|
|
Lopuksi
LOPUKSI
14. Tulokset
15. Pohdinta
16. Lopuksi
14. TULOKSET
Taulukko 1. Karhukulttuurin kehityssuunnat
15. POHDINTA
Taulukko 2. Ihmisten luonto- ja eläinsuhteen filosofisia ulottuvuuksia
Taulukkoon olen koonnut yhteen tutkielmassani esillä olleiden filosofisten näkemysten pääpiirteet. Tässä osuudessa pohdin tutkimusaihettani teoreettisella tasolla ja sen suhdetta muihin yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Yhteenvetona voidaan todeta, että ihmisten suhtautuminen eläimiin ja karhuun kuvastaa yleisempää nykyaikaista, postmodernia suhtautumista asioihin. Nykyisin erilaisia ja jopa ristiriitaisia ajattelusuuntauksia yhdistellään halutulla tavalla, kunkin tilanteen vaatimusten mukaisesti. Eri teemoista poimitaan parhaat puolet ja sopivimmat palat, ja niistä kootaan yksilöllinen ajattelutapa. "Joko-tai" -ajattelusta ollaan siirrytty "sekä-että" -ajatteluun. Sama asia voi samanaikaisesti olla sekä kannatettavaa että tuomittavaa. Enää ei sitouduta yhteen ainoaan ajattelusuuntaukseen. Asioita ei haluta nähdä kaavamaisen mustavalkoisesti. Ristiriitaisten arvojen samanaikaisuus ja arvojen kaksijakoisuus pakottaa jäsentämään asioita uudella tavoin. (Jallinoja, alaviite 1.)
Karhukeskustelu hakee ajatuksensa kuvatunkaltaisista filosofisista perinteistä: toisaalta ihmiskeskeisestä ja toisaalta luontokeskeisestä asennoitumisesta. Yhtäältä karhu asetetaan ihmisten tarpeiden objektiksi, kun taas toisaalta se haluttaisiin itsearvoisen subjektin asemaan. Länsimainen etiikka on ollut hyvin pitkään täysin ihmiskeskeistä, mutta nyt jälleen on näköpiirissä orastavia merkkejä myös toisenlaisesta etiikasta. Uusi elämänkeskeinen etiikka on lisännyt suosiotaan. Siinä ei enää korosteta ihmisen erinomaisuutta ja erilaisuutta suhteessa luontoon samassa määrin kuin aikaisemmin. Herruusajattelun ja ihmiskeskeisyyden sijaan painotetaan nyt kaiken elollisen yhteenkuuluvuutta ja kumppanuutta.
Menneinä aikoina uskonto oli hyvin keskeisessä asemassa yhteisöelämässä. Muinaisuskonnoissa maailmaa selitettiin erilaisten myyttien avulla. Näissä myyteissä jumalan ilmenemismuoto saattoi olla melkein mikä tahansa, myös eläin. Muinaista elämäntapaa leimasi kaiken konkreettisuus ja käytännöllisyys, joka varmasti oli seurausta siitä, että abstraktia ajattelua ei oltu vielä tuolloin keksitty. Jumalakin oli konkreettisesti havaittava ja läsnäoleva olento omasta lähipiiristä. Menneen maailman arvomaailma oli kokonaisvaltainen. Tämän perinteen mukaisia ajattelumuotoja on säilynyt meidän päiviimme asti. Nykyaikainen eläin- ja luontorakkaus hakevat edelleen pohjavireensä menneisyyden animistisesta arvomaailmasta.
Menneisyyden animistisessa ajattelussa ymmärrettiin selkeästi luonnon ikuisen kiertokulun ajatus. Syklisen ajanlaskun mukaisesti elämä muodosti kiertokulun syntymän hedelmällisyydestä kuoleman uudistumiseen. Muinaisessa animistisessa tasapainoajattelussa "naiseus, feminiinisyys, seksuaalisuus, kuu, kuunkierto, kuukautiset, naisen väki, karhun uudelleensyntymisen karhunpesästä ja meidän kaikkien keskinäinen kumppanuus, vuorovaikutus- ja riippuvuussuhteemme" merkitys ymmärrettiin ja tällaiset mitättömiltä tuntuvat pikkuseikat loivat pohjan kaikelle olemassaololle. (Kailo 2000, 53.)
Kaikki maailman osat ovat edelleenkin suhteessa toisiinsa: "ei yhtä ilman toista". Me ihmiset, samoin kuin kaikki elollisen luonnon osat, tarvitsemme toinen toisiamme. Ihminen on osa kokonaisuutta, ei välttämättä sen yläpuolella oleva hallitsija. Ihminen itse on kokonaisuus, ilman sielun ja ruumiin, järjen ja tunteiden vastakohtaisuutta. Jos länsimaiset ihmiset ymmärtäisivät Jumalan hengen asuvan jokaisessa elävässä olennossa, voisi se mullistaa käsityksemme maailmasta ja johtaa aivan uudenlaiseen elämänkunnioitukseen. Kristinusko on valitettavassa määrin etääntynyt luomakunnasta. (Suutala 1995, 123.)
Monesti esitetään puheenvuoroja sen asian puolesta, että yhteiskuntamme on liiaksi maallistunut. Maallistuminen on merkinnyt sitä, että kaikenlaiset uskonnot ovat menettäneet asemiaan yhteiskunnallisten normien määrittäjinä ja ainoina oikeina elämänfilosofioina. Ihmiskuvan maallistuminen on merkinnyt ihmisen perimmäisten tavoitteiden maallistumista. Maallistuminen on monella tavoin arkistanut elämän. Elämästä on tullut arkista, tasapaksua puurtamista, johon kaivattaisiin lisää syviä tunteita herättäviä kohokohtia, ryydittämään tätä "olemisen sietämätöntä keveyttä". Auktoriteettien kieltämisen jälkeen ei enää oikeastaan mikään ole mitään, eikä tunnu miltään. Eräät ovat ehdottaneet ratkaisuksi paluuta hengellisyyteen ja "pyhyyteen". Tätä pyhyyttä etsitään perinteisesti taivaista, mutta löytyykö sitä vain sieltä?
Kaarina Kailo (2000, 51-57) on ehdottanut pyhyyden etsimistä lähempää, jokaisen omasta elinympäristöstä, luonnosta tai vaikka vuodenajoista - siis sinänsä varsin maallisista seikoista. Paradoksaalisesti meidän tulisi ehkä ensin maallistua, tullaksemme sitä kautta pyhemmiksi. Kailon mielestä muinaissuomalaisesta animistisesta arvomaailmasta voisi löytyä myös lääkkeitä laajempien yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen, mm. ympäristökriisiin, epäselviin sukupuoliroolimalleihin, henkiseen pahoinvointiin, yms. Muinaisen luontouskontomme uskomukset ja käytännöt olivat varsin tervehenkisiä. Nykyaikaan sopiva yhteisöllinen ja vastuurationaalinen sosiaalisen järjestäytymisen malli voisi löytyä tällaisen vanhakantaisen maailmankuvan pohjalta. Varoitus maailman rakastamisesta on ehkä jo vanhentunut!
Samalla kun yhteiskuntamme arvoperusta on maallistunut, toisaalta voidaan sanoa, että maailma ympärillämme ja sen ihmiset ovat jatkuvasti humanisoituneet ja sosiaalistuneet. Mikä ilmenee esimerkiksi niin, että nykyisin monet kannattavat ns. "hyviä asioita", kuten lähimmäisenrakkautta, ihmisten keskinäistä solidaarisuutta, jne.. Humanismi ja ekofeminismi ovat esimerkkejä tällaisista opeista, jotka pohjaavat kristilliseen hyvyysajatteluun, jossa heikompiosaisista vaaditaan myös pidettävän huolta. Ihmiset kannattavat sukupuolten välistä tasa-arvoa, eläinoikeuksia, eri vähemmistöryhmien oikeuksia, yms. ja toisaalta taas vastustavat "pahoja asioita", kuten ydinpommeja ja rikollisuutta. Puheet ja teot ovat vain monesti kaksi eri asiaa.
Käytännön elämän tasolla nykyinen maailmamme on nopearytminen, suorituksiin ja tehokkuuteen pakottava, lähes mekaaninen koneisto. Omaan napaan tuijottaminen on tullut entistä yleisemmäksi. Ihmiskeskeisyys on merkinnyt lisääntynyttä itsekeskeisyyttä ja välinpitämättömyyttä muista. Huomio kiinnittyy omiin tarpeisiin ja etuihin. Omasta hyvinvoinnista ei olla valmiita tinkimään toisten hyväksi. Elämänfilosofiaksi saattaa muodostua kehitysopin luonnon valinnan teoria, jossa uskotaan "kyynärpäätaktiikkaan": kyvykkäämpien ja vahvimpien yksilöiden eloonjäämiseen. Kovuuden opissa vaaditaan jokaiselta itsenäistä omista asioista huolehtimista. Asioiden tärkeysjärjestyksessä eläimet ja muut sivuseikat unohtuvat valitettavan usein. Aivan muut asiat, ihmisten asiat, ovat paljon tärkeämpiä. Eläimet jäävät etäisiksi ja merkitykseltään vähäisiksi nykypäivän kaupunkikulttuurissa. Resursseja jaettaessa eläinten tarpeet jäävät monesti sinne "häntäpäähän". Eläimet itse eivät ole muiden sorrettujen ryhmien tapaan itse puolustamassa oikeuksiaan.
Karhukultit edustavat menneiden aikojen uskonnollisuutta, niiden merkitys nykyaikana on luonnollisesti aika vähäinen, siis lähes olematon. Nykyinen new ageläinen -ajattelu on merkinnyt paluuta mystiikkaan ja uskonnollisuuteen. Monet nykyiset postmodernin ajan myytit lainaavat ajatuksensa vuosisatojen takaisista muinaiskulttuureista, "Old Agestä". Postmoderneissa myyteissä sovitellaan yhteen menneisyyden ja modernin ajan käsitteistöjä. Tieteen ja edistyksen myyttien rinnalle ollaan jälleen tuotu uskonmyyttejä. Tiede yksinään ei ole riittänyt "elämäntuntojen tulkiksi", mutta sen mahdollisuuksia elämänlaadun kohentajana ei myöskään tulisi aliarvioida. Uskolla ei nimittäin useinkaan muuteta likavettä juomavedeksi, eikä saastunutta ympäristöä puhdisteta meditaatiolla, vaan se onnistuu huomattavasti paremmin hyväksikäyttäen tiedettä ja teknologiaa. Länsimainen kulttuuri on monesti typistänyt ihmisyyden. Elämässä tarvitaan sekä järkeä että tunnetta. Hyveellinen elämä on kohtuullista: liian paljon ja liian vähän - järkeä, tunnetta tai mitä tahansa - on pahasta. (Suutala 1995, 78.)
Entä tulevaisuus? Nykyaikainen postmoderni, new agelainen paluu menneisyyteen, luontoon ja alkuperäiseen yhteyteen voivat osaltaan elvyttää myös karhukultteja. Ehkä jonakin päivänä on jälleen taas olemassa elävä ja toimiva karhukultti jossakin päin maailmaa. Mutta mitä edellyttäisikään uuden uskonnollisen liikkeen synty? Se edellyttäisi varmasti ainakin jotakin yliluonnollista, siis jonkinlaisen "Karhu Äidin ilmestyksen". Durkheimin (1980, 379) mukaan vain elämä itse, ei kuollut menneisyys, voi tuottaa elävän kultin. Ehkä yhteiskunnat jälleen kokevat luovan käymistilan, jonka aikana kehittyy uusia ideoita ja uusia ajattelumalleja, jotka voivat toimia ihmiskunnan "tienviittoina" tulevina aikoina. Nyt kun monet ovat kokeneet, että "maailman parannus -projekti" kasvatuksen ja sivistyksen kautta on ajautunut umpikujaan, niin uusia keinoja voisi löytyä naivismin piiristä, jossa järki lepää.
Rakkauden käsitteemme on perinteisesti jaettu ylempään jumalalliseen ja alempaan maalliseen muotoon. Ehkä olisi aika lopettaa näiden muotojen paremmuusjärjestykseen asettaminen ja korkea aika antaa varaukseton hyväksyminen molemmille rakkauden ilmenemismuodoille sellaisenaan. Hengellisyyden voisi tuoda lähelle ihmistä konkreettiseksi asiaksi; niillekin ihmisille, jotka ovat sen kokeneet tähän asti etäiseksi ja siksi merkityksettömäksi asiaksi. Monesti jäädään kinastelemaan "oikeasta opista", eikä muisteta niitä kaikkia hyviä vaikutuksia ja seuraamuksia, joita uskonnot tuovat tullessaan. Vähäisimmäksi vaikutukseksi eivät varmastikaan jää turvallisuuden ja rohkeuden tunteiden voimistuminen sekä elämänuskon lisääntyminen ihmismielissä uskonnollisen toiminnan myötä.
Maailmankielteisyys ja yleensä kaikenlainen periaatteellinen kielteisyys ovat perinteisen uskonnollisen ajattelun huonoja puolia. Kokisimme varmasti enemmän elämäniloa ja onnea, jos siirtäisimme ajattelumme negatiiviset lähtökohdat menneisyyteen. Uusi kokonaisvaltainen maailmankuva ilman jakoa tuonpuoleiseen ja tämänpuoleiseen, ilman jakoa korkeampaan ja alempaan rakkauteen voisi edesauttaa kehitystä myönteisempään suuntaan. Synti ei ehkä liity ihmisen perittyihin ominaisuuksiin ja luontoon, vaan synti on ennen muuta ihmisen käyttäytymisen itsekeskeisyyttä. Mikään maailmassa ei ole itsessään kiellettyä tai huonoa, vaan ihminen omilla toimillaan tekee asioista pahoja tai hyviä. (Suutala 1995, 102, 115-116, 124.)
Karhukultin renessanssia odotellessa.... Missä jumalallinen järki loppuu, siellä maallinen järki ilmestyy esiin. Loppujen lopuksi asia lienee niin, että lihan himon yllättäessä on karhu edelleenkin parhaimmillaan ruokapöydässä paistina. Vaikka mikä ettei makuuhuoneessakin, kiihottavinta eroottista kirjallisuutta melkeinpä nämä karhutarut! Jos karhusta vielä jonain päivänä tulee niin pyhä olento, ettei sen nimeä tohdi ääneen lausua, silloin olen ajatellut ryhtyä kutsumaan sitä ... jollakin toisella nimellä. Onko sekään niin paha asia, vaikkei kaikki aina ole totta? Niin kuin se, että jotkut pitävät karhua oikeana Jumalana, vaikka se ei sitä ehkä olekaan tosiasiassa. Varsinkin, jos se kaikesta huolimatta edistää hyviä asioita maailmassa. Olipa maailma syntynyt sitten "sattumien summana" tai Jumalan luomana, niin mietelauseeksi siteeraus Martti Lutherilta: (Kuva 28.)
15. LOPUKSI
Tätä tutkielmaa tehdessä minulta puuttui edeltäjiä, joiden ajatteluun olisin voinut tukeutua. Tutkielma on tästäkin syystä melko aineistolähtöinen. Tulkinnat nousevat suurelta osaltaan empiirisen materiaalin pohjalta. Tieteellinen teoreettisuus näkyy selvimmin käsitteiden määrittelyssä. Tutkimuksessa on mukana suomalaisesta näkökulmasta katsottuna melkein kaikki aikaisemmin julkaistu aihetta käsittelevä kirjallisuus. Työni ei tarjoa välttämättä mitään tärkeätä uutta tietoa aiheesta. Tutkielmassa on järjestetty jo olemassa olevaa tietoutta uudella tavoin, mahdollisimman selkeään ja ymmärrettävään muotoon. Tässä tehtävässä mielestäni onnistuin aivan kohtuullisella tavalla. Pyrin tekemään tutkielman, joka on samalla kertaa sekä tieteellisen järkevä että myös taiteellisen luova ja mielikuvituksellinen.
Yhteiskunnallinen eläintutkimus on maassamme vielä melko vähäistä. Vastaavanlaisia antrozoologisia tarkasteluja voisi tehdä varmasti vaikka kaikista olemassa olevista eläimistä. Tämän tutkielman aihe olisi voinut olla mikä tahansa muukin eläin tai luontokappale, esimerkiksi suomalaisten toinen kantaisäeläin hirvi. Samat teoreettiset teemat toimisivat varmasti monien muidenkin eläinten kohdalla. Käytännöllinen jatkotutkimusaihe voisi olla myös karhuihin liittyvä elinkeinotoiminta. Erityisen mielenkiintoista olisi ottaa selvää siitä, kuinka karhua hyödynnetään matkailussa ulkomailla. Karhuterapia (tai yleensä objektiterapia) vaikuttaa myös mielestäni varsin kiinnostavalta idealta, jollei sitä vielä ole juurikaan kehitelty, niin jollekulle luovalle henkilölle tarjoutuisi siinä oiva tilaisuus jatkokehittää ideaa eteenpäin, esimerkiksi elämänkaariteorioita hyväksikäyttäen.
Tutkimusprosessi sujui varsin vaivattomalla tavalla. Löysin helposti tarvittavan materiaalin. Ajallisesti tein tutkielman varsin nopeasti, alle vuodessa. Tutkielman teko on ollut mielenkiintoinen ja opettava kokemus. Tutkielman myötä olen oppinut ajattelemaan joitakin asioita uusilla tavoilla, mm. käsitykseni uskonnoista ovat laajentuneet. Aikaisemmin tunsin vain kristinuskon perusperiaatteet, tutkielman teon myötä tutustuin entistä paremmin kansanuskoihin. Tutkielmaa tehdessäni tulin ensimmäistä kertaa tietoiseksi siitä, että Suomen kansan muinaisjumala on joskus ollut karhu. Karhusta olen alkanut pitämään siinä määrin, että pidänkin sitä nykyisin omana toteemieläimenäni, John Irvingin romaanihenkilön Siggyn tapaan. Toivotan kaikille mielenrauhaa, rakkautta ja karhun kohtaamisia!
VIITTEET:
1) Jallinoja, R. (1991): Moderni elämä. Ajankuva ja käytäntö. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 550. Helsinki. Rauma: Länsi-Suomi Oy.
2) Kts. tarkemmin http://www.ltreasures.com/holybear.phpl tai http://www.funcollections.com/holybears/holy.phpl. Myynnissä olevia nallekarhuja on nimetty mm. perheenjäsenten, raamatunhenkilöiden, pyhimysten, kirkollisten juhlapyhien ja juhlatilaisuuksien mukaan.
LOPUKSI
14. Tulokset
15. Pohdinta
16. Lopuksi
14. TULOKSET
| Menneisyys | Nykyisyys | |
| Eläintaso | Jokapäiväinen tuttava, tärkeä toimeentulon lähde ja uhka, petomainen riistaeläin. | Suomen kansalliseläin. Viime aikoina entistä yleisemmin ihmisasutuksen läheisyyteen hakeutunut, samalla lisääntyvää häiriötä aiheuttanut, suhteellisen harvinainen metsäneläin. Ainutlaatuiseksi käynyt liha- ja turkismateriaali. |
| Ihmistaso | Kansanperinteen tyhmä, mutta rehellinen, lapsellinen, kömpelö, maaseudun nallekarhu. | Modernien taidemuotojen moni-ilmeinen, kaupungistunut, aikuistunut, ihmisenkaltainen teddykarhu. |
| Jumalataso | Pohjoisten kansojen myyttien jumala, suurisukuinen esi-isä, ylhäissyntyinen metsien kuningas. | Pakanallinen, shamanistinen toteemikohde, etnisten kansojen näihin päiviin asti harjoittama palvontakultti. |
Taulukko 1. Karhukulttuurin kehityssuunnat
15. POHDINTA
| Auktoriteettikeskeinen menneisyys | Ihmiskeskeinen nykyisyys | Karhukeskeinen tulevaisuus? |
| Muinaiset myytit, yms. | Raamatun luomiskertomus | Kehitysoppi, evoluutioteoria |
| Animismi, Luonnonpalvonta Shamanismi, Totemismi | Kristinusko | Skeptismi |
| Mystismi, New Age –opit | Humanismi, Ekofeminismi | Utilismi, Naturalismi |
| Luonnon itseisarvo (subjekti) | Luonnon oikeudet ja -suojelu | Luonnon välinearvo (objekti) |
| Jumalausko hengellisyys | Ihmiskeskeisyys sosiaalisuus | Järkiperäinen tiede kriittisyys |
Taulukko 2. Ihmisten luonto- ja eläinsuhteen filosofisia ulottuvuuksia
Taulukkoon olen koonnut yhteen tutkielmassani esillä olleiden filosofisten näkemysten pääpiirteet. Tässä osuudessa pohdin tutkimusaihettani teoreettisella tasolla ja sen suhdetta muihin yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Yhteenvetona voidaan todeta, että ihmisten suhtautuminen eläimiin ja karhuun kuvastaa yleisempää nykyaikaista, postmodernia suhtautumista asioihin. Nykyisin erilaisia ja jopa ristiriitaisia ajattelusuuntauksia yhdistellään halutulla tavalla, kunkin tilanteen vaatimusten mukaisesti. Eri teemoista poimitaan parhaat puolet ja sopivimmat palat, ja niistä kootaan yksilöllinen ajattelutapa. "Joko-tai" -ajattelusta ollaan siirrytty "sekä-että" -ajatteluun. Sama asia voi samanaikaisesti olla sekä kannatettavaa että tuomittavaa. Enää ei sitouduta yhteen ainoaan ajattelusuuntaukseen. Asioita ei haluta nähdä kaavamaisen mustavalkoisesti. Ristiriitaisten arvojen samanaikaisuus ja arvojen kaksijakoisuus pakottaa jäsentämään asioita uudella tavoin. (Jallinoja, alaviite 1.)
Karhukeskustelu hakee ajatuksensa kuvatunkaltaisista filosofisista perinteistä: toisaalta ihmiskeskeisestä ja toisaalta luontokeskeisestä asennoitumisesta. Yhtäältä karhu asetetaan ihmisten tarpeiden objektiksi, kun taas toisaalta se haluttaisiin itsearvoisen subjektin asemaan. Länsimainen etiikka on ollut hyvin pitkään täysin ihmiskeskeistä, mutta nyt jälleen on näköpiirissä orastavia merkkejä myös toisenlaisesta etiikasta. Uusi elämänkeskeinen etiikka on lisännyt suosiotaan. Siinä ei enää korosteta ihmisen erinomaisuutta ja erilaisuutta suhteessa luontoon samassa määrin kuin aikaisemmin. Herruusajattelun ja ihmiskeskeisyyden sijaan painotetaan nyt kaiken elollisen yhteenkuuluvuutta ja kumppanuutta.
Menneinä aikoina uskonto oli hyvin keskeisessä asemassa yhteisöelämässä. Muinaisuskonnoissa maailmaa selitettiin erilaisten myyttien avulla. Näissä myyteissä jumalan ilmenemismuoto saattoi olla melkein mikä tahansa, myös eläin. Muinaista elämäntapaa leimasi kaiken konkreettisuus ja käytännöllisyys, joka varmasti oli seurausta siitä, että abstraktia ajattelua ei oltu vielä tuolloin keksitty. Jumalakin oli konkreettisesti havaittava ja läsnäoleva olento omasta lähipiiristä. Menneen maailman arvomaailma oli kokonaisvaltainen. Tämän perinteen mukaisia ajattelumuotoja on säilynyt meidän päiviimme asti. Nykyaikainen eläin- ja luontorakkaus hakevat edelleen pohjavireensä menneisyyden animistisesta arvomaailmasta.
Menneisyyden animistisessa ajattelussa ymmärrettiin selkeästi luonnon ikuisen kiertokulun ajatus. Syklisen ajanlaskun mukaisesti elämä muodosti kiertokulun syntymän hedelmällisyydestä kuoleman uudistumiseen. Muinaisessa animistisessa tasapainoajattelussa "naiseus, feminiinisyys, seksuaalisuus, kuu, kuunkierto, kuukautiset, naisen väki, karhun uudelleensyntymisen karhunpesästä ja meidän kaikkien keskinäinen kumppanuus, vuorovaikutus- ja riippuvuussuhteemme" merkitys ymmärrettiin ja tällaiset mitättömiltä tuntuvat pikkuseikat loivat pohjan kaikelle olemassaololle. (Kailo 2000, 53.)
Kaikki maailman osat ovat edelleenkin suhteessa toisiinsa: "ei yhtä ilman toista". Me ihmiset, samoin kuin kaikki elollisen luonnon osat, tarvitsemme toinen toisiamme. Ihminen on osa kokonaisuutta, ei välttämättä sen yläpuolella oleva hallitsija. Ihminen itse on kokonaisuus, ilman sielun ja ruumiin, järjen ja tunteiden vastakohtaisuutta. Jos länsimaiset ihmiset ymmärtäisivät Jumalan hengen asuvan jokaisessa elävässä olennossa, voisi se mullistaa käsityksemme maailmasta ja johtaa aivan uudenlaiseen elämänkunnioitukseen. Kristinusko on valitettavassa määrin etääntynyt luomakunnasta. (Suutala 1995, 123.)
Monesti esitetään puheenvuoroja sen asian puolesta, että yhteiskuntamme on liiaksi maallistunut. Maallistuminen on merkinnyt sitä, että kaikenlaiset uskonnot ovat menettäneet asemiaan yhteiskunnallisten normien määrittäjinä ja ainoina oikeina elämänfilosofioina. Ihmiskuvan maallistuminen on merkinnyt ihmisen perimmäisten tavoitteiden maallistumista. Maallistuminen on monella tavoin arkistanut elämän. Elämästä on tullut arkista, tasapaksua puurtamista, johon kaivattaisiin lisää syviä tunteita herättäviä kohokohtia, ryydittämään tätä "olemisen sietämätöntä keveyttä". Auktoriteettien kieltämisen jälkeen ei enää oikeastaan mikään ole mitään, eikä tunnu miltään. Eräät ovat ehdottaneet ratkaisuksi paluuta hengellisyyteen ja "pyhyyteen". Tätä pyhyyttä etsitään perinteisesti taivaista, mutta löytyykö sitä vain sieltä?
Kaarina Kailo (2000, 51-57) on ehdottanut pyhyyden etsimistä lähempää, jokaisen omasta elinympäristöstä, luonnosta tai vaikka vuodenajoista - siis sinänsä varsin maallisista seikoista. Paradoksaalisesti meidän tulisi ehkä ensin maallistua, tullaksemme sitä kautta pyhemmiksi. Kailon mielestä muinaissuomalaisesta animistisesta arvomaailmasta voisi löytyä myös lääkkeitä laajempien yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen, mm. ympäristökriisiin, epäselviin sukupuoliroolimalleihin, henkiseen pahoinvointiin, yms. Muinaisen luontouskontomme uskomukset ja käytännöt olivat varsin tervehenkisiä. Nykyaikaan sopiva yhteisöllinen ja vastuurationaalinen sosiaalisen järjestäytymisen malli voisi löytyä tällaisen vanhakantaisen maailmankuvan pohjalta. Varoitus maailman rakastamisesta on ehkä jo vanhentunut!
Samalla kun yhteiskuntamme arvoperusta on maallistunut, toisaalta voidaan sanoa, että maailma ympärillämme ja sen ihmiset ovat jatkuvasti humanisoituneet ja sosiaalistuneet. Mikä ilmenee esimerkiksi niin, että nykyisin monet kannattavat ns. "hyviä asioita", kuten lähimmäisenrakkautta, ihmisten keskinäistä solidaarisuutta, jne.. Humanismi ja ekofeminismi ovat esimerkkejä tällaisista opeista, jotka pohjaavat kristilliseen hyvyysajatteluun, jossa heikompiosaisista vaaditaan myös pidettävän huolta. Ihmiset kannattavat sukupuolten välistä tasa-arvoa, eläinoikeuksia, eri vähemmistöryhmien oikeuksia, yms. ja toisaalta taas vastustavat "pahoja asioita", kuten ydinpommeja ja rikollisuutta. Puheet ja teot ovat vain monesti kaksi eri asiaa.
Käytännön elämän tasolla nykyinen maailmamme on nopearytminen, suorituksiin ja tehokkuuteen pakottava, lähes mekaaninen koneisto. Omaan napaan tuijottaminen on tullut entistä yleisemmäksi. Ihmiskeskeisyys on merkinnyt lisääntynyttä itsekeskeisyyttä ja välinpitämättömyyttä muista. Huomio kiinnittyy omiin tarpeisiin ja etuihin. Omasta hyvinvoinnista ei olla valmiita tinkimään toisten hyväksi. Elämänfilosofiaksi saattaa muodostua kehitysopin luonnon valinnan teoria, jossa uskotaan "kyynärpäätaktiikkaan": kyvykkäämpien ja vahvimpien yksilöiden eloonjäämiseen. Kovuuden opissa vaaditaan jokaiselta itsenäistä omista asioista huolehtimista. Asioiden tärkeysjärjestyksessä eläimet ja muut sivuseikat unohtuvat valitettavan usein. Aivan muut asiat, ihmisten asiat, ovat paljon tärkeämpiä. Eläimet jäävät etäisiksi ja merkitykseltään vähäisiksi nykypäivän kaupunkikulttuurissa. Resursseja jaettaessa eläinten tarpeet jäävät monesti sinne "häntäpäähän". Eläimet itse eivät ole muiden sorrettujen ryhmien tapaan itse puolustamassa oikeuksiaan.
Karhukultit edustavat menneiden aikojen uskonnollisuutta, niiden merkitys nykyaikana on luonnollisesti aika vähäinen, siis lähes olematon. Nykyinen new ageläinen -ajattelu on merkinnyt paluuta mystiikkaan ja uskonnollisuuteen. Monet nykyiset postmodernin ajan myytit lainaavat ajatuksensa vuosisatojen takaisista muinaiskulttuureista, "Old Agestä". Postmoderneissa myyteissä sovitellaan yhteen menneisyyden ja modernin ajan käsitteistöjä. Tieteen ja edistyksen myyttien rinnalle ollaan jälleen tuotu uskonmyyttejä. Tiede yksinään ei ole riittänyt "elämäntuntojen tulkiksi", mutta sen mahdollisuuksia elämänlaadun kohentajana ei myöskään tulisi aliarvioida. Uskolla ei nimittäin useinkaan muuteta likavettä juomavedeksi, eikä saastunutta ympäristöä puhdisteta meditaatiolla, vaan se onnistuu huomattavasti paremmin hyväksikäyttäen tiedettä ja teknologiaa. Länsimainen kulttuuri on monesti typistänyt ihmisyyden. Elämässä tarvitaan sekä järkeä että tunnetta. Hyveellinen elämä on kohtuullista: liian paljon ja liian vähän - järkeä, tunnetta tai mitä tahansa - on pahasta. (Suutala 1995, 78.)
Entä tulevaisuus? Nykyaikainen postmoderni, new agelainen paluu menneisyyteen, luontoon ja alkuperäiseen yhteyteen voivat osaltaan elvyttää myös karhukultteja. Ehkä jonakin päivänä on jälleen taas olemassa elävä ja toimiva karhukultti jossakin päin maailmaa. Mutta mitä edellyttäisikään uuden uskonnollisen liikkeen synty? Se edellyttäisi varmasti ainakin jotakin yliluonnollista, siis jonkinlaisen "Karhu Äidin ilmestyksen". Durkheimin (1980, 379) mukaan vain elämä itse, ei kuollut menneisyys, voi tuottaa elävän kultin. Ehkä yhteiskunnat jälleen kokevat luovan käymistilan, jonka aikana kehittyy uusia ideoita ja uusia ajattelumalleja, jotka voivat toimia ihmiskunnan "tienviittoina" tulevina aikoina. Nyt kun monet ovat kokeneet, että "maailman parannus -projekti" kasvatuksen ja sivistyksen kautta on ajautunut umpikujaan, niin uusia keinoja voisi löytyä naivismin piiristä, jossa järki lepää.
Karhut ja erityisesti teddykarhut voisivat toimia eräänlaisen "pehmeän vallankumouksen" välineinä. Elämän ja itsensä kokonaisvaltainen tiedostaminen voisi käynnistyä niin, että teddykarhujen välityksellä ihmisille opetettaisiin esimerkiksi rakastamisen taitoa. Maalliset karhut ja nallekarhut voisivat toimia samanlaisina "hyvän tahdon lähetteinä" kuin mitä kukat olivat 1970-luvun "Flower power"- eli hippiliikkeessä. Pääroolissa ei olisi tällä kertaa "kovistelu", vapautuminen estoista ja muista rajoitteista seksin ja päihdyttävien aineiden avulla, vaan nyt oltaisiin kilttejä ja reilusti lapsellisia. Mikään täysin oma keksimäni idea tämä ei ole, sillä Amerikassa jo myydään teddykarhuja markkinoimalla niitä pyhiksi karhuiksi (Holy Bears), erityisesti baptismin piirissä (alaviite 2; kuva 20.)
Rakkauden käsitteemme on perinteisesti jaettu ylempään jumalalliseen ja alempaan maalliseen muotoon. Ehkä olisi aika lopettaa näiden muotojen paremmuusjärjestykseen asettaminen ja korkea aika antaa varaukseton hyväksyminen molemmille rakkauden ilmenemismuodoille sellaisenaan. Hengellisyyden voisi tuoda lähelle ihmistä konkreettiseksi asiaksi; niillekin ihmisille, jotka ovat sen kokeneet tähän asti etäiseksi ja siksi merkityksettömäksi asiaksi. Monesti jäädään kinastelemaan "oikeasta opista", eikä muisteta niitä kaikkia hyviä vaikutuksia ja seuraamuksia, joita uskonnot tuovat tullessaan. Vähäisimmäksi vaikutukseksi eivät varmastikaan jää turvallisuuden ja rohkeuden tunteiden voimistuminen sekä elämänuskon lisääntyminen ihmismielissä uskonnollisen toiminnan myötä.
"Milloin me tunnustamme, että ihmisten välinen rakkaus, rakkaus Jumalaa kohtaan ja rakkaus maata kohtaan eivät ole toisistaan erillisiä, vierekkäin ja jäljekkäin kulkevia todellisuuksia, vaan että ne kaikki ovat saman hengellisen voiman eri ilmenemismuotoja." (Suutala 1995, 123.)
Maailmankielteisyys ja yleensä kaikenlainen periaatteellinen kielteisyys ovat perinteisen uskonnollisen ajattelun huonoja puolia. Kokisimme varmasti enemmän elämäniloa ja onnea, jos siirtäisimme ajattelumme negatiiviset lähtökohdat menneisyyteen. Uusi kokonaisvaltainen maailmankuva ilman jakoa tuonpuoleiseen ja tämänpuoleiseen, ilman jakoa korkeampaan ja alempaan rakkauteen voisi edesauttaa kehitystä myönteisempään suuntaan. Synti ei ehkä liity ihmisen perittyihin ominaisuuksiin ja luontoon, vaan synti on ennen muuta ihmisen käyttäytymisen itsekeskeisyyttä. Mikään maailmassa ei ole itsessään kiellettyä tai huonoa, vaan ihminen omilla toimillaan tekee asioista pahoja tai hyviä. (Suutala 1995, 102, 115-116, 124.)
"Ihminen ei saa olla ylpeä ori, pöyhkeä riikinkukko, kateellinen koira, verenhimoinen susi, kiittämätön käki tai vertaimevä iilimato. Hänen pitää tuntea oma sydämensä nähdäkseen, onko hän Herransa lammas." (Moller, Suutala 1995, 136 mukaan.)
Karhukultin renessanssia odotellessa.... Missä jumalallinen järki loppuu, siellä maallinen järki ilmestyy esiin. Loppujen lopuksi asia lienee niin, että lihan himon yllättäessä on karhu edelleenkin parhaimmillaan ruokapöydässä paistina. Vaikka mikä ettei makuuhuoneessakin, kiihottavinta eroottista kirjallisuutta melkeinpä nämä karhutarut! Jos karhusta vielä jonain päivänä tulee niin pyhä olento, ettei sen nimeä tohdi ääneen lausua, silloin olen ajatellut ryhtyä kutsumaan sitä ... jollakin toisella nimellä. Onko sekään niin paha asia, vaikkei kaikki aina ole totta? Niin kuin se, että jotkut pitävät karhua oikeana Jumalana, vaikka se ei sitä ehkä olekaan tosiasiassa. Varsinkin, jos se kaikesta huolimatta edistää hyviä asioita maailmassa. Olipa maailma syntynyt sitten "sattumien summana" tai Jumalan luomana, niin mietelauseeksi siteeraus Martti Lutherilta: (Kuva 28.)
"Mitä haittaa siitä olisi, jos joku valehtelisi hyvän, ja kristillisen kirkon edun puolesta. Pakon aiheuttama, käytännöllinen ja auttava valhe, sellainen valhe ei olisi Jumalaa vastaan. Hän hyväksyisi sellaisen." (Luther 1978, Kurkijärvi 1999, 22 mukaan.)
15. LOPUKSI
Tätä tutkielmaa tehdessä minulta puuttui edeltäjiä, joiden ajatteluun olisin voinut tukeutua. Tutkielma on tästäkin syystä melko aineistolähtöinen. Tulkinnat nousevat suurelta osaltaan empiirisen materiaalin pohjalta. Tieteellinen teoreettisuus näkyy selvimmin käsitteiden määrittelyssä. Tutkimuksessa on mukana suomalaisesta näkökulmasta katsottuna melkein kaikki aikaisemmin julkaistu aihetta käsittelevä kirjallisuus. Työni ei tarjoa välttämättä mitään tärkeätä uutta tietoa aiheesta. Tutkielmassa on järjestetty jo olemassa olevaa tietoutta uudella tavoin, mahdollisimman selkeään ja ymmärrettävään muotoon. Tässä tehtävässä mielestäni onnistuin aivan kohtuullisella tavalla. Pyrin tekemään tutkielman, joka on samalla kertaa sekä tieteellisen järkevä että myös taiteellisen luova ja mielikuvituksellinen.
Yhteiskunnallinen eläintutkimus on maassamme vielä melko vähäistä. Vastaavanlaisia antrozoologisia tarkasteluja voisi tehdä varmasti vaikka kaikista olemassa olevista eläimistä. Tämän tutkielman aihe olisi voinut olla mikä tahansa muukin eläin tai luontokappale, esimerkiksi suomalaisten toinen kantaisäeläin hirvi. Samat teoreettiset teemat toimisivat varmasti monien muidenkin eläinten kohdalla. Käytännöllinen jatkotutkimusaihe voisi olla myös karhuihin liittyvä elinkeinotoiminta. Erityisen mielenkiintoista olisi ottaa selvää siitä, kuinka karhua hyödynnetään matkailussa ulkomailla. Karhuterapia (tai yleensä objektiterapia) vaikuttaa myös mielestäni varsin kiinnostavalta idealta, jollei sitä vielä ole juurikaan kehitelty, niin jollekulle luovalle henkilölle tarjoutuisi siinä oiva tilaisuus jatkokehittää ideaa eteenpäin, esimerkiksi elämänkaariteorioita hyväksikäyttäen.
Tutkimusprosessi sujui varsin vaivattomalla tavalla. Löysin helposti tarvittavan materiaalin. Ajallisesti tein tutkielman varsin nopeasti, alle vuodessa. Tutkielman teko on ollut mielenkiintoinen ja opettava kokemus. Tutkielman myötä olen oppinut ajattelemaan joitakin asioita uusilla tavoilla, mm. käsitykseni uskonnoista ovat laajentuneet. Aikaisemmin tunsin vain kristinuskon perusperiaatteet, tutkielman teon myötä tutustuin entistä paremmin kansanuskoihin. Tutkielmaa tehdessäni tulin ensimmäistä kertaa tietoiseksi siitä, että Suomen kansan muinaisjumala on joskus ollut karhu. Karhusta olen alkanut pitämään siinä määrin, että pidänkin sitä nykyisin omana toteemieläimenäni, John Irvingin romaanihenkilön Siggyn tapaan. Toivotan kaikille mielenrauhaa, rakkautta ja karhun kohtaamisia!
"Tassuni on pyhä, yrttejä on kaikkialla, Tassuni, yrttejä on kaikkialla. Tassuni on pyhä, kaikki on pyhää, Tassuni, kaikki on pyhää." (Sioux metamorphosis, Shepard & Sanders 1985, 126.)
VIITTEET:
1) Jallinoja, R. (1991): Moderni elämä. Ajankuva ja käytäntö. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 550. Helsinki. Rauma: Länsi-Suomi Oy.
2) Kts. tarkemmin http://www.ltreasures.com/holybear.phpl tai http://www.funcollections.com/holybears/holy.phpl. Myynnissä olevia nallekarhuja on nimetty mm. perheenjäsenten, raamatunhenkilöiden, pyhimysten, kirkollisten juhlapyhien ja juhlatilaisuuksien mukaan.