman Karhuheimonsa, The Bear Tribe Medicine Society, hän perusti vuonna 1971. Aurinkokarhu on kertonut valinneensa tuon nimen, koska "karhu on yksi niistä harvoista eläimistä, jotka parantavat omat haavansa". Hänen oman organisaationsa periaatteena on, että sen jäsenet "voivat yhdistää voimansa Maan parantamiseksi". (Drury 1993, 113-114.)
Karhuheimon keskuspaikka Spokane on pääosin omavarainen yhteisö, jossa on paljon karjaa. Heimo kasvattaa itse suuren osan ravinnostaan. Ihmisiä kannustetaan turvaamaan ja luottamaan itseensä. Karhuheimosta on tullut varsin vaikuttava yhteiskunnallinen järjestö. Sen työohjelma on laaja; yli 10 000 ihmistä osallistuu vuosittain Karhuheimon ohjelmiin. Järjestö harjoittaa kansainvälistä, varsin kukoistavaa kurssi- ja näynetsintätoimintaa. Klaania on vuodesta 1996 lähtien johtanut Aurinkokarhun työtoverin Wabun Windin tytär, joka käyttää itsestään nimitystä Wind Daughter. (emt, 113, 115.)
Aurinkokarhu kirjoitti elinaikanaan lukuisia kirjoja, monet yhdessä Wabun Windin kanssa. Hollywood oli hänelle myös tuttu paikka. Aurinkokarhun ajattelu on varsin "new ageläistä". Aurinkokarhu on todennut, että hän ei halua kääntää selkäänsä edistykselle: "En tarraudu mihinkään vanhaan tapaan tai rituaaliin, enkä myöskään usko että teknologia on välttämättä pahaa: vahinkoa aiheuttavat sen käyttäjien ahneus ja väärinkäytökset. Siksi Karhuheimo ei aio palata kivikauteen. Se aikoo edetä New Ageen." (emt, 113, 115.)
11.2. Karhunpalvonta: Ainut
Karhua ovat rituaalisesti metsästäneet 1700-luvulle saakka ainakin mm. Suomen saamelaiset, lukuisat Siperian aasialaiset etniset kansat, Pohjois-Amerikan monet intiaaniheimot ja Japanin ainut. Ainut (Ainot) on maailman lähes ainoa kansanryhmä, jolla on säilynyt karhurituaali meidän päiviimme saakka. Karhun palvominen ja tähän eläimeen liittyvät ikivanhat kulttimenot ovat heidän kulttuurissaan olleet keskeisellä sijalla. Japanissa on nykyisin noin 3 000 ruskeakarhua ja laskematon määrä jääkarhuja. (Coulbourne & Pollard; Sarmela 1991, 209; Shepard & Sanders 1985, 202.) (Kuva 10.)
Ainut ovat Japanin alkuperäisväestöä, jotka ovat olleet antropologeille fyysisesti arvoitus. Antropologit ovat arvelleet heidän olevan Jomon ihmisten jälkeläisiä, Euroopan roduille lähisukulainen kansanheimo. Fyysisiltä ominaisuuksiltaan he ovat vankkarakenteisia ja tunnettuja voimakkaasta tukan- ja parrankasvustaan. Aikoinaan he pyrkivät asettautumaan asumaan Japaniin, mutta japanilaiset eivät hyväksyneet heitä seuraansa. Jäännöksiä ainut-ihmisistä elää nykyään Kuriileilla ja Sahalinin saarella sekä Japanin Hokkaidossa. Ainut elävät lähinnä kalastuksella, metsästyksellä ja keräilyllä. (Coulbourne & Pollard.) Valtaväestö on syrjinyt ainuja siinä määrin, että oikein kukaan ei ole halunnut tunnustautua ainuksi. Ainuista puhuminenkin oli kiellettyä aina vuoteen 1997 asti, jolloin lainsäädännöllä ainut tunnustettiin vihdoin etniseksi vähemmistöksi, jonka omaa kulttuuria ryhdyttiin tukemaan. (Irimoto 2000, alaviite 2.)
Ainut harjoittivat karhu-kulttiaan säännöllisesti aina 1930-luvulle asti. Heidän kultissaan karhua palvotaan suurena jumalattarena, Karhu Äitinä. Ainut-rituaalissa karhu on aina miespuolinen, koska naispuolisen karhun, joka edustaa jumalallista Karhu Äitiä, uhraaminen olisi sopimatonta. Ainuille karhu on maanpäällinen ilmaus vuorten jumaloiden johtajasta, Chira-Mante-Kamuista. Hänen karhumuotonsa on valepuku, jota hän käyttää vieraillessaan maassa. Ainut käyttävät karhusta nimitystä "Jumala joka hallitsee vuoria". Uhrirituaalien aikana ainut pyrkivät saavuttamaan ekstaattisen yhteyden jumalten kuningaskuntaan, jossa he voivat ottaa osaa mm. jumalien juhlapäivällisille. Ainuilla on kaksi ryhmää tärkeitä jumalolentoja. Toisen ryhmän muodostavat kaksi vuorijumalaa, joista Chira-Mante-Kamui on toinen. Toisen ryhmän muodostavat merijumalat ja jumalatar. Lisäksi ainut ovat palvoneet metsän ja tulen henkiä. Ainujen karhuihin liittyvä prometheuslainen myytti kertoo siitä, kuinka karhu keksi tulen. (Coulbourne & Pollard; Rockwell 1991, 181; Shepard & Sanders 1985, 23, 75.)
Karhurituaaliin tuleva karhunpentu otetaan ensiksi kiinni vuoristossa ja vangitaan. Tämän jälkeen karhua kasvatetaan muutamia kuukausia tai vuosia. Lopuksi järjestetään karhu-festivaalit, joissa se uhrataan yksityiskohtaisen rituaalin aikana. Juhlatilaisuutta kutsutaan paikallisella kielellä nimillä "Iomante" tai "Kumamatsuri". Karhu-festivaalit järjestetään keskitalvella, jolloin karhun turkis on paksuimmillaan ja liha makeimmillaan paksun rasvan kanssa. Juhlallisuuksissa kyläläiset yhdessä ensin ampuvat karhun. Tämän jälkeen kuollut karhu asetetaan alttarille, sille tehdään uhrirituaaleja ja esitetään tansseja. Juhlallisuudet kestävät yleensä kolme päivää ja yötä. Chira-Mante-Kamuin henki lähetetään hänen vuoren taivaalliseen kotiinsa. Naisten ei ole sallittua osallistua tähän erityiseen juhlallisuuteen. (Coulbourne & Pollard; Shepard & Sanders 1985, 91-92, 94.)
Kiinasta löytyy vastaavanlainen etninen ryhmä, joka on myös harjoittanut kuvatunkaltaista karhunpalvontaa meidän päiviimme asti (alaviite3). Oluntsunien kansa on ollut vaelteleva kansa, jonka miehet ovat metsästäneet karhua ja harjoittaneet erilaisia karhuun liittyviä rituaaleja. Oluntsuneja on nykyisin kaikkiaan noin 7 000. Karhu on ollut heidän traditioissaan pyhä eläin. Kiinan hallitus vuonna 1996 kielsi metsästyksen kokonaan, mikä lopetti metsästäjäkansan satojen vuosien perinteen lopullisesti. Oluntsunien elämänmuoto on nopeassa tahdissa huimasti modernisoitunut 1970-luvulta alkaen; nykyisin he ovatkin kuin muut kiinalaiset. (Mykkänen 1999.)
11.3. Karhupeijaiset
Peijaismenot tunnetaan hyvin edelleenkin koko pohjoisella pallonpuoliskolla. Metsästyskulttuuriin ja karhun kaatoon on liittynyt lukematon määrä erilaisia tapoja, määräyksiä ja tabuja. Karjanhoito- ja viljelykulttuurissa karhun kunnioittaminen, karhumyytit ja -loitsut kävivät tarpeettomiksi ja ne alkoivat vähitellen hävitä. Karhupeijaiset menettivät tehtävänsä riistaonnen turvaajana ja siirtyivät ennen pitkää harvinaiseksi muinaisjäänteeksi. Usein kuitenkin vanhat tavat säilyvät vuosituhansia kenenkään uskaltamatta niitä muuttaa. Tutkijat ovat arvelleet erilaisten uhkakuvien luoman pelon ylläpitäneen karhuriittejä monissa heimoissa. (Saksholm 1987, 113; Sarmela 1991, 243; Rockwell 1991, 41; Suomalainen pakanalähetys ry.)
Suomalaisten varhaisimmat kuvaukset karhupeijaisista löytyy vuodelta 1640. Vanhin ja ainoa yhtenäinen kirjoitettu kuvaus karhunmetsästysnäytelmästä on kolmensadan vuoden takainen ns. Viitasaaren teksti. Muita vanhoja tekstejä löytyy Hämeestä (1660), Savosta (1815) ja Vienasta (1890). Karhupeijaiset on laaja kulttinäytelmä, joka säilyi Itä- ja Keski-Suomen metsästyskulttuureissa aina 1800-luvun lopulle saakka. Kertomuksia karhunkaatajista, peijaisjuhlista ja karhunkallopetäjistä löytyy myös tältä vuosisadalta. Kyse on yhdestä ja samasta traditiosta, jonka tavat ja perinteet tosin jossain määrin vaihtelevat eri alueilla. Rituaalinen karhunmetsästys on lähes samankaltaista niin Skandinaviassa, Siperiassa, Japanissa kuin Pohjois-Amerikassakin (alaviite 4). Karhupeijaiskuvauksia löytyy kaikilta maailman kansoilta, joiden keskuudessa on muutoinkin esiintynyt karhuperinnettä. (Gustafsson 1997; Haavio 1967, 16; Halme 1998,.6; Kovalainen & Seppo 1998, 82; Rockwell 1991, 41; Sarmela 1991, 212; Shepard & Sanders 1985, 89-90.)
Karhupeijaisia sanotaan karhun hautajaisiksi eli häiksi. Karhupeijaiset ovat siis samalla kertaa sekä karhun hautajaiset että sen häät. Karhun elämän kaksi tärkeintä asiaa ovat elämä ja kuolema. Karhun elämän kiertokulku alkaa kuolemasta, karhupeijaisista ja kallon kiinnittämisestä uhripuuhun. Tämän jälkeen karhu odottaa uudelleen syntymistään. Seuraavaksi se syntyy jälleen, sille annetaan nimi ja tiettyjä valoja vannotaan. Lopuksi karhu kaadetaan ja sama kiertokulku alkaa jälleen alusta uudelleen. Karhun kaataminen merkitsee, että metsästäjä tappaa yhden esi-isistään. Siitä voisi seurata viha, kosto ja iankaikkinen kadotus, ellei jumalanpoikaa lepytellä, miellytellä ja viihdytellä. Heimon tulee pyytää anteeksi karhulta. Karhun henki lähetetään tuonpuoleiseen määrätyillä rituaaleilla. Kyseessä on myytillisen alkutapahtuman, taivaasta maan päälle saapumisen, ensimmäisten häiden, jumalan uhrikuoleman ja taivaaseen nousun näytelmällinen palauttaminen osaksi tätä hetkeä. (Karhu 1947, 34, 231- 232; Rockwell 1991, 2; Saksholm 1987, 9.)
Karhunmetsästys aloitettiin usein ennustusriitein. Eläinten hallitsijan, sen omistajan hengen uskottiin kontrolloivan eläinlajiaan ja sen saatavuutta saaliiksi. Eläinten omistajan henget puhuivat heimoille mm. shamaanien kautta. Nämä kertoivat edelleen metsästäjille tulevasta metsästysonnesta. Unet näyttelivät myös tärkeää osaa metsästyksessä. Metsästäjien omat unet saattoivat ennustaa heimon metsästystuloksen. Monien mielestä unet olivat paras tapa ennustaa tulevaisuuden metsästyssaaliit. Metsästäjät saattoivat tehdä erilaisia taikoja, jotka edesauttoivat enneunien tuloa, mm. he saattoivat levittää karhun rasvaa hiuksiinsa tai nukkua joidenkin karhun osien päällä yönsä. (Rockwell 1991, 26, 28-29, 32.)
Karhun kaato alkoi yleensä talvipesän paikan selvittämisellä. Ennen kaatoon lähtöä metsämiehet kokosivat voimansa ja puhdistautuivat. Metsämiehet kävivät saunassa ja pukivat ylleen puhtaat juhlavaatteet. Karhun tappoon valmistauduttiin lisäksi paastoamisella ja työstä kieltäytymisellä muutamia päiviä ennen kaatoa. Seksuaalinen kanssakäyminen oli kiellettyä ja naisia tuli muutoinkin karttaa. Erityisesti tuli olla henkisessä mielessä puhdas. Kaatopäivänä herättiin varhain, vaatteet puettiin nurinkäännettyinä ylle ja savustettiin päreen liekillä. Viinaa otettiin lähtöryypyn verran. Eräät intiaaniheimot, samoin kuin kreikkalaiset aikanaan, ovat verranneet karhun kaatoon menoa sodan taisteluihin lähtöön. (Rockwell 1991, 33-34, 56; Sarmela 1991, 212; Shepard & Sanders 1985, 99).
Metsältä pyrittiin salaamaan kaatoon lähteminen. Siitä syystä harjoitettiin pientä "vilppiä", koska karhun pelättiin muutoin tietävän metsämiesten aikomukset ja puheet. Karhun nimeä ei saanut lausua metsästykseen valmistautumisen yhteydessä, vaan tuli ehdottomasti käyttää kiertoilmauksia. (Rockwell 1991, 33; Sarmela 1991, 212; Shepard & Sanders 1985, 99.) Esimerkiksi kainuulaiset metsämiehet eivät sanoneet suoraan minne olivat menossa, silloin kun he menivät etsimään karhun jälkiä. Karhun kaatoonkin lähdettiin kirkolle päin tai jonnekin muulle suunnalle, koskaan ei saanut mennä suoraan pesää kohti. (Karhu 1947, 24.)
Kaatoon lähdettiin talvisaikaan suksien kanssa. Ensin etsittiin karhun pesä. Karhua ei saanut koskaan ampua suoraan pesästään, vaan karhu piti saada ärsytettyä sieltä ulos. Karhunpyytäjät harjoittivat tässäkin asiassa melkoista kieroutta. Esimerkiksi he saattoivat verhota kohteliaisuudeksi karhun tappamisen aikomukset. Karhulle voitiin osoittaa kohteliaisuutta siten, että sanottiin tai laulettiin: "Nousehan nyt vieraitasi vastaanottamaan!". Kun metsästäjät vaikuttivat varsin kohteliailta, niin karhu nousi useimmassa tapauksessa ilman muuta vieraitansa vastaanottamaan. Mutta millainen karhunpalvelus olikaan vilpitöntä karhua odottamassa?. (Karhu 1947, 23; Rockwell 1991, 33.)
Karhun tappamisen keinoja on ollut käytössä monenlaisia. Ennen tuliaseita karhu pistettiin kuoliaaksi karhukeihäällä tai se voitiin tappaa myös seipäillä ja kirveellä. Karhun tappamista ei pidetty erityisen vaarallisena. Kun karhu oli saatu hengiltä, kaatomiehet kättelivät sitä sovinnon merkiksi ja pitivät lepyttelevän puheen sille. Karhulle luettiin loitsuja, lukuja ja sanakaavoja kaadon eri vaiheiden aikana. "Turparengas" leikattiin ensimmäisenä surmatusta karhusta. Tämän jälkeen kaadettu karhu kuljetettiin riemusaatossa kotiin. Se asetettiin istumaan tuvan lattialle kunniavieraaksi. Nylkemistä varten lämmitettiin sauna, jossa miehet ensin kylpivät. Intiaanien keskuudessa naiset irrottivat karhun nahkan; miesten tehtäväksi jäi lihan paloittelu. (Rockwell 1991, 37; Sarmela 1991, 211; Suomalainen pakanalähetys ry.)
Itse peijaiset ovat karhun hautajaiset, ylösnousemusjuhla ja uhriateria. Karhupeijaisten eräs tehtävä on ollut kaadetun saaliin sielun saattaminen sen alkuperäiseen kotiinsa, josta se voi palata metsästysmaille jälleen takaisin uutena karhuna. Näkemys on oikeastaan aika ekologinen. Karhun hautaamiseen on liittynyt monia normikäytäntöjä. Karhu tuli haudata yhtä arvokkaasti kuin ihminen, koska karhu saattoi todellisuudessa olla tuon eläimen hahmossa kulkeva kuollut sukulainen, shamaani tai jumalanpoika. Hautajaisissa "pappina" toimi yleensä heimon kunnioitetuin vanhus, tietäjä. Hänen tehtävänään oli uhritoimitusten suorittaminen, tapetun karhun herättäminen ja edelleen sen hengen poislähettäminen taivaanjumalan luo. (Gustafsson 1997; Kovalainen & Seppo 1998, 82; Niemi 1988, 25-26; Rockwell 1991, 37; Rovamo & Martikainen 1988; Shepard & Sanders 1985, 90-91, 189; Tenhunen 1984-85.)
Peijaiset olivat myös pitojuhlat, joihin kyläläiset kokoontuivat syömään ja juomaan yhdessä. Karhupeijais- eli vakkapäivänä kutsutut ja kuokkavieraat toivat pitoihin omia tarpeitaan: leipää, voita ja kalaa. Vainajan omasta lihasta valmistettiin rokka. Pidoissa syötiin ylen määrin karhun lihaa ja muitakin ruokia. Tarjoilulistalla oli myös viinatuotteita ja niitä juotiinkin reippaasti, "kuin pää kesti". Itse tilaisuus oli varsin juhlava. Miehet astuivat sisään tupaan rinnatusten, käsikkäin ja juhlallisin askelin. Karhun syönti oli uhriateria, jossa yhteisön jäsenet jakoivat karhun lihan lisäksi sen voiman. Karhun syönti oli kuin ehtoolliskäytäntö luterilaisessa kirkossa. (Halme 1998,.6; Sarmela 1991, 217-218; Shepard & Sanders 1985, 78-79; Suomalainen pakanalähetys ry.)
Pidoissa karhunpää asetettiin aivan erityisesti esille, kunniapaikalle pöydän päähän. Karhunpäävatia kierrätettiin mieheltä toiselle ympäri pöytää. Sen jälkeen karhun osia leikattiin sanoen: "Otan korvan ohdolta". Toisten tiedustellessa: "Minkä sinne sijaan panet?" Leikkaajan vastatessa: "Panen havun kolmikannan". Näin karhun osien leikkaamista jatkettiin edespäin. (Suomalainen pakanalähetys ry.; ks. myös Sarmela 1991, 217.) Karhun pää, korvat, kieli, silmät ja nenä syötiin rituaalisessa järjestyksessä. Esimerkiksi vanhin mies söi hauislihaksen ja sukuelimet, naiset ja lapset puolestaan kielen. Intiaanien keskuudessa oli sääntönä, että karhun pää ja sen etujalat olivat miesten ruokaa, kun taas naisten ruokaa olivat pelkästään takajalat. Aterian jälkeen eläintä saatettiin itkeä ja surra, lähinnä kostopelon vuoksi tai vastuun siirtämiseksi pois heimolta. (Rockwell 1991, 37; Shepard & Sanders 1985, 93.)
Karhulle pidettiin lepytteleviä puheita, joissa sille pyrittiin vakuuttamaan, että sen tappo oli puhdas vahinko tai karhun oma vika. Metsästäjät vakuuttivat, että karhu itse onnettomuudekseen ajautui ansaan tai itse syöksyi keihääseen. Tappo voitiin työntää myös vieraiden, tavallisesti venäläisten syyksi. Metsästäjät väittivät olevansa täysin syyttömiä ja vain valittelivat karhun kohtaloa. (Niemi 1988, 25; Rockwell 1991, 183; Shepard & Sanders 1985, 86.) Suoranaisiin valheisiinkin voitiin toisinaan turvautua. Saatettiin sanoa, että: "me emme sinua tappaneet, vaan korpit, me vain löysimme sinun luusi ja hautasimme ne" tai että: "sinä putosit puusta ja itse näin aiheutit kuolemasi". Kieron puheen avulla pyrittiin välttymään myyttisen eläimen heimon verikostolta. Metsästäjät uskoivat, että he eivät ole näin sen taposta vastuussa. (Harva 1958, 149-155, Saksholm 1987, 7 mukaan; ks. myös Sarmela 1991, 215.) Kalevassa Väinämöinen puhuu kaatamalleen otsolle kieroon tapaan:
Vanhojen kreikkalaisten metsästysuskomusten mukaan eläimet itse haluavat tulla tapetuiksi. Eläimet antavat ruumiinsa mielellään metsästäjille, koska he rakastavat näitä ja haluavat näiden saavan riittävästi ruokaa ravinnokseen. Uskomusten mukaan kaikki olennot, mukaan lukien syötäväksi kelpaavat eläimet, ovat kuolemattomia ja iankaikkisia. Erityisesti mainitaan lohi ja karhu eläimiksi, jotka edustavat uudestisyntymistä ja kuolemattomuutta. Monet metsästävät heimot ovatkin uskoneet, että kun karhu tulee ulos pesästään, se merkitsee sitä, että se itse haluaa tulla surmatuksi. (Rockwell 1991, 44-45.)
Karhupeijaiset olivat samalla myös koukon päälliset eli häät. Kouko merkitsee esi-isää, vanhusta. Karhupeijaiset olivat suvun tai metsän kantaisän häät, joissa karhua juhlittiin niin kuin sulhasta. Karhu metsän kuninkaana ja kantaisänä oli juhlien kunniavieras. Kouvon häissä uusinnettiin karhun ja ihmisen välinen sukulaisuussuhde, aviosukulaisuus. Karhun kunniaksi määrättiin yksi kylän nuorista tytöistä pukeutumaan morsiameksi ja joku pojista sulhaseksi. Karhun morsiamen tuli olla 15 - 16 -vuoden ikäinen, "aivan puhdas neito". (Gustafsson 1997; Haavio 1967, 16; Sarmela 1991, 215, 234; Shepard & Sanders 1985, 84; Tenhunen 1984-85.)
Karhupeijaiset olivat ilojuhla, joka kesti usean päivän ajan. Se on ollut monien pienyhteisöjen hyvin tärkeä vuotuinen juhlatapahtuma. Ostjakeiden mukaan oikeiden karhupeijaisten tuli kestää seitsemän päivää ja yötä, jos pyydetty eläin oli uros; pari päivää vähemmän riitti naaraalle. Tavallisesti urosta karkeloitiin ja juhlittiin viisi päivää ja naarasta neljä päivää. Ostjakeiden elämässä karhupeijaiset olivat "vuoden kohokohta". Vieraiden tullessa peijaistaloon karhua ensin kumarrettiin ja suudeltiin suulle. Karhun eteen tuotiin kaikenlaisia ruokia ja juomia, sen jälkeen alkoi karhun edessä tanssiminen. Samalla laulettiin karhulauluja, jotka etenivät vuoropuheluna vanhamittaisten häälaulujen tapaan. Tapahtumat etenivät kysymys- ja vastausvuorosanoin. (Gustafson 1997; Niemi 1988, 26; Sarmela 1991, 212.)
Karhun ympärillä pitoväki lauloi, rummutti, tanssi ja huvitteli eri tavoin. Tanssin ohella peijaisissa esitettiin teatteria ja näytelmäntapaisia esityksiä, joissa naamioituneet miehet olivat pääosissa. Näytelmien aiheet koskettivat heimon arkipäivän elämää. Ihmiset ja tapahtumat kuvattiin lähinnä hullunkurisiksi ja naurettaviksi. Näytelmät saattoivat olla myös sävyltään eroottisia ja kaksimielisiä. Peijaismenoissa oli mukana huumoria, vaikka menot sinänsä olivatkin vakava tapahtuma. Esimerkiksi nainen suuteli karhua ja sai tästä hyvästä vettä niskaansa, tämän jälkeen muut nauroivat tapausta makeasti. Tällaiset pilanteot ja koomiset käänteet olivat tyypillisiä peijaisille. Karhun edessä siis painittiin, tanssittiin, lyötiin rumpua, syötiin ja juotiin. (Gustafsson 1997; Niemi 1988, 26; Rockwell 1991, 37; Shepard & Sanders 1985, 82, 99.)
Karhupeijaisjuhlallisuuksissa karhun kalloa käänneltiin eri ilmansuuntiin ja lopuksi kallo ja muut jäännökset vietiin kuin hautajaissaattueessa metsään ja asetettiin ns. kallopuuhun. Karhunkallo ripustettiin honkaan, jolla pyrittiin takaamaan, että karhu pääsee takaisin kotiinsa, taivaalliseen Ison Karhun tähdistöön, ja voi sieltä palata takaisin tapettavaksi jälleen. Kyseessä oli eräänlainen hedelmällisyysriitti, jolla pyrittiin turvamaan tulevaisuuden saaliit. Puu edusti taivaanpylvästä eli Maailmanpuuta. Karhunkallohongista on olemassa runsaasti tietoa. Muinaiset esi-isämme ovat ripustaneet hyvin yleisesti karhunkalloja honkiin. Tämä on ollut yleinen tapa kaikissa karhukultteja harjoittavissa kulttuureissa. (Haavio 1967, 31-32; Kovalainen & Seppo 1998, 82; Rockwell 1991, 40, 172-174; Shepard & Sanders 1985, 79; Tenhunen 1984-85.)
Kallopuu oli yleensä mänty tai kuusi. Hongotar haltijan nimenä on liitetty kallopuihin ja erityisesti ensimmäiseen honkaan, johon kantakarhun kallo aikanaan asetettiin. Kallo ja luut pyrittiin palauttamaan niiden alkuperäisiin kerrostumiin, luonnon ikuiseen kiertokulkuun. Karhun kallon kiinnittäminen puuhun ilmensi karhun sielun lepoon saattamista. Kyseessä oli vainajaan kohdistuvan velvollisuuden täyttämisestä, ei varsinaisesta uhrirituaalista. Tämä oli tärkeä toimi, sillä huolimattomuudesta sen toimittamisessa olisi voinut seurata kosto. Puun oksilta karhun sielun uskottiin parhaiten pääsevän taivaalliseen kotiinsa. Tarkoituksena oli koettaa lepyttää surmatun karhun sielua. Karhu ja sen edustama karhunsuku tuli saada vakuuttuneeksi peijaisten osallistujain kunnioituksesta karhua kohtaan. (Gustafsson 1997; Rockwell 1991, 39; Sarmela 1991, 220, 222.)
Lukuisat luonnonkansat ovat uskoneet sielun periytyvän puun latvasta tai sen rungosta. Karhun pääkallon ripustaminen uhripuuhun liittyy tähän uskomusperinteeseen. Karhun sielu sijoitettiin turvaan uudelleensyntymistä varten. Puussa karhu saattoi turvallisesti odottaa seuraavaa inkarnaatiotaan. (Karhu 1947, 50; Saksholm 1987, 9.) Arktisten kansojen varhaiskantaisissa menoissa huolenpito riistaeläimen luista on ollut tärkeää. Luut kerättiin talteen ja asetettiin metsään rakennetulle lavalle, ripustettiin puuhun tai haudattiin maahan. Riistaeläimen päänahka yleensä myös säilytettiin, sillä sen katsottiin tuovan pyyntionnea. Mircea Eliaden mukaan luut edustavat elämän lähdettä ja uudelleensyntymistä sekä ihmisillä että eläimillä. (ks. Rockwell 1991, 68-69 mukaan.)
VIITTEET:
1) Shepard & Sandersin (1985, 100-101) kirjasta löytyy luettelo karhuihin liitetyistä kasveista ja yrteistä.
2) Hokkaidon yliopiston professorin Takashi Irimoton haastattelu Jyväskylän ylioppilaslehdessä (nro 3) 17.2.2000, s. 17 (Valli, S.)
3) Muita karhunpalvontaa harjoittaneita heimoja ovat olleet lisäksi mm. Gilyak, Orochi ja Olcha (Shepard & Sanders 1985, 91).
4) Rockwellin (1991) teoksessa kuvataan lukuisilla eri tavoilla Pohjois-Amerikan intiaanien karhupeijaisperinteen muotoja.
11. KARHUKANSANUSKO
11.1. Karhukultit ja -riitit
11.2. Karhunpalvonta: Ainut
11.3. Karhupeijaiset
11. KARHUKANSANUSKO
11.1. Karhukultit ja -riitit
Karhu on monen pohjoisen kansan toteemi, palvottu ja kunnioitettu eläin, kultin kohde, heimon ja suvun symboli. Karhuperinteen syntyjuurien arvellaan olevan muinaisessa Euroopassa. Karhu on ollut pyhänä läsnä alusta alkaen eurooppalaisissa kulttuureissa, jo ennen Sokratesta ja Moosesta. Keski-Euroopasta se myöhemmin levittäytyi Skandinaviaan, Venäjälle, Kaukoitään, Aasiaan ja Pohjois-Amerikkaan. Myös Latinalaisessa Amerikassa ihmiset ovat muinoin kunnioittaneet ja jumaloineet karhua. (Pentikäinen 1987, 209; Rockwell 1991, 2; Shepard & Sanders 1985, xiii, 98.)
Karhunpalvonta on ollut ennen kaikkea muinaisten metsästäjäkansojen uskonto. Japanin alkuasukasheimon ainujen lisäksi ovat Pohjois-Amerikan intiaaniheimot ja Siperian alkuperäisväestö eniten harjoittaneet karhunpalvontaa. Kansanuskoiset karhuriitit ovat toistuneet samankaltaisina kaikkialla maailmassa kansallista eroista ja karhulajista riippumatta. Todisteet karhunpalvonnasta ovat tosin osin hävinneet monin paikoin, mutta asian puolesta todistavat vieläkin mm. monet arkeologiset jäänteet, nykyisten heimokulttuurien uskonnolliset uskomukset ja käytössä olevan kielen rakenne. (emt.)
Karhua esittäviä patsaita ja muistomerkkejä löytyy kaikkialta maailmasta. Pohjois-Amerikan metsästäjäintiaanien keskuudessa karhu on ollut merkittävä uskonnollinen symboli, jonka kuvia on sijoitettu runsaasti toteemipaalujen kuvanveistoksiin. Intiaanikuvanveistäjät ovat kaivertaneet toteemipaaluihinsa hyvin taiteellisia kohtauksia karhutaruista. Ne ovat kansallisia symboleja samalla tavoin kuin liput ja vaakunat muissa kulttuuripiireissä. Karhujen kunnioitus näkyy myös intiaanien muussa taiteessa, luomiskertomuksissa ja saviesineissä. Monien Yhdysvaltojen osavaltioiden, mm. Arkansasin, Missourin, New Mexicon ja Kalifornian, tunnuseläin on karhu. (Gelo 1987, 17; Haavio 1968, 86; Rockwell 1991, 6, 181; Savela 1993, 15; Shepard & Sanders 1985, 34, 85.)
Äiti Venäjän tunnuseläin on tunnetusti karhu. Nykyisin Venäjään kuuluvaan Karjalaan on liitetty yleisesti mielikuvia karhuperinteestä, mutta tosiasiassa karjalaisesta karhuperinteestä kertovia tarinoita on olemassa melko vähän. Se tiedetään, että vielä vuosisadan alun Vienan ja Aunuksen karjalaiset eivät karhua metsästäneet, eivätkä syöneet sen lihaa. Tämän on arveltu johtuvan siitä, että karhu nimenomaan oli karjalaisen kansanryhmän toteemieläin, sen kunnioitettu kantaisä. Karhuun suhtauduttiin tietyllä kunnioituksella. Siihen kohdistui monia puhtausnormeja ja tabukieltoja. Vienan Karjalassa, jossa on ollut aina paljon karhuja, sanottiin karhun olevan ihmisten sukua ja syntiensä vuoksi kirottu ihminen, jonka lihan syömisestä tuli räähkä eli synti. Karhun lihan syömisen sanottiin saastuttavan ihmisen. Arkikäsityksen mukaan syy oli kuitenkin huomattavasti käytännönläheisempi; karhun lihaa pidettiin yksinkertaisesti huonona, mustana ja vastenmielisenä. (Kovalainen & Seppo 1998, 76; Pentikäinen 1987, 210; Sarmela 1991, 225.)
Monet kansanheimot, kuten intiaanit, ovat perustelleet karhun syöntikieltoa sen sukulaisuudella. Navajo-intiaanit tappavat ja syövät karhua vain, jos he ovat nälkäkuoleman partaalla. He uskovat, että karhun lihan syönti voi tehdä ihmisen suorastaan hulluksi tai lievemmin aiheuttaa sairauksia, kuten kuumetta, raajojen turvotusta ja särkyä, lihavuutta ja haluttomuutta. Pima-intiaanit puolestaan uskovat, että karhun syönti voi aiheuttaa oudon puhallustaudin. Tämän taudin lääkityksenä on käytetty mm. istumista yksinään päivien ajan, paastoamista ja karhulaulujen laulamista. Yleisesti ottaen ollaan vahvasti uskottu, että eläimen ominaisuudet siirtyvät ihmiseen eläimen lihaa syödessä. (Rockwell 1991, 4, 50-51, 55, 96.)
Karhun ja naisen välisestä suhteesta on olemassa joukko uskomuksia ja tabusäännöksiä. Karhun ja naisen erityissuhde pohjaa käsitykseen, jonka mukaan nainen voi synnyttää karhulle jälkeläisiä. Karhun uskottiin etsivän naisesta mahdollisuutta jälleensyntymiseen. Synnytyskelpoisten naisten tuli karttaa kuollutta ihmistä ja hautausmaita, jottei karhun sielu olisi siirtynyt heihin. Samasta syystä naisten tuli karhupeijaisissa karttaa kuollutta karhua. Heidän tuli väistyä syrjään karhua kuljetettaessa metsästä taloon ja kannettaessa karhun lihaa pöytään. Naisten tuli peittää kasvot huivilla. Kaadettua karhua naiset eivät saaneet katsoa silmiin, eikä suudella sitä kuonolle kuten miehet tekivät. Joissain tapauksissa huivin läpi nainenkin saattoi suudella karhua kuonolle. Naiset eivät saaneet edes osallistua karhun lihojen keittämiseen. Yleisesti ottaen naiset kuitenkin saivat syödä karhun lihaa. (Gustafsson 1997; Halme 1998, 6; Sarmela 1991, 228.)
Karhun ja naisten välisistä intiimisuhteista on olemassa joukko kansanuskomuksia. Nämä perustuvat käsitykseen, että nainen on karhun morsian ja pystyy synnyttämään sille jälkeläisiä. Kun nainen kohtaa karhun, tulee hänen näyttää takapuolta tai sukupuolielimensä. Silloin karhu ymmärtää, että vastaantulija on nainen ja lähtee pois. Suomessa on ollut melko yleinen käsitys, ettei karhu hyökkää naisen kimppuun. Karhu repii raskaana olevan naisen vatsan auki, jos tuleva lapsi on poika, jottei maailmaan syntyisi uutta karhuntappajaa. Jos lapsi on tyttö, karhu jättää naisen rauhaan. Entisaikoina naisten avulla yritettiin suojella myös karjaa. Lehmät laskettiin navetasta ulos emännän jalkojen välistä. Nainen seisoi hame korvissa tai ihka alasti lehmien yläpuolella. (Karhu 1947, 27; Leinonen & Suominen 1991, 21; Sarmela 1991, 228; Tenhunen 1984-85.)
"Äiti vainaa sanoi, että jos karhu tulee, niin se ei tule vaimon puolen päälle. Jos se vaimon puoli nostaa hameet ylös ja näyttää perseensä, niin se ei tule vaimon puolen päälle. - Oli vaimo ollut marjareissussa, ja karhu oli ollut marjoja syöskentelemässä. Akka oli nostanut ja näyttänyt perseensä karhulle. Karhu oli nostanut kädet silmilleen ja lähtenyt laukkomaan pois." (Pentikäinen 1995, 100.)
Monien kansojen keskuudessa on uskottu, että karhun erilaisissa osissa, kuten kynsissä ja hampaissa, on parantavaa ja suojelevaa voimaa. Ne ovatkin olleet suosittuja amuletteja ja koriste-esineitä. Ennen kaikkea karhun kynnet ovat kuuluneet monien heimojen, erityisesti intiaanien keskuudessa, jokaisen poppamiehen vaatetukseen. Myös aseiden koristeina käytettiin karhun kynsiä tai turkiksia. Karhun kynsiä käytettiin yhdessä muiden eläinten kynsien, käpälien, korvien, sorkkien, yms. kanssa. Tytöistä saatiin haluttavampia karhun kynnen voimasta ja karhunsappi antoi pysyvän onnen hääparille. Taika toimi myös toisinpäin, pettynyt kilpakosija saattoi rikkoa kihlaparin onnen koskettamalla karhunkynnellä morsiamen asua. (Biedermann 1993, 113; Leinonen & Suominen 1991, 20; Rockwell 1991, 64, 105.)
Karhun osia on käytetty yleisesti shamanistisen ennustamisen apuvälineinä ja sairauksien lääkityksessä. Karhun kynnen sanottiin auttavan synnytyskipuihin ja sen uskottiin suojelevan sylilasta. Lapsentaudeilta vältyttiin, kun karhunhammas oli tyynyn alla. Loitsunnassa käytettiin karhun käpäliä, otsaluita ja kurkkutorvia. Entisaikoina karhun erilaiset osat, erityisesti karhunkynnet ja kokonaiset käpälät, olivat noitien ja kansanparantajien tehoisimpia taikakaluja. Karhunkuuta eli -rasvaa myytiin eräässä vaiheessa jopa apteekissa. Karhunrasva oli väkevää rohtoa tautiin kuin tautiin. Monet ovat uskoneet, että karhun henki pysyy sen luissa ja nahassa pitkään sen kuoleman jälkeenkin. Karhun osien ihmeitä tekeviä ominaisuuksia on selitetty karhun pyhästä alkuperästä käsin. (Leinonen & Suominen 1991, 21; Rockwell 1991, 61, 95, 105.)
Karhun yksi kaikkein keskeisimmistä rooleista intiaanien keskuudessa on ollut sen käyttö kansanparannuksessa. Lähes kaikkien intiaaniheimojen keskuudessa on harjoitettu karhun voimalla parantamista. Monet Pohjois-Amerikan intiaaniheimot, Kanadan eskimot ja lukuisat muut kansanryhmät ovat pitäneet karhun henkeä kaikkein parhaimpana parantavana voimana ja sairauksien ehkäisijänä. Karhu on liitetty erityisesti juuri yrttilääkintään (alaviite 1) intiaanien keskuudessa. Yhteys yrttien ja karhun välillä perustuu siihen, että karhu syö ravinnokseen erilaisia yrttejä ja sitä kautta ne saavat vaikutuksensa. Ripuli, pääsärky, korvasärky, yskä ja sydänvaivat paranevat "karhun ruoka" -lääkkeitä, kuten jättiläispunapuun suolaheinää, siankärsämöä tai intiaanien korviketupakkaa "kinnikinnickiä" nauttimalla. (Rockwell 1991, 71, 75-77, 103; Shepard & Sanders 1985, 99-102.)
Huomionarvoinen seikka on se, kuinka naisten kuukautiset ovat olleet melkoinen tabu karhuperinnettä harjoittavien heimojen keskuudessa. Pohjois-Amerikan intiaanien keskuudessa kuukautiset on koettu niin vaarallisena asiana, että tytön on täytynyt ensimmäisten kuukautisten alkaessa eristäytyä muista ja piiloutua metsän kätköihin, jotta ei olisi saastuttanut muita heimon jäseniä. Nainen, jolla on kuukautiset, on edustanut vakavaa uhkaa yhteisölle, samaan tapaan kuin karhukin. Perinne on liittynyt muinaiseen Artemis-kulttiin: Eristetyt tytöt ovat olleet kuin tämän kultin karhuneitsyet, jotka eristäytyivät muista, eivätkä huolehtineet lainkaan puhtaudestaan, puhuivat karkeasti ja käyttäytyivät kuin karhut. (Rockwell 1991, 14-17, 185.)
Tavallisesti tytöt eristettiin pieneen majaan tai karhunpesään neljästä päivästä kuukausiin tai pidemmäksi ajaksi, joskus kokonaiseksi vuodeksi. Tytön tuli noudattaa lukuisia erilaisia säännöksiä ja tabuja. Hänen tuli paastota tai syödä ainoastaan tiettyjä ruokia; vettä tuli juoda ruokosta tai ontosta luusta; ja hänen ei ollut sallittua raapia mitään sormenpäillään. Kylän vanhin nainen, jolla oli jo menopaussi, vieraili tytön luona opettamassa tälle salaisia tarinoita ja seremonioita, joita vain naiset tiesivät. Tyttöjä, jolla oli juuri alkamassa ensimmäiset kuukautiset, kutsuttiin nimellä "wemukowe", joka tarkoittaa "hän on tulossa karhuksi". Eristyksen aikana tytön sukulaiset kutsuivat häntä "mukowe", joka kirjaimellisesti tarkoittaa "hän on karhu". Eri heimot ovat käyttäneet hiukan toisistaan poikkeavia nimityksiä. Näiden eri nimitysten merkitykset ovat kuitenkin olleet jotakuinkin edellä kerrotut. Kuukautisten alettua tytöstä tuli nainen, joka oli naimakelpoinen. (Rockwell 1991, 14-17.)
Erityisesti Siperian ja Pohjois-Amerikan etniset kansat ovat harjoittaneet karhushamanismia ja -totemismia. Se on ollut muodoltaan muun vastaavan toiminnan kaltaista. (ks. lisää Rockwell 1991, 63-73; Shepard & Sanders 1985, 95-96). Karhutoteemin saamiseen on liittynyt erityiset initiaatiomenot. Ensin henkilö riisuuntui alasti, puki sitten ylleen karhunnahan, katosi tämän jälkeen metsään neljäksi-viideksi päiväksi, ja eli kuten karhut elävät. Hänen tuli kaivaa maasta kynsillään juuria, joita hän sitten söi karhujen tavoin. Henkilön täytyi elää kuin eläin. Hänestä oli määrä tulla sekä mieleltään että ruumiiltaan eläin. (Shepard & Sanders 1985, 68, 93, 109.)
Intiaanishamaanit ovat paljon käyttäneet juuri karhua apuhenkenään transsitiloissa, unissa ja näyissä. Heidän mukaansa karhussa yhdistyy kuolema ja uudestisyntyminen, naiseus ja miehisyys: "Karhu on sekä äiti että isä". (Shepard & Sanders 1985, 105.) Rituaalin aikana shamaani pukee ylleen karhun nahkapuvun ja kiinnittää karhun kuonon otsalleen. Karhun hengeltä kysytään tulevaa metsästysonnea tai sen hengen voimalla parannetaan sairaita. Hurmostilassa shamaani käyttäytyy eläimen tavoin; esimerkiksi shamaani saattaa pitää melkoista mörinää matkiessaan karhua hurjalla tavalla. Rituaaleihin kuuluu tavallisesti ns. "karhutanssin" tanssimista karhunturkeissa ja -naamioissa, rukouksia, manausten ja loitsujen lausumista, laulamista, rummutusta ja uhrilahjojen tekemistä karhun hengelle mm. tupakkaa polttamalla piipussa sekä toimittamalla muita maagisiin objekteihin liittyviä menoja. Tupakan poltto menojen aikana on ollut tyypillistä Amerikan intiaanien rituaalisessa perinteessä, mutta ei lainkaan yhtä tavallista Aasian tai Euroopan etnisten kansojen vastaavassa toiminnassa. (Rockwell 1991, 13, 21, 66, 71; Shepard & Sanders 1985, 84-85.)
"Eläinjumalia kutsutaan tanssimalla, ravistelemalla helistimiä ja rummuttamalla, ja tanssijat kiihottavat itsensä hurjaan kiihkoon, missä tilassa he jäljittelevät eläinten tekoja ja huutoja. Ne tanssijat, jotka omaksuvat karhun persoonallisuuden, saattavat jopa käyttää käsiensä peitteenä oikeita karhun käpäliä." (Michael Harner: Zunipueblojen Eläinjumalten tanssi, Drury 1993, 57 mukaan.)
Karhun käyttöä shamanistisen voiman lähteenä ja totemistisen uskon kohteena kuvaa John Irvingin teos The Setting Free the Bear (1968). Päähenkilölle Siggylle karhu merkitsee sukulaishenkeä, johon hän tuntee sielullista yhteyttä. Siggy kunnioittaa karhua eläinjumalana. Hän puhuttelee Karhujumalaa kristinuskon Jumalan tapaan. Rukouksensa hän osoittaa Suurelle Karhulle: "Great Bear, Big Dibber, so God help us". (Savela 1993, 57.) Rukoilleessaan hän pyrkii eläintä matkimalla saamaan shamanistisen yhteyden Pyhään Karhujumalaan ja saavuttamaan oman eläinsielun. Siggy uskoo, että hänen kohtalonsa on riippuvainen karhun hengestä. Hän on myös kuin entisaikainen karhuklaanin soturi, joka ennen taistelua pyrkii saamaan itseensä raivoavan pedon voimat. Siggy juttelee eläinten kanssa, mutta kaikkien eläinten, kuten slaavilaisen maakarhun ja jääkarhun, kanssa hän ei pysty lainkaan keskustelemaan. Kirjassa todetaan, että aloitteen pitää aina tulla eläinten puolelta. (emt, 68-69.) Toinen shamanistinen romaani on Mikkolan Amalia, karhu (1975). Se vertautuu juonenkulultaan shamaanien transsimatkaan. Matkassa on eri tasoja, vastaavalla tavalla kuin mitä on shamaanien kolmitasoisessa maailmankuvassa. (Saksholm 1987, 76-77, 86.)
Eräs läntisellä pallonpuoliskolla varsin tunnettu, aikamme shamaani on ollut nimeltään Aurinkokarhu. Chippewa-heimoinen poppamies Aurinkokarhu The Sun Bear eli Gheezis Mokwa syntyi vuonna 1929 Pohjois-Minnesotassa. Lapsena hän näki näyssä ison mustan karhun, joka oli verhoutunut sateenkaaren väreihin. Hän katsoi karhua, kun se nousi takajaloilleen ja kosketti häntä lempeästi päälaelle. Tällä tavalla hän sai nimensä. Hän aloitti toimintansa poppamiehenä 25-vuotiaana. Aurinkokarhu ehti myös toimia avustajana yliopiston etnisten kansojen tutkimusohjelmassa. Oman Karhuheimonsa, The Bear Tribe Medicine Society, hän perusti vuonna 1971. Aurinkokarhu on kertonut valinneensa tuon nimen, koska "karhu on yksi niistä harvoista eläimistä, jotka parantavat omat haavansa". Hänen oman organisaationsa periaatteena on, että sen jäsenet "voivat yhdistää voimansa Maan parantamiseksi". (Drury 1993, 113-114.)
Karhuheimon keskuspaikka Spokane on pääosin omavarainen yhteisö, jossa on paljon karjaa. Heimo kasvattaa itse suuren osan ravinnostaan. Ihmisiä kannustetaan turvaamaan ja luottamaan itseensä. Karhuheimosta on tullut varsin vaikuttava yhteiskunnallinen järjestö. Sen työohjelma on laaja; yli 10 000 ihmistä osallistuu vuosittain Karhuheimon ohjelmiin. Järjestö harjoittaa kansainvälistä, varsin kukoistavaa kurssi- ja näynetsintätoimintaa. Klaania on vuodesta 1996 lähtien johtanut Aurinkokarhun työtoverin Wabun Windin tytär, joka käyttää itsestään nimitystä Wind Daughter. (emt, 113, 115.)
Aurinkokarhu kirjoitti elinaikanaan lukuisia kirjoja, monet yhdessä Wabun Windin kanssa. Hollywood oli hänelle myös tuttu paikka. Aurinkokarhun ajattelu on varsin "new ageläistä". Aurinkokarhu on todennut, että hän ei halua kääntää selkäänsä edistykselle: "En tarraudu mihinkään vanhaan tapaan tai rituaaliin, enkä myöskään usko että teknologia on välttämättä pahaa: vahinkoa aiheuttavat sen käyttäjien ahneus ja väärinkäytökset. Siksi Karhuheimo ei aio palata kivikauteen. Se aikoo edetä New Ageen." (emt, 113, 115.)
11.2. Karhunpalvonta: Ainut
Karhua ovat rituaalisesti metsästäneet 1700-luvulle saakka ainakin mm. Suomen saamelaiset, lukuisat Siperian aasialaiset etniset kansat, Pohjois-Amerikan monet intiaaniheimot ja Japanin ainut. Ainut (Ainot) on maailman lähes ainoa kansanryhmä, jolla on säilynyt karhurituaali meidän päiviimme saakka. Karhun palvominen ja tähän eläimeen liittyvät ikivanhat kulttimenot ovat heidän kulttuurissaan olleet keskeisellä sijalla. Japanissa on nykyisin noin 3 000 ruskeakarhua ja laskematon määrä jääkarhuja. (Coulbourne & Pollard; Sarmela 1991, 209; Shepard & Sanders 1985, 202.) (Kuva 10.)
Ainut ovat Japanin alkuperäisväestöä, jotka ovat olleet antropologeille fyysisesti arvoitus. Antropologit ovat arvelleet heidän olevan Jomon ihmisten jälkeläisiä, Euroopan roduille lähisukulainen kansanheimo. Fyysisiltä ominaisuuksiltaan he ovat vankkarakenteisia ja tunnettuja voimakkaasta tukan- ja parrankasvustaan. Aikoinaan he pyrkivät asettautumaan asumaan Japaniin, mutta japanilaiset eivät hyväksyneet heitä seuraansa. Jäännöksiä ainut-ihmisistä elää nykyään Kuriileilla ja Sahalinin saarella sekä Japanin Hokkaidossa. Ainut elävät lähinnä kalastuksella, metsästyksellä ja keräilyllä. (Coulbourne & Pollard.) Valtaväestö on syrjinyt ainuja siinä määrin, että oikein kukaan ei ole halunnut tunnustautua ainuksi. Ainuista puhuminenkin oli kiellettyä aina vuoteen 1997 asti, jolloin lainsäädännöllä ainut tunnustettiin vihdoin etniseksi vähemmistöksi, jonka omaa kulttuuria ryhdyttiin tukemaan. (Irimoto 2000, alaviite 2.)
Ainut harjoittivat karhu-kulttiaan säännöllisesti aina 1930-luvulle asti. Heidän kultissaan karhua palvotaan suurena jumalattarena, Karhu Äitinä. Ainut-rituaalissa karhu on aina miespuolinen, koska naispuolisen karhun, joka edustaa jumalallista Karhu Äitiä, uhraaminen olisi sopimatonta. Ainuille karhu on maanpäällinen ilmaus vuorten jumaloiden johtajasta, Chira-Mante-Kamuista. Hänen karhumuotonsa on valepuku, jota hän käyttää vieraillessaan maassa. Ainut käyttävät karhusta nimitystä "Jumala joka hallitsee vuoria". Uhrirituaalien aikana ainut pyrkivät saavuttamaan ekstaattisen yhteyden jumalten kuningaskuntaan, jossa he voivat ottaa osaa mm. jumalien juhlapäivällisille. Ainuilla on kaksi ryhmää tärkeitä jumalolentoja. Toisen ryhmän muodostavat kaksi vuorijumalaa, joista Chira-Mante-Kamui on toinen. Toisen ryhmän muodostavat merijumalat ja jumalatar. Lisäksi ainut ovat palvoneet metsän ja tulen henkiä. Ainujen karhuihin liittyvä prometheuslainen myytti kertoo siitä, kuinka karhu keksi tulen. (Coulbourne & Pollard; Rockwell 1991, 181; Shepard & Sanders 1985, 23, 75.)
Karhurituaaliin tuleva karhunpentu otetaan ensiksi kiinni vuoristossa ja vangitaan. Tämän jälkeen karhua kasvatetaan muutamia kuukausia tai vuosia. Lopuksi järjestetään karhu-festivaalit, joissa se uhrataan yksityiskohtaisen rituaalin aikana. Juhlatilaisuutta kutsutaan paikallisella kielellä nimillä "Iomante" tai "Kumamatsuri". Karhu-festivaalit järjestetään keskitalvella, jolloin karhun turkis on paksuimmillaan ja liha makeimmillaan paksun rasvan kanssa. Juhlallisuuksissa kyläläiset yhdessä ensin ampuvat karhun. Tämän jälkeen kuollut karhu asetetaan alttarille, sille tehdään uhrirituaaleja ja esitetään tansseja. Juhlallisuudet kestävät yleensä kolme päivää ja yötä. Chira-Mante-Kamuin henki lähetetään hänen vuoren taivaalliseen kotiinsa. Naisten ei ole sallittua osallistua tähän erityiseen juhlallisuuteen. (Coulbourne & Pollard; Shepard & Sanders 1985, 91-92, 94.)
Kiinasta löytyy vastaavanlainen etninen ryhmä, joka on myös harjoittanut kuvatunkaltaista karhunpalvontaa meidän päiviimme asti (alaviite3). Oluntsunien kansa on ollut vaelteleva kansa, jonka miehet ovat metsästäneet karhua ja harjoittaneet erilaisia karhuun liittyviä rituaaleja. Oluntsuneja on nykyisin kaikkiaan noin 7 000. Karhu on ollut heidän traditioissaan pyhä eläin. Kiinan hallitus vuonna 1996 kielsi metsästyksen kokonaan, mikä lopetti metsästäjäkansan satojen vuosien perinteen lopullisesti. Oluntsunien elämänmuoto on nopeassa tahdissa huimasti modernisoitunut 1970-luvulta alkaen; nykyisin he ovatkin kuin muut kiinalaiset. (Mykkänen 1999.)
11.3. Karhupeijaiset
Pyöreyttä on karvakörrillä vaikka muille jakaa, leveä olemus, paksut posket. Metsästäjät sitä työkseen ajaa takaa, pehmyttä rahakarvaa, rasvasta lihaa, siinä se nyt pedillään seljällänsä oikosillaan makaa. (Kuva 11.)
Peijaismenot tunnetaan hyvin edelleenkin koko pohjoisella pallonpuoliskolla. Metsästyskulttuuriin ja karhun kaatoon on liittynyt lukematon määrä erilaisia tapoja, määräyksiä ja tabuja. Karjanhoito- ja viljelykulttuurissa karhun kunnioittaminen, karhumyytit ja -loitsut kävivät tarpeettomiksi ja ne alkoivat vähitellen hävitä. Karhupeijaiset menettivät tehtävänsä riistaonnen turvaajana ja siirtyivät ennen pitkää harvinaiseksi muinaisjäänteeksi. Usein kuitenkin vanhat tavat säilyvät vuosituhansia kenenkään uskaltamatta niitä muuttaa. Tutkijat ovat arvelleet erilaisten uhkakuvien luoman pelon ylläpitäneen karhuriittejä monissa heimoissa. (Saksholm 1987, 113; Sarmela 1991, 243; Rockwell 1991, 41; Suomalainen pakanalähetys ry.)
Suomalaisten varhaisimmat kuvaukset karhupeijaisista löytyy vuodelta 1640. Vanhin ja ainoa yhtenäinen kirjoitettu kuvaus karhunmetsästysnäytelmästä on kolmensadan vuoden takainen ns. Viitasaaren teksti. Muita vanhoja tekstejä löytyy Hämeestä (1660), Savosta (1815) ja Vienasta (1890). Karhupeijaiset on laaja kulttinäytelmä, joka säilyi Itä- ja Keski-Suomen metsästyskulttuureissa aina 1800-luvun lopulle saakka. Kertomuksia karhunkaatajista, peijaisjuhlista ja karhunkallopetäjistä löytyy myös tältä vuosisadalta. Kyse on yhdestä ja samasta traditiosta, jonka tavat ja perinteet tosin jossain määrin vaihtelevat eri alueilla. Rituaalinen karhunmetsästys on lähes samankaltaista niin Skandinaviassa, Siperiassa, Japanissa kuin Pohjois-Amerikassakin (alaviite 4). Karhupeijaiskuvauksia löytyy kaikilta maailman kansoilta, joiden keskuudessa on muutoinkin esiintynyt karhuperinnettä. (Gustafsson 1997; Haavio 1967, 16; Halme 1998,.6; Kovalainen & Seppo 1998, 82; Rockwell 1991, 41; Sarmela 1991, 212; Shepard & Sanders 1985, 89-90.)
Karhupeijaisia sanotaan karhun hautajaisiksi eli häiksi. Karhupeijaiset ovat siis samalla kertaa sekä karhun hautajaiset että sen häät. Karhun elämän kaksi tärkeintä asiaa ovat elämä ja kuolema. Karhun elämän kiertokulku alkaa kuolemasta, karhupeijaisista ja kallon kiinnittämisestä uhripuuhun. Tämän jälkeen karhu odottaa uudelleen syntymistään. Seuraavaksi se syntyy jälleen, sille annetaan nimi ja tiettyjä valoja vannotaan. Lopuksi karhu kaadetaan ja sama kiertokulku alkaa jälleen alusta uudelleen. Karhun kaataminen merkitsee, että metsästäjä tappaa yhden esi-isistään. Siitä voisi seurata viha, kosto ja iankaikkinen kadotus, ellei jumalanpoikaa lepytellä, miellytellä ja viihdytellä. Heimon tulee pyytää anteeksi karhulta. Karhun henki lähetetään tuonpuoleiseen määrätyillä rituaaleilla. Kyseessä on myytillisen alkutapahtuman, taivaasta maan päälle saapumisen, ensimmäisten häiden, jumalan uhrikuoleman ja taivaaseen nousun näytelmällinen palauttaminen osaksi tätä hetkeä. (Karhu 1947, 34, 231- 232; Rockwell 1991, 2; Saksholm 1987, 9.)
Karhunmetsästys aloitettiin usein ennustusriitein. Eläinten hallitsijan, sen omistajan hengen uskottiin kontrolloivan eläinlajiaan ja sen saatavuutta saaliiksi. Eläinten omistajan henget puhuivat heimoille mm. shamaanien kautta. Nämä kertoivat edelleen metsästäjille tulevasta metsästysonnesta. Unet näyttelivät myös tärkeää osaa metsästyksessä. Metsästäjien omat unet saattoivat ennustaa heimon metsästystuloksen. Monien mielestä unet olivat paras tapa ennustaa tulevaisuuden metsästyssaaliit. Metsästäjät saattoivat tehdä erilaisia taikoja, jotka edesauttoivat enneunien tuloa, mm. he saattoivat levittää karhun rasvaa hiuksiinsa tai nukkua joidenkin karhun osien päällä yönsä. (Rockwell 1991, 26, 28-29, 32.)
Karhun kaato alkoi yleensä talvipesän paikan selvittämisellä. Ennen kaatoon lähtöä metsämiehet kokosivat voimansa ja puhdistautuivat. Metsämiehet kävivät saunassa ja pukivat ylleen puhtaat juhlavaatteet. Karhun tappoon valmistauduttiin lisäksi paastoamisella ja työstä kieltäytymisellä muutamia päiviä ennen kaatoa. Seksuaalinen kanssakäyminen oli kiellettyä ja naisia tuli muutoinkin karttaa. Erityisesti tuli olla henkisessä mielessä puhdas. Kaatopäivänä herättiin varhain, vaatteet puettiin nurinkäännettyinä ylle ja savustettiin päreen liekillä. Viinaa otettiin lähtöryypyn verran. Eräät intiaaniheimot, samoin kuin kreikkalaiset aikanaan, ovat verranneet karhun kaatoon menoa sodan taisteluihin lähtöön. (Rockwell 1991, 33-34, 56; Sarmela 1991, 212; Shepard & Sanders 1985, 99).
Metsältä pyrittiin salaamaan kaatoon lähteminen. Siitä syystä harjoitettiin pientä "vilppiä", koska karhun pelättiin muutoin tietävän metsämiesten aikomukset ja puheet. Karhun nimeä ei saanut lausua metsästykseen valmistautumisen yhteydessä, vaan tuli ehdottomasti käyttää kiertoilmauksia. (Rockwell 1991, 33; Sarmela 1991, 212; Shepard & Sanders 1985, 99.) Esimerkiksi kainuulaiset metsämiehet eivät sanoneet suoraan minne olivat menossa, silloin kun he menivät etsimään karhun jälkiä. Karhun kaatoonkin lähdettiin kirkolle päin tai jonnekin muulle suunnalle, koskaan ei saanut mennä suoraan pesää kohti. (Karhu 1947, 24.)
Kaatoon lähdettiin talvisaikaan suksien kanssa. Ensin etsittiin karhun pesä. Karhua ei saanut koskaan ampua suoraan pesästään, vaan karhu piti saada ärsytettyä sieltä ulos. Karhunpyytäjät harjoittivat tässäkin asiassa melkoista kieroutta. Esimerkiksi he saattoivat verhota kohteliaisuudeksi karhun tappamisen aikomukset. Karhulle voitiin osoittaa kohteliaisuutta siten, että sanottiin tai laulettiin: "Nousehan nyt vieraitasi vastaanottamaan!". Kun metsästäjät vaikuttivat varsin kohteliailta, niin karhu nousi useimmassa tapauksessa ilman muuta vieraitansa vastaanottamaan. Mutta millainen karhunpalvelus olikaan vilpitöntä karhua odottamassa?. (Karhu 1947, 23; Rockwell 1991, 33.)
Karhun tappamisen keinoja on ollut käytössä monenlaisia. Ennen tuliaseita karhu pistettiin kuoliaaksi karhukeihäällä tai se voitiin tappaa myös seipäillä ja kirveellä. Karhun tappamista ei pidetty erityisen vaarallisena. Kun karhu oli saatu hengiltä, kaatomiehet kättelivät sitä sovinnon merkiksi ja pitivät lepyttelevän puheen sille. Karhulle luettiin loitsuja, lukuja ja sanakaavoja kaadon eri vaiheiden aikana. "Turparengas" leikattiin ensimmäisenä surmatusta karhusta. Tämän jälkeen kaadettu karhu kuljetettiin riemusaatossa kotiin. Se asetettiin istumaan tuvan lattialle kunniavieraaksi. Nylkemistä varten lämmitettiin sauna, jossa miehet ensin kylpivät. Intiaanien keskuudessa naiset irrottivat karhun nahkan; miesten tehtäväksi jäi lihan paloittelu. (Rockwell 1991, 37; Sarmela 1991, 211; Suomalainen pakanalähetys ry.)
Itse peijaiset ovat karhun hautajaiset, ylösnousemusjuhla ja uhriateria. Karhupeijaisten eräs tehtävä on ollut kaadetun saaliin sielun saattaminen sen alkuperäiseen kotiinsa, josta se voi palata metsästysmaille jälleen takaisin uutena karhuna. Näkemys on oikeastaan aika ekologinen. Karhun hautaamiseen on liittynyt monia normikäytäntöjä. Karhu tuli haudata yhtä arvokkaasti kuin ihminen, koska karhu saattoi todellisuudessa olla tuon eläimen hahmossa kulkeva kuollut sukulainen, shamaani tai jumalanpoika. Hautajaisissa "pappina" toimi yleensä heimon kunnioitetuin vanhus, tietäjä. Hänen tehtävänään oli uhritoimitusten suorittaminen, tapetun karhun herättäminen ja edelleen sen hengen poislähettäminen taivaanjumalan luo. (Gustafsson 1997; Kovalainen & Seppo 1998, 82; Niemi 1988, 25-26; Rockwell 1991, 37; Rovamo & Martikainen 1988; Shepard & Sanders 1985, 90-91, 189; Tenhunen 1984-85.)
Peijaiset olivat myös pitojuhlat, joihin kyläläiset kokoontuivat syömään ja juomaan yhdessä. Karhupeijais- eli vakkapäivänä kutsutut ja kuokkavieraat toivat pitoihin omia tarpeitaan: leipää, voita ja kalaa. Vainajan omasta lihasta valmistettiin rokka. Pidoissa syötiin ylen määrin karhun lihaa ja muitakin ruokia. Tarjoilulistalla oli myös viinatuotteita ja niitä juotiinkin reippaasti, "kuin pää kesti". Itse tilaisuus oli varsin juhlava. Miehet astuivat sisään tupaan rinnatusten, käsikkäin ja juhlallisin askelin. Karhun syönti oli uhriateria, jossa yhteisön jäsenet jakoivat karhun lihan lisäksi sen voiman. Karhun syönti oli kuin ehtoolliskäytäntö luterilaisessa kirkossa. (Halme 1998,.6; Sarmela 1991, 217-218; Shepard & Sanders 1985, 78-79; Suomalainen pakanalähetys ry.)
"Pyhän aterian aikana syötiin ja juotiin karhun ruumis ja veri, aivan kuin kristityt ottavat vastaan Jeesuksen veren ja ruumiin ehtoollisella." (Kailo 2000, 55.)
Pidoissa karhunpää asetettiin aivan erityisesti esille, kunniapaikalle pöydän päähän. Karhunpäävatia kierrätettiin mieheltä toiselle ympäri pöytää. Sen jälkeen karhun osia leikattiin sanoen: "Otan korvan ohdolta". Toisten tiedustellessa: "Minkä sinne sijaan panet?" Leikkaajan vastatessa: "Panen havun kolmikannan". Näin karhun osien leikkaamista jatkettiin edespäin. (Suomalainen pakanalähetys ry.; ks. myös Sarmela 1991, 217.) Karhun pää, korvat, kieli, silmät ja nenä syötiin rituaalisessa järjestyksessä. Esimerkiksi vanhin mies söi hauislihaksen ja sukuelimet, naiset ja lapset puolestaan kielen. Intiaanien keskuudessa oli sääntönä, että karhun pää ja sen etujalat olivat miesten ruokaa, kun taas naisten ruokaa olivat pelkästään takajalat. Aterian jälkeen eläintä saatettiin itkeä ja surra, lähinnä kostopelon vuoksi tai vastuun siirtämiseksi pois heimolta. (Rockwell 1991, 37; Shepard & Sanders 1985, 93.)
Karhulle pidettiin lepytteleviä puheita, joissa sille pyrittiin vakuuttamaan, että sen tappo oli puhdas vahinko tai karhun oma vika. Metsästäjät vakuuttivat, että karhu itse onnettomuudekseen ajautui ansaan tai itse syöksyi keihääseen. Tappo voitiin työntää myös vieraiden, tavallisesti venäläisten syyksi. Metsästäjät väittivät olevansa täysin syyttömiä ja vain valittelivat karhun kohtaloa. (Niemi 1988, 25; Rockwell 1991, 183; Shepard & Sanders 1985, 86.) Suoranaisiin valheisiinkin voitiin toisinaan turvautua. Saatettiin sanoa, että: "me emme sinua tappaneet, vaan korpit, me vain löysimme sinun luusi ja hautasimme ne" tai että: "sinä putosit puusta ja itse näin aiheutit kuolemasi". Kieron puheen avulla pyrittiin välttymään myyttisen eläimen heimon verikostolta. Metsästäjät uskoivat, että he eivät ole näin sen taposta vastuussa. (Harva 1958, 149-155, Saksholm 1987, 7 mukaan; ks. myös Sarmela 1991, 215.) Kalevassa Väinämöinen puhuu kaatamalleen otsolle kieroon tapaan:
"Elä suutu suottakana! En minä sinua kaannut: Itse vierit vempeeltä, hairahit havun selältä, Puhki puiset kaatiosi, halki haljakan havuisen. Sykysyiset säät lipeät, päivät pilviset pimeät". (Kalevala: Kuudesviidettä runo.)
Vanhojen kreikkalaisten metsästysuskomusten mukaan eläimet itse haluavat tulla tapetuiksi. Eläimet antavat ruumiinsa mielellään metsästäjille, koska he rakastavat näitä ja haluavat näiden saavan riittävästi ruokaa ravinnokseen. Uskomusten mukaan kaikki olennot, mukaan lukien syötäväksi kelpaavat eläimet, ovat kuolemattomia ja iankaikkisia. Erityisesti mainitaan lohi ja karhu eläimiksi, jotka edustavat uudestisyntymistä ja kuolemattomuutta. Monet metsästävät heimot ovatkin uskoneet, että kun karhu tulee ulos pesästään, se merkitsee sitä, että se itse haluaa tulla surmatuksi. (Rockwell 1991, 44-45.)
Karhupeijaiset olivat samalla myös koukon päälliset eli häät. Kouko merkitsee esi-isää, vanhusta. Karhupeijaiset olivat suvun tai metsän kantaisän häät, joissa karhua juhlittiin niin kuin sulhasta. Karhu metsän kuninkaana ja kantaisänä oli juhlien kunniavieras. Kouvon häissä uusinnettiin karhun ja ihmisen välinen sukulaisuussuhde, aviosukulaisuus. Karhun kunniaksi määrättiin yksi kylän nuorista tytöistä pukeutumaan morsiameksi ja joku pojista sulhaseksi. Karhun morsiamen tuli olla 15 - 16 -vuoden ikäinen, "aivan puhdas neito". (Gustafsson 1997; Haavio 1967, 16; Sarmela 1991, 215, 234; Shepard & Sanders 1985, 84; Tenhunen 1984-85.)
Karhupeijaiset olivat ilojuhla, joka kesti usean päivän ajan. Se on ollut monien pienyhteisöjen hyvin tärkeä vuotuinen juhlatapahtuma. Ostjakeiden mukaan oikeiden karhupeijaisten tuli kestää seitsemän päivää ja yötä, jos pyydetty eläin oli uros; pari päivää vähemmän riitti naaraalle. Tavallisesti urosta karkeloitiin ja juhlittiin viisi päivää ja naarasta neljä päivää. Ostjakeiden elämässä karhupeijaiset olivat "vuoden kohokohta". Vieraiden tullessa peijaistaloon karhua ensin kumarrettiin ja suudeltiin suulle. Karhun eteen tuotiin kaikenlaisia ruokia ja juomia, sen jälkeen alkoi karhun edessä tanssiminen. Samalla laulettiin karhulauluja, jotka etenivät vuoropuheluna vanhamittaisten häälaulujen tapaan. Tapahtumat etenivät kysymys- ja vastausvuorosanoin. (Gustafson 1997; Niemi 1988, 26; Sarmela 1991, 212.)
Karhun ympärillä pitoväki lauloi, rummutti, tanssi ja huvitteli eri tavoin. Tanssin ohella peijaisissa esitettiin teatteria ja näytelmäntapaisia esityksiä, joissa naamioituneet miehet olivat pääosissa. Näytelmien aiheet koskettivat heimon arkipäivän elämää. Ihmiset ja tapahtumat kuvattiin lähinnä hullunkurisiksi ja naurettaviksi. Näytelmät saattoivat olla myös sävyltään eroottisia ja kaksimielisiä. Peijaismenoissa oli mukana huumoria, vaikka menot sinänsä olivatkin vakava tapahtuma. Esimerkiksi nainen suuteli karhua ja sai tästä hyvästä vettä niskaansa, tämän jälkeen muut nauroivat tapausta makeasti. Tällaiset pilanteot ja koomiset käänteet olivat tyypillisiä peijaisille. Karhun edessä siis painittiin, tanssittiin, lyötiin rumpua, syötiin ja juotiin. (Gustafsson 1997; Niemi 1988, 26; Rockwell 1991, 37; Shepard & Sanders 1985, 82, 99.)
Karhupeijaisjuhlallisuuksissa karhun kalloa käänneltiin eri ilmansuuntiin ja lopuksi kallo ja muut jäännökset vietiin kuin hautajaissaattueessa metsään ja asetettiin ns. kallopuuhun. Karhunkallo ripustettiin honkaan, jolla pyrittiin takaamaan, että karhu pääsee takaisin kotiinsa, taivaalliseen Ison Karhun tähdistöön, ja voi sieltä palata takaisin tapettavaksi jälleen. Kyseessä oli eräänlainen hedelmällisyysriitti, jolla pyrittiin turvamaan tulevaisuuden saaliit. Puu edusti taivaanpylvästä eli Maailmanpuuta. Karhunkallohongista on olemassa runsaasti tietoa. Muinaiset esi-isämme ovat ripustaneet hyvin yleisesti karhunkalloja honkiin. Tämä on ollut yleinen tapa kaikissa karhukultteja harjoittavissa kulttuureissa. (Haavio 1967, 31-32; Kovalainen & Seppo 1998, 82; Rockwell 1991, 40, 172-174; Shepard & Sanders 1985, 79; Tenhunen 1984-85.)
Kallopuu oli yleensä mänty tai kuusi. Hongotar haltijan nimenä on liitetty kallopuihin ja erityisesti ensimmäiseen honkaan, johon kantakarhun kallo aikanaan asetettiin. Kallo ja luut pyrittiin palauttamaan niiden alkuperäisiin kerrostumiin, luonnon ikuiseen kiertokulkuun. Karhun kallon kiinnittäminen puuhun ilmensi karhun sielun lepoon saattamista. Kyseessä oli vainajaan kohdistuvan velvollisuuden täyttämisestä, ei varsinaisesta uhrirituaalista. Tämä oli tärkeä toimi, sillä huolimattomuudesta sen toimittamisessa olisi voinut seurata kosto. Puun oksilta karhun sielun uskottiin parhaiten pääsevän taivaalliseen kotiinsa. Tarkoituksena oli koettaa lepyttää surmatun karhun sielua. Karhu ja sen edustama karhunsuku tuli saada vakuuttuneeksi peijaisten osallistujain kunnioituksesta karhua kohtaan. (Gustafsson 1997; Rockwell 1991, 39; Sarmela 1991, 220, 222.)
"Metsän otsonen, omena, metsän kaunis källeröinen! Nyt on matka käyäksesi, retki reiahellaksesi. Tästä pienestä pesästä, matalaisesta majasta. Korkeampahan kotihin, avarampahan asuhun". (Kalevala: Kuudesviidettä runo.)
Lukuisat luonnonkansat ovat uskoneet sielun periytyvän puun latvasta tai sen rungosta. Karhun pääkallon ripustaminen uhripuuhun liittyy tähän uskomusperinteeseen. Karhun sielu sijoitettiin turvaan uudelleensyntymistä varten. Puussa karhu saattoi turvallisesti odottaa seuraavaa inkarnaatiotaan. (Karhu 1947, 50; Saksholm 1987, 9.) Arktisten kansojen varhaiskantaisissa menoissa huolenpito riistaeläimen luista on ollut tärkeää. Luut kerättiin talteen ja asetettiin metsään rakennetulle lavalle, ripustettiin puuhun tai haudattiin maahan. Riistaeläimen päänahka yleensä myös säilytettiin, sillä sen katsottiin tuovan pyyntionnea. Mircea Eliaden mukaan luut edustavat elämän lähdettä ja uudelleensyntymistä sekä ihmisillä että eläimillä. (ks. Rockwell 1991, 68-69 mukaan.)
VIITTEET:
1) Shepard & Sandersin (1985, 100-101) kirjasta löytyy luettelo karhuihin liitetyistä kasveista ja yrteistä.
2) Hokkaidon yliopiston professorin Takashi Irimoton haastattelu Jyväskylän ylioppilaslehdessä (nro 3) 17.2.2000, s. 17 (Valli, S.)
3) Muita karhunpalvontaa harjoittaneita heimoja ovat olleet lisäksi mm. Gilyak, Orochi ja Olcha (Shepard & Sanders 1985, 91).
4) Rockwellin (1991) teoksessa kuvataan lukuisilla eri tavoilla Pohjois-Amerikan intiaanien karhupeijaisperinteen muotoja.