|
|
Ihmiseläimet
OSA II. IHMISTASO: KARHU, METSÄIHMINEN
7. IHMISELÄIMET JA -KARHUT
7.1. Karhun ihmismäisyys
7.2. Antropomorfismi, personifikaatio
7.3. Ihmisyys, eläimellisyys, eläinmäisyys
7.4. Mielikuvitus, fantasia
OSA II. IHMISTASO: KARHU, METSÄIHMINEN
Yleisesti ottaen taiteentekijät tekevät taidetta aivan kaikista maailman aiheista, myöskin karhuista. Karhuja löytyy kirjallisuudesta, runoudesta, suullisesta kansanperinteestä, musiikista, kuvataiteesta, näytelmistä, sarjakuvista, piirrosfilmeistä, elokuvista, Internetistä, jne. Menneiden ja nykyisten kulttuurintekijöiden karhuhahmo on ihmismäinen olento, joka käyttäytyy ihmisen lailla. Tällaisen ihmiskarhun kautta taiteilija kuvaa usein omaa sielunmaisemaansa: tunteitaan, tahdon ilmauksiaan, mielikuvitustaan, roolejaan, identiteettejään ja sosiaalisia tarpeitaan. Folklore, kulttuuri ja taide ovat tehneet villieläimestä kotieläimen, pedosta kiltin pehmonallen. (Kuva 5.)
7. IHMISELÄIMET JA -KARHUT
7.1. Karhun ihmismäisyys
Johdatuksena aiheeseen jo ensiksi karhujen osalta empiiristä perinnetietoa. Kirjallisuudessa kerrotaan yleisesti, että karhu ei ole pelkkä metsäneläin, vaan myös eräänlainen metsäihminen (Halme 1998, 6; Karhu 1947, 12; Kovalainen & Seppo 1998, 76). Laajalti uskotaan karhun alkujaan olleen ihminen (Saksholm 1987, 3) tai ainakin puoliksi ihminen (Rockwell 1991, 2). Ulkonäkönsä puolesta karhu muistuttaa jossakin määrin ihmistä; sen ovat panneet merkille melkein kaikki arktisen alueen kansat. Suomen lappalaisten mielipide on, että nyljetty karhu on aivan ihmisennäköinen: Se on kuin "nyljetty jätkä". Sen käpälät ja kämmenet muistuttavat ihmisen vastaavia ruumiinosia. Erityisesti sen jalanjälkien sanotaan muistuttavan ihmisen jälkiä. Eräistä karhun naamakin on aivan karvaisen ihmiskasvon kaltainen. Toisista taas naaraskarhun rinta on niin kuin vaimolla. (Karhu 1947, 9; Rockwell 1991, 2; Tenhunen 1984-85.) Kalevala kuvaa karhun ulkoista olemusta näin:
Ruumiinvoimiensa ja eräiden lahjojensa puolesta karhu on jopa ihmistä paljon etevämpi. Karhu on ylivertaisen voimakas, vaikka se näyttää varsin kömpelöltä. Karhu on kuin ihminen noustessaan pystyyn seisomaan kahdelle jalalle. Karhu nousee takajaloilleen nähdäkseen tai haistaakseen paremmin; se voi olla myös merkki epävarmuudesta. Karhulla on oikeastaan aika ihmismäiset elintavat; mm. karhun ruokavalio on hyvin samantyyppinen kuin ihmisenkin. Se muistuttaa ihmistä enemmän kuin muut metsän eläimet. (Grunthal 1998; Karhu 1947, 10; Leinonen & Suominen 1991, 5; Rockwell 1991, 2; Sarmela 1987, 3; Shepard & Sanders 1985, xi-xii, 72, 159.) Pohjois-Amerikan intiaanit sanovat, että karhu on kuin ihminen paitsi, että se ei pysty tekemään tulta (Rockwell 1991, 4).
Karhu on pidetty älykkäänä, viisaana ja sielukkaana olentona, jolla on uskottu olevan ihmisen äly (Karhu 1947, 15; Leinonen & Suominen 1991, 12). Tarinaperinteen mukaan karhu on eläinkunnan kolmanneksi älykkäin olento. Eräiden mukaan se on paljon viisaampi ja viekkaampi kuin kettu (Karhu 1947, 17), älykkäämpi kuin hevoset ja koirat (Shepard & Sanders 1985, 2 alaviite 1) tai ainakin yhtä viisas kuin ihminen (Karhu 1947, 20). Etelä- ja keskisuomalaiset sanovat: "Karhulla on yhdeksän miehen voima, mutta yhden miehen mieli". Lappalaiset ovat laskeneet asian toisin, heidän mukaansa: "Karhulla on kymmenen miehen voima, mutta kahdentoista miehen mieli". (emt, 20.) Karhun viisaudesta on usein mainittu esimerkkinä sen laskutaito. Karhun kerrotaan osaavan laskea ainakin yhdeksään. (Karhu 1947, 16.)
Entisajan ihmiset uskoivat, että karhu ymmärsi ihmisen puheen ja ajatukset. Se kuuli ja tiesi kaiken, mitä siitä puhuttiin, vaikka se ei ollut lähistölläkään. (Karhu 1947, 24; Rockwell 1991, 123; Shepard & Sanders 1985, 64.) Karhu kiivastui ja raateli karjaa tai teki muuta pahaa, jos siitä puhuttiin halventavasti tai jos lausuttiin sen oikea nimi. Karhun sanotaan olevan tottelevainen ja kuuliainen sanalle. (Karhu 1947, 21-25.)
Karhua ollaan pidetty myös mystillisenä tietäjänä ja noitana, koska sen arveltiin tuntevan ja osaavan hallita eri väet. Karhun uskottiin voivan lumota keihään tai muun aseen, tulen tai luodin. Karhunmetsästäjät tekivät muinoin monenlaisia taikoja, saadakseen karhun lumoamisvoiman tehottomaksi. Karhua pidettiin tietäjänä siksi, että se osasi arvioida metsästäjien kyvyt, ja koska se osasi ennusta talven tulon ja tajusi siten laittaa pesänsä oikeaan aikaan. Karhussa on uskottu olevan siis monenmoista mystistä tenhovoimaa. (Halme 1998, 6; Karhu 1947, 26-27; Kovalainen & Seppo 1998, 76; Tenhunen 1984-85.)
Osmo Iisalo esittää Suomen kansan eläinkirjassa (1921) kuvauksen karhun luonteenpiirteistä. Hänen mukaansa karhun keskeisimmät luonteenpiirteet ovat herkkäuskoisuus ja oikeudentaju. Kokiessaan vääryyttä karhu suuttuu silmittömästi ja rynnistää välittömästi kiusantekijänsä perään. Kansansaduissa esitetty tyhmyyskin juontaa juurensa tästä; karhu ei ymmärrä, että joku voisi tieten tahtoen petkuttaa syytöntä. Karhu uskoo hyväuskoisesti ja vilpittömästi kaiken. (ks. samoin Shepard & Sanders 1985, 142.)
Sanonta "karhunpalvelus" kertoo siitä, kuinka karhu oikeastaan vahingossa saattaa tehdä väärin toisia kohtaan, tai kuinka pienestä teosta voi seurata arvaamaton, suuri ja tuhoisa lopputulos. 1600-luvulta peräisin olevassa, ranskalaisen La Fontainen eläintarinassa, karhu näkee kärpäsen isäntänsä otsalla ja haluaa pyyhkäistä sen tassullaan pois ärsyttämästä. Karhu vahingossa musertaakin isännän koko kallon. (Berro; Grunthal 1998; Shepard & Sanders 1985, 144, 146.)
Karhussa on myös oma pahantuulinen, töykeä ja kärttyisä puolensa. Karhu on oikeastaan käytöksensä ja tapojensa puolesta sellainen kuin millainen ihminenkin oli muinoin. Sen luonnonmukainen käyttäytyminen on muisto ihmisten omasta menneisyydestä. (Shepard & Sanders 1985, xi.) Karhulla on myös ihmismäisiä heikkouksia. Joskus karhu voi sortua ahneuteen; makea ja viina kelpaavat myös karhulle. Psyykkisestä ja fyysisestä voimastaan huolimatta karhu voi olla melkoinen pelkuri, joka juoksee jopa kissaa pakoon. (Saksholm 1987, 38-41.) Iisalon kirjassa kuvataan tapahtumia Metsolassa, jossa karhun kuoltua eläimet surevat sen poislähtöä. Metsän eläimet punnitsevat sen arvoa ja päätyvät arvioon, että se on yksi kaikkein mukavimmista metsän eläimistä: "suoraluontoinen, perin rehellinen ja ylen ahkera". (emt, 33.)
7.2. Antropomorfismi, personifikaatio
Ihmisenkaltainen eläin on hyvin tunnettu hahmo kaikessa kulttuuriperinteessä, erityisesti lapsille suunnatussa tarjonnassa. Satujen ja lastenkirjojen päähenkilöinä on jopa ¾ osassa puhuvia ja ihmisenkaltaisia eläimiä. Ihmisten tavasta esittää eläimiä ihmistenkaltaisina käytetään tieteellistä nimitystä antropomorfismi. Antropomorfismi tulee kreikankielestä ja tarkoittaa ihmisenmuotoisuutta. Antropomorfismi merkitsee inhimillisten ominaisuuksien, ajatusten ja tunteiden sijoittamista ei-inhimillisiin olioihin ja esineisiin, erityisesti eläimiin ja jumaliin. Ihminen heijastaa omat ominaisuutensa ja elämisenmallinsa ympärillään olevaan luontoon ja hahmottelemaansa yliluontoon. Ihmistä muistuttavat piirteet voivat olla joko ruumiillisia tai henkisiä. (CD-perussanakirja.)
Yleisen määritelmän mukaan antropomorfismi tarkoittaa siis ihmisen ominaisuuksien liittämistä olentoihin, jotka eivät ole ihmisiä; ei-ihmisen käsittämistä ihmisen kaltaisena. Antropomorfismi voi ilmetä eläinten ihmisenkaltaistamisen lisäksi esimerkiksi jumalien ihmisenkaltaistamisena. Virheellisestä antropomorfisoinnista on kyse silloin, kun jollekin oliolle liitetään ominaispiirre, joka siltä todellisuudessa puuttuu. Antropomorfismi on enimmäkseen virheellistä. Kyseistä käsitettä käytetäänkin paljon juuri vain tässä merkityksessä. Antropomorfismi ei kuvasta menneisyyden ihmisten toimintaa, vaan se on ominaista hyvin kehittyneillekin kulttuureille. (De Waal 1997, 4; Kennedy 1992 alaviite 3, Vilkka 1996a, 20-21, 25 mukaan.)
Kirjallisuuden tutkimuksessa samasta ilmiöstä käytetään nimitystä personifikaatio. 'Personifikaatio' tarkoittaa, että eloton esitetään elollisena. Esineelle tai asialle annetaan ihmisen ominaisuuksia. Personifikaatio voi tarkoittaa myös luonnon inhimillistämistä siten, että luonnon objektit esitetään ihmismäisiksi ominaisuuksiltaan. Tämä voi tapahtua esimerkiksi niin, että runon minän tai kokevan minän emootioita ja ajatuksia projisoidaan maisemaan. Vanhemmassa runoudessa personifikaatiota ollaan pidetty naiivin tyylin ja ajattelutavan piirteenä. Tällaista ovat suosineet etenkin kansanrunous, sadut ja lastenkirjallisuus. (Palmgren 1986, 119-120.)
Antropomorfismissa ja personifikaatiossa on kyse siis minkä tahansa sielullistamisesta, personoimisesta, henkilöimisestä, elollistamisesta tai inhimillistämisestä. Hyvin yleisesti käytetään verbiä 'inhimillistäminen', joka kuitenkin mielestäni sopii kaikkein huonoimmin kuvaamaan kyseistä ilmiötä. 'Inhimillistää' tarkoittaa sanakirjan mukaan tehdä inhimillise(mmä)ksi, humaanistaa. Muiden edellä mainittujen verbien merkityksen ollessa kuvitella elolliseksi, kuvata joku sielulliseksi olennoksi. (CD-perussanakirja.) Suomenkielisistä vastineista kaikkein kuvaavin verbimuoto saattaisi olla 'ihmisenkaltaistaminen' tässä yhteydessä. (Lilja 1999, 163-164.)
Stephen Vicchio (1986 alaviite 4) kuvailee artikkelissaan, From Aristotle to Descartes: Making Animals to Antropomorphic, ihmisten erilaisia tapoja antropomorfisoida ja stereotyypittää eläimiä. Ihmiset sielullistavat helposti eläimet tai pitävät niitä pelkkinä ihmistä hyödyttävinä objekteina. Huomattavasti vaikeampaa on oppia näkemään eläimet ensisijaisesti eläiminä. Ihmiset antropomorfisoidessaan asioita kuvaavat hyvin tavallisesti pelkästään ihmisten omaa elämää, unohtaen eläinten todellisuuden. Ihmiset siirtävät ihmismaailman asioita eläinmaailmaan. Toisaalta eläinten antropomorfisointi auttaa ihmisiä samaistumaan paremmin eläinten asemaan. (ks. Vilkka 1998a, 126-127 mukaan.)
Toisinpäin ihmiset saattavat heijastaa eläinten ominaisuuksia itseensä. Ihmisen sanotaan olevan milloin "ovela kuin kettu", milloin taas "tyhmä kuin hanhi", toisinaan puolestaan "vikkelä kuin kärppä" tai "vapaa kuin taivaan lintu". Ihminen saa eläimeltä sekä hyviä että huonoja ominaisuuksia ja taitoja. Nykypäivänä antropomorfismia voi nähdä kaikkialla, alkaen luonnonmukaisista sankarieläimistä kuten Lassie, jatkuen aina postmoderniin Stuart Littleen asti. (Pickering 1999, 78; Vilkka 1996a, 43.)
Mikä saa aikuiset oikeastaan kuvittelemaan, että lasten on helpompi samaistua eläinhahmoihin kuin ihmisiin? Miksi lapsille pitää uskotella, että eläimet osaavat puhua? Itsekin lapsena leikin leikkiä, jossa luulottelin lehmät ihmisiksi. Lehmät muodostivat oman mielikuvitusmaailman, kuningaskunnan, jossa oli korkeaa väkeä: kuninkaallisia, aatelistoa ja presidenttejä. Kuvittelin lehmät ihmisten näköisiksi ja muutoinkin ihmisiksi elämäntapojensa puolesta. Leikkasin lehdistä julkkisten kuvia ja ne saivat vastata lehmiämme (Mustikki, Minna, Mallu, Milkkis, jne.). Oma roolini leikissä oli olla toimittaja. Kirjoitin uutisia lehmien elämästä ja kokosin nämä kirjoitukset kansioon.
Voisiko eläimistä tulla ihmismäisiä todellisuudessa? Tositarinoita puhuvista ja ihmismäisistä eläimistä on liikkunut maailmalla aika ajoin. Hevonen nimeltä "Viisas Hans", josta käytetään myös nimeä "Nokkela Hannu", oli ensimmäinen eläin, jota myös tutkittiin tieteellisesti. Vuosisadan vaihteessa eläneen hevosen on kerrottu osanneen mm. laskutehtäviä. Hansia tutkineet professorit totesivat Hansin kyllä hyvin älykkääksi, mutta eri tavalla kuin oli luultu. Se oli hämmästyttävän taitava huomaamaan pienimmätkin ihmisen asennon tai ilmeiden muutokset. Hevosen todettiin osaavan laskea vain, jos joku paikalla olleista tiesi tehtävän vastauksen. Useimmat vastaavat tarinat on osoitettu enemmin tai myöhemmin huijauksiksi. (Ingold 1987, 6; Serpell 1988, 15-16.)
1960-luvun alussa jälleen uutisoitiin puhuvista eläimistä. Tällä kertaa kyseessä olivat delfiinit. Delfiinejä on kautta aikojen pidetty älykkäinä eläiminä. Mihin tällainen uskomus on oikeastaan perustunut: tosiseikkoihin vai mielikuviin? Osin molempiin kaiketi. Delfiinien on kerrottu oppivan suhteellisen helposti erilaisia temppuja. John C. Lilly (1961 alaviite 5) kertoo tutkimuksessaan onnistuneensa opettamaan niille ääntelemistä käskystä. Hän havaitsi, että eräät niistä osasivat spontaanisti matkia ihmisten puhetta jollain lailla. Delfiineillä on todettu olevan poikkeuksellisen suuret ja monimutkaiset aivot. (ks. Serpell 1988, 16 mukaan.)
Ihmisapinoiden tutkimus on erityisesti kiinnostanut tiedeyhteisöä. Apinoita on pidetty lähimpinä sukulaisinamme eläinmaailmassa. Aina 1940-luvulle asti tutkimustulokset olivat tuloksettomia. Vuonna 1947 amerikkalainen psykologi alkoi tutkimaan ja opettamaan Vicky-nimistä apinaa. Apina oppi kaikkiaan neljä sanaa. Jälleen 1970-luvulla rikottiin ennätyksiä. Allen ja Beatrice Gardner olivat opettaneet Washow -nimiselle simpanssille viittomakieltä. Neljän vuoden tehokoulutuksen jälkeen Washow hallitsi 132 merkin sanavaraston. Usein väitetään, että simpanssit kykenevät keskustelemaan kielen avulla, mutta näitä väitteitä ei toistaiseksi ole pystytty todistamaan tosiksi. (Ingold 1987, 6; Serpell 1988, 16.)
Eräiden muidenkin eläinlajien, kuten lintujen, kielellistä kyvykkyyttä tiedemiehet ovat tutkineet. Useiden vuosien opetuksen jälkeen amerikkalainen tutkija onnistui opettamaan Alex-nimiselle afrikkalaiselle harmaapapukaijalle yli kahdenkymmenen eri kohteen nimen: paperi, kivi, korkki, vesi, jne. Alex oppi myös viisi väriä, neljä eri muotoa ja erilaisia verbi-ilmaisuja, kuten "haluan", "tule tänne" ja "sinä kutitat minua". Alex oppi yhdistelemään sanoja merkityksellisellä tavalla. Se kykeni lähes samoihin suorituksiin kuin viittomakieltä hallitsevat simpanssit. (Serpell 1988, 17.)
Toistaiseksi ihmismäisiä, puhuvia eläimiä, jotka osaavat keskustella, tavataan vain myyteissä ja lastenkirjoissa. Ihminen ei ole vielä kertaakaan onnistunut opettamaan yhdellekään eläimelle ihmisen kieltä. Mikä olisi sen hauskempaa kuin kysyä eläimiltä itseltään suoria kysymyksiä niiden elämästä. Olisi hyvin kiinnostavaa saada tietää, mitä eläimet todella ajattelevat ja tuntevat. Emme kuitenkaan ole päässeet lähellekään tämäntyyppistä vuoropuhelua. Ihmisten kirjoittamissa kirjoissa tästä mahdollisuudesta on esitetty lukuisia visioita. Ihmisiksi eläimet eivät kuitenkaan halua muuttua, ainakaan Orwellin (1969) mukaan:
Jos pystyisimme keskustelemaan eläinten kanssa, voisimme saada ehkä jälleen yhteyden mystilliseen, toistaiseksi tavoittamattomaan ja lähes tuntemattomaan omaan eläimelliseen alkuperäämme. Monien mielestä me ihmiset olemme kadottaneet yhteyden alkuperäämme. Postmodernin maailman kehityksen keskellä olemme unohtaneet, mistä me tulemme, samalla kun tuskin yhtään arvaamme, mihin olemme menossa. Modernia psyykettä vaivaa usein juurettomuus, elämän mielekkyyden katoaminen ja tulevaisuudenuskon puute. Lääke tällaiseen "tyhjään oloon" saattaisi löytyä oman "sisäisen eläimen" tiedostamisen kautta. (Koskinen 1996, 13; Serpell 1988, 17.)
7.3. Ihmisyys, eläimellisyys, eläinmäisyys
Kulttuuritutkimuksen piirissä eläintä ja eläimellisyyttä ollaan käytetty määrittelemään ihmistä ja ihmisyyttä. Tämä on tietysti täysin luonnollista jo siitäkin syystä, että kulttuuritutkimus tutkii perinteisesti juuri ihmisen tekemisiä ja aikaansaannoksia. Kulttuuri on jo käsitteenä leimallisen ihmiskeskeinen. Kulttuuritutkimuksen eläinkäsitys kuvaakin kaikkea sitä, mikä liitetään eläimeen eläimen itsensä lisäksi. Ihminen on jäsentänyt kautta aikojen omaa identiteettiään erilaisten eläinrepresentaatioiden kautta, mutta on ehkä järkevää kysyä, missä määrin eläin on edes merkityksellinen tämän teeman kannalta vai onko se lähinnä epäolennainen seikka tosiasiassa? Eläimelle on annettu monenlaisia merkityksiä ihmisyydestä puhuttaessa.
Kulttuuritutkimuksen perustavimmiksi kategorioiksi ovat muodostuneet jaot ihminen eläimen, kulttuuri luonnon vastakohtana. Nykyaikaisen länsimaisen kehitysideologian mukaan luonto on sivistyksen vastakohta. Luonnolla on arvoa ihmiselle vain, jos se hyödyttää kehitystä. Luonto nähdään ihmisen vastuksena, joka ihmisen on voitettava joko puolustautumalla sen hyökkäyksiltä (myrskyltä, tulvilta, villieläimiltä) tai kesyttämällä sen itselleen alamaiseksi (karjanhoito, maanviljely, tekniikka). (ks. lisää Ingold 1994, 18-19.)
Eläimistä puhutaan myös muina kuin konkreettisina eläiminä. Perinteisesti eläimellisyyden käsitteen alla on määritelty näitä kulttuurisia "ihmisen psyyken eläimiä". Luonnon ja kulttuurin välinen perustava vastakkainasettelu on muodostunut yhtäältä eläimen ja eläimellisyyden eli ruumiillisuuden, aistillisuuden, seksuaalisuuden, naiseuden, tunteiden, halujen, mielikuvituksen, villiyden ja luonnon näkemisestä vastakohtana ihmiselle ja ihmisyydelle eli sielulle, hengelle, jumalallisuudelle, miehisyydelle, järjelle, sivistykselle ja kulttuurille. Vastakkain ovat olleet pahana pidetty eläimellisyys ja hyvänä pidetty ihmisyys. Eläimellisyyden pitäminen ihmisyyden vastakohtana on muodostunut eräänlaiseksi vaihtoehdottomaksi ja kyseenalaistamattomaksi totuudeksi. Mihin oikeastaan pohjautuu tällainen lähes luonnolliseksi itsestäänselvyydeksi muodostunut luokittelu? (Suutala 1995, 12.)
Kuinka eläimellisiä (tai karhumaisia) me ihmiset oikeastaan olemme? Tutkijoita on kiinnostanut ihmisten ja eläimien väitetty yhteinen alkuperä. Psykologit (mm. Freud ja Jung) ovat pitäneet ihmisen vaistomaista puolta eli piilotajuntaa psyyken eläimellisenä puolena. Heidän mukaansa persoonallisuuden alkukantaiset vaistot ja aggressiiviset puolet todistavat ihmisen ja eläimen yhteisen alkuperän puolesta. Primitiiviset kansat ovat selittäneet, että ihmisen psyyke ei ole yhtenäinen, vaan ihmisellä on ns. "aavikkosielu" oman sielunsa rinnalla. Yksilöllä on yhteinen psyykkinen identiteetti jonkin villieläimen tai kasvin kanssa, johon aavikkosielu on ruumiillistunut. Ihmisen mielessä on eläinajan muistoja. Käsitys pohjautuu uskomukseen ihmisten ja eläinten yhteisestä alkuperästä. Kun ihminen myöhemmin kehitti itselleen tietoisuuden, menetti hän samalla yhteyden osaan tuosta alkukantaisesta psyykkisestä energiasta. Länsimainen ihminen on tämän jälkeen etsinyt omaa kadottamaansa identiteettiään, omaa aitoa minuuttaan, ja kysynyt: Missä kulkee ihmisyyden ja eläimellisyyden raja? Mikä ihminen oikeastaan on? (Jung 1991, 24, 95, 98; Savela 1993, 22; Suutala 1995, 52-53.)
Onko ihminen siis Jumalan vai eläinten sukua? Keskiajalla vallitsi käsitys eläimellisestä naisesta ja miehisestä neitsyestä. Jakob Böhmen mukaan alkuihminen on ollut androgyyni, mies ja nainen, mutta toisaalta ei kumpikaan. Alkuihminen eli avioliitossa Jumalan kanssa. Böhme kuvaa alkutilan puhdasta henkisyyttä ja seksuaalittomuutta miehisyytenä. Syntiinlankeemuksen jälkeen syntyi sukupuolten kahtiajako. Tällöin mukaan kuvaan ilmaantunut ruumiillisuus ja seksuaalisuus liitettiin naiseuteen. Nykyaikainen länsimainen ajattelu pohjaa edelleenkin ajatukseen hengen ja ideoiden miehisyydestä ja luonnon ja materian naisellisuudesta. Ihmisestä uskotaan syntiinlankeemuksen jälkeen tulleen kaksijakoinen. Toisaalta ihminen on paha eläin (aistillisuus ja seksuaalisuus) ja toisaalta hänessä on jäljellä vielä hyvää alkuperäistä jumalallisuutta (sielu ja järki). "Ruumis paha, sielu hyvä". (Suutala 1995, 52-53, 58, 62.)
Länsimaisen ajattelun kulmakiviä on näkemys, jonka mukaan sielu edustaa ihmisyyttä ja ruumis ja muu materia taas eläimellisyyttä, ja jossa sielu on korotettu ruumiin ja materiaalisen todellisuuden yläpuolelle. Viisaus kuuluu ihmisen erityisasemaan. Ihminen on järkensä ja itsetuntemuksensa tähden arvokkaampi kuin kaikki muut olennot. Ihminen voi vaikuttaa elämänsä kulkuun ja voi itse valita, miten elää. Länsimaisessa dualistisessa ihmiskuvassa korostuu ihmisen ja eläimen, ihmisen ja luonnon, hengen ja materian välinen kuilu. Tämä ihmiskuva on perinteisesti muodostunut kolmesta osasta: eläimellisyydestä, järjestä ja jumalallisuudesta. Eläimellinen elämä on jumalatonta, järjetöntä elämää himojen vallassa. Järkevä elämä on hyveellistä, luonnon ja yhteiskunnan lakien mukaista elämää. Se on kuitenkin vasta hyvää ja humaanista elämää. Vasta Jumalan tuntemus tekee järkevästä elämästä jumalallista; todellinen järki löytyy jumalallisuudesta. "Aistit tekevät ihmisestä eläimen, järki ihmisen ja henki enkelin." (Suutala 1995, 58, 60-61, 80.)
Maailma- ja seksuaalikielteisyys juontavat juurensa näihin dualistisiin käsityksiin. Seksuaalisuuteen liitetään yleisesti käsitys eläimellisyydestä, erityisesti seksiin ilman rakkautta, ja tätä kautta sitä ollaan pidetty varsin vastenmielisenä. Ennen syntiinlankeemusta seksuaalisuus nähtiin viattomana, mutta lankeemuksen jälkeen siihen tuli mukaan tahdosta riippumaton himo. Moni ajattelija on ollut sitä mieltä, että orjuuttavassa seksuaalisessa himossa on synnin koko olemus. Sama orjuuttava luonne on mukana muissakin ihmisen himoissa ja intohimoissa. Kun intohimot (kunnianhimo, rahanahneus, viha, kateus, yms.) hallitsevat ihmistä, saavat harhaiset, syntiset ajatukset ja mielikuvituksen vallattomat mielikuvat vallan ihmisen luonnosta. Toki on olemassa myös hyviä, järkeviä ja henkisiä intohimoja. Mutta juuri himon uskotaan olevan ihmisen ruumiissa olevan pahuuden perimmäinen lähde, sen ydin ja olemus. (Suutala 1995, 79.)
Psykoanalyytikko Carl G. Jung korosti töissään erityisesti ihmisen psyyken eläimellisen eli vaistomaisen puolen merkitystä ihmisen käyttäytymisessä. Ihminen on eläimellinen toimiessaan alkukantaisten vaistojensa varassa, siinä mielessä, että eläinten käyttäytymistä kuvaa parhaiten juuri vaistonvaraisuus. Eläimet kuluttavat aikansa syömisessä ja lisääntymisessä. Ihmisen vaistonvaraiseen eläinluontoon kuuluu ihmisen viettiluonto: persoonallisuuden villit, brutaalit, kapinalliset ja aggressiiviset puolet. Ihmisen alkuperäinen eläimellisyys on säilynyt ihmisen elimistössä. Miehissä sanotaan olevan vielä nykyisinkin naista enemmän eläintä. (Savela 1993, 22, 38, 66.)
Ihmisen psyykeen on uskottu olevan eräänlainen kaksinaisuus, joka muodostuu toisaalta eläimellisistä ja toisaalta humanistisista ominaisuuksista. Ihmisluonnossa uskotaan olevan käynnissä jatkuva valtataistelu minuuden hengen ja piilotajunnan viettien välillä. Vastaavalla tavoin kuin yhteiskunnallisella tasolla vallitsee kulttuurin ja luonnon välillä vastakkainasettelu. Sivistynyttä kulttuuria ollaan pidetty ihmisen eläinluonnon vastakohtana. Nyky-yhteiskunnan sanotaan jähmettävän ihmisen perusvaistot ja halut. Kulttuuri-ihminen torjuu helposti oman seksuaalisuutensa lisäksi myös muut vaisto- ja viettiyllykkeensä. Liiallinen eläimellisyys, ruumiillinen viettienergia, tiedostamattomat ja vaistomaiset viettiyllykkeet voivat korostuneena syrjäyttää ihmisen sivistyneen mielen, samalla kun liiallinen sivistys ja äärimmäisen kontrolloitu käytös saattavat sairastuttaa ihmisen eläinpuolen. Ihanteellisin olotila olisi varmastikin näiden kahden puolen keskinäinen sopusointu ja tasapaino. (Savela 1993, 66.)
Perinteisesti siis kulttuurin on nähty edustavan hyvää (järjestystä, kehitystä, järkeä, sivistystä) ja luonnon pahaa (kaaosta, alkukantaisuutta, villiyttä), mutta ns. "psykokulttuurissa" tämä asetelma on kääntynyt toisinpäin. Kyseessä ei ole mikään täysin uusi ajattelutapa, vaan toki kautta aikojen on esiintynyt puheenvuoroja myös vastakkaisien ja toisenlaisien arvottamisen tapojen puolesta. Aikanaan mm. teologi Luther edusti ajattelua, jossa luonto nähtiin puhtautena ja viattomuutena, kun taas ihminen näyttäytyi pahuuden ja synnin lähteenä. Lutherin mielestä syntiinlankeemuksen jälkeen ihmisestä tuli täysin syntinen sekä ruumiillisesti että henkisesti. Sen sijaan muu luomakunta (luonto, eläimet ja kasvit) säilyivät puhtaina. Luonto vertautuu paratiisiin; se on "täynnä ikuisuuden esimakua". (Suutala 1995, 56.)
Luonnon ja kulttuurin arvottamisen "psykokulttuurinen perinne" saa ilmauksensa mm. Janne Kivivuoren (1992) ns. psykomyytissä. Tämän psykomyytin hän on muodostanut ns. edifioivan psykologian eli psykologiatieteen kulttuurisen perinteen pohjalta. Edifioivaan psykologiaan on keskeisesti kuulunut ihmisen tunnepuolen korostaminen. Ihmisen ei uskota olevan ainoastaan järkeä, vaan enemmänkin tunnetta, viettejä, haluja, tahtoa valtaan, aggressiivisuutta ja murhanhimoa. Psykomyytin ytimen muodostaa Freudin esittämä vastakkainasettelu yksilön ja yhteisön välillä. Psykomyytti on kertomus aidosta ihmisestä, jonka ahdistava kulttuurimme rappeuttaa henkisesti. Länsimaisen sivilisaation nähdään merkinneen tunteiden ja vaistojen alistamista. Psykomyytti perustuu autenttisuuden ihanteeseen ja siinä pyritään nautinnon etiikan oikeaksi todistamiseen. Autenttisuuden ihanne nojaa romanttiseen kertomukseen tunteesta ja nautinnosta sekä vapautumisesta sidonnaisuuksista erilaisiin yhteisöihin. Autenttisuutena nähdään vaistonvaraisuudesta nousevat tunteet, jotka ovat yhtälailla muiden ihmisten tapojen tavoin kulttuurisidonnaisia ja kasvatuksessa opittuja käytösmalleja.
Psykomyyttisessä kertomuksessa ihmisen alkuperäinen, aito minuus sijoitetaan luontoon ja tämän pohjalta luonto arvotetaan "hyväksi". Luonnolla tarkoitetaan välittömyyttä ja aitoutta, joita edustavat sellaiset seikat kuten: vietit, tarpeet, seksuaalisuus, erotiikka, energia, luovuus, lapsi, aito minuus, läheisyys ja spontaanisuus. Kulttuuri eli sivilisaatioprosessi edustaa "pahaa", koska se estää luonnon toteutumisen. Kulttuuriin kuuluvat mm. yliminä, torjunta, puolustusmekanismit, omatunto, estot, normit, kiellot, työ, kiire, välillisyys, etäisyys ja järki. Ihmistä ahdistaa ennen kaikkea kulttuurin vaatimukset: normit, säännöt ja sopimukset. Luonnon estämisestä seuraa tuskaa ja ahdistusta. Ratkaisuksi luonnon ja kulttuurin yhteensovittamiseen nähdään välitön ja avoin tunneilmaisu, jonka nähdään johtavan takaisin luontoon. Tunnustaminen, avoimuus, läheisyys ja kulttuurin luoman ahdistuksen voittaminen tapahtuu kulttuurin omimmalla tavalla: puhumalla! Ja paluu luontoon jälleen voi alkaa ja kadotettu, todellinen minuus saattaa vielä hyvinkin löytyä, ei ehkä puhumisen tähden, vaan pikemminkin puhumisesta huolimatta, ihan muista syistä: "Aika parantaa haavat!".
Itse jäin miettimään normien ja sääntöjen ahdistavaa luonnetta ja niiden leimautumista syyllisiksi ihmismielen ongelmiin. Uskon, että syyllistä etsitään väärästä paikasta. Lastenkasvattajatkin sanovat, että lapset tarvitsevat rajoja ja kuria kasvaakseen terveiksi yhteiskunnan jäseniksi. Onko kasvatusperinteemme ollut niin ylinormatiivista, että sen vastakohdassa - normittomassa kasvatuksessa - nähdään pelkästään hyviä puolia? Entistä yleisemmäksi on tullut tapa etsiä syyllisiä nyky-yhteiskunnan viihtymättömyys- ja pahoinvointiongelmiin juuri järjen ja sivistyksen piiristä. Kulttuuri on leimattu keinotekoisuudeksi. Luonto on alkanut merkitsemään sen vastakohtaa, ennen kaikkea alkuperäisyyttä, pysyvyyttä ja harmonisuutta. Tässä ajattelussa alkuperäisen luonnon mukainen eläinkin on alkanut edustamaan hyvää, kun taas luonnosta vieraantuneesta ja minuutensa kadottaneesta ihmisestä on tullut pahuuden symboli. (Aaltola 2000, 12.)
Henkisyys sijoitetaan yhä yleisemmin luontoon, eikä sitä enää pidetä ihmisyyden ainutlaatuisena määreenä. Luonto nähdään paratiisimaisena alun täydellisyytenä, sen sijaan kulttuuri edustaa ihmisen epätäydellistä kädenjälkeä. Epätäydellisen ihmisen koetaan turmelleen luonnon alkuperäistä täydellisyyttä. Ihmisyys ollaan alettu kokemaan jollakin tapaa epäonnistuneeksi hankkeeksi. Ihmisyys koetaan sotien, atomipommien, ydinaseiden ja ekokatastrofien melskeessä jonkinlaiseksi irvokkaaksi epäonnistumiseksi. Vaikka uskonnolle ei enää anneta sitä merkitystä mikä sillä oli ennen, niin silti se vieläkin vaikuttaa taustalla. Maailman olemassaoloa uhkaavat riskit ja kriisit saatetaan nähdä Jumalan rangaistuksena syntiin sortuneelle ihmiselle. Ihmisen koetaan sortuneen ylpeyden syntiin pitäessään itseään Jumalan veroisena. (Aaltola 2000, 12; Suutala 1995.)
Ihmisen petomaisuutta - barbaarisuutta, hillittömyyttä, sairaalloisuutta, pelkuruutta - voi kuvata myös ihmisen individuaatioprosessin eli henkisen kehityksen kautta. Voidaan sanoa, että ihminen on jäänyt henkisesti kehittymättömälle lapsuuden tasolle ollessaan julman eläimellinen. Ihmisen kasvaminen edellyttää, että ihminen pääsee kosketuksiin oman persoonallisuutensa piilotajuisten, monesti epämiellyttävien puoliensa kanssa. Kasvaminen on oppimista ymmärtämään elämän perusasiat, ennen muuta elämän ja kuoleman. Ihmisen on hyväksyttävä oma sisäinen eläimellisyytensä, mutta toisaalta luovuttava omasta ulkoisesta eläimellisyydestä. Tullakseen toimeen sosiaalisessa elämässä, ihmisen on hallittava oma ulkoinen eläimellisyytensä järkensä ja käytöstapojensa avulla, mutta toisaalta ihmisen tulee kesyttää oma sisäinen eläimellisyytensä (mielikuvitus, aistit, tunteet), ammentaakseen siitä uutta luovaa energiaa, löytääkseen yhteyden henkiseen sieluunsa ja saadakseen persoonallisuudelleen voimaa. Minuuden eri puolet tulee sulauttaa toisiinsa. Kasvaessaan ihminen siirtyy eläimellisyyden tasolta ihmisen tasolle, mikä merkitsee eläimellisten, vaistomaisten puolten kesyyntymistä kokonaisen persoonallisuuden hyväksi. (Savela 1993, 68, 71, 76, 78-79, 93.)
Asiantuntijat ovat olleet sitä mieltä, että ihmisen vaistomainen eläimellisyys on myönteistä tai kielteistä sen mukaan, pyrkiikö sen kieltämään vai myöntämään. Jos persoonallisuuden vaistomaiset puolet kielletään, ne saattavat muuttua tukahduttuina vaarallisiksi. Psykologisten ohjeiden mukaan ihmisen tulisi pyrkiä hyväksymään oman vaistomaisen eläimellisyytensä positiiviset puolet. Ihmisen eläimellistä puolta ei tulisi tukahduttaa, vaan ihmisen tulisi käyttää mahdollisuuksiensa mukaan hyväkseen psyykensä tiedostamattomia puolia. Eläimellisyyden kieltämisen sanotaan olevan syy mm. miesten väkivaltaiseen käytökseen: raiskauksiin, murhiin, jne. Ihmisen eläinluonnon pohjalta nousee ihmisen epäinhimillisyys toisia ihmisiä ja muuta ympäristöä kohtaan. Ihmisen petomaiset puolet pääsevät valtaan vaikeissa tilanteissa, kuten sota-aikana. Ihmisten petomaisuus tiivistyy joukoissa ja tietyn ideologian sisäistäneissä ryhmissä. Käsite "ihmispeto" ei ole ollut täysin tuntematon historian kuluessa. (Savela 1993, 65, 67, 80.) Sotaa on kuvattu eläimellisyytenä. Sotilaita ja murhaajia on verrattu villieläimiin. Eläinsuojelijat ovat eri mieltä:
Syntisyyttä on kuvattu säännönmukaisesti eläimellisyytenä. Saarnaajan kirjassa todetaan ihmisistä: "omassa olossaan he ovat eläimiä". Raamattu nimittää ihmistä ilman jumalallista kipinää eläimeksi. Korkeasti oppineetkin ihmiset pysyvät eläimellisinä ilman Jumalaa. Ihmisen nähdään jäävän eläinten tasoisiksi ilman Jumalan tuntemista tai muuttuvan eläimeksi syntiinlankeemuksen seurauksena. Kristuksen löytäminen merkitsee itsessä olevan eläimen tappamista. Ihmisen tulee lakata olemasta "paholaisen tottelevainen kotieläin". Eläimellisyyttä on käytetty paljon synti-käsitteen synonyyminä. Eläimellisyyttä tavataan siellä missä ihminen elää syömingeissä, juopottelussa, laiskuudessa, ruumiin himoissa ja muissa paheissa. Pahaa eläimellisyyttä on ollut lisäksi vaatteisiin, rahaan ja omaisuuteen kiintyminen. (Ollila 1989, 62; Suutala 1995, 63, 65-67, 72, 81.)
Ihmisyyden ja eläimellisyyden määrittelyissä paha ei ole kuulunut ihmisyyteen. Pahuus on siirretty ihmisen ulkopuolelle ja eläimistä on tehty syyllisiä. Ihmisten pahuutta, ei eläimen, on kuvattu eläimellisyytenä. Tämä käytäntö näkyy esimerkiksi kielenkäytössä. Huonoja käytöstapoja tai humalatilaa on kuvattu eläimellisenä. Ihmisen alennustilaa kuvaavat erilaiset eläimiin liitetyt ilmaukset, kuten esimerkiksi "sikamaisuus" tai "aasimaisuus". Alkoholin vaikutuksesta ihmisestä sanotaan tulevan "rentun ruusu, joka humalaisena röhkii kuin sika kuravellissä". Juopon sanotaan elävän "sikaelämää". Tietämättömyys tekee ihmisestä "apinan". Apinoita ollaan käytetty yleisesti tyhmyyden vertauskuvina. Muinaisissa kasvatusta käsittelevissä kirjoituksissa varoitettiin mm. siitä, että jos lasta ei kasvateta oikein, lapsesta saattaa tulla villi ja vaarallinen eläin. Ennen ajateltiin, että siellä missä järki nukkuu, siellä ihmisessä oleva villieläin saa vallan. Ihmisyyden käsitteeseen olisi korkea aika sisällyttää mukaan myös paha ja tuhoava käytös. (Suutala 1995, 62, 69-71, 85.)
Vihollisen monesti aiheeton epäinhimillistäminen ja eläimiksi kutsuminen on ollut varsin yleistä kautta historian. Eläimellisiksi on sanottu ainakin naisia, erirotuisia, alkuperäisyhteisöjä, mielisairaita ja kouluttamattomia henkilöitä. Menneinä aikoina naisia ja alkuperäiskansojen asukkaita pidettiin älyllisesti vajaina, vaistojensa ja viettien ohjailemina olentoina. Naisiin liitettiin ruumiillisuus ja seksuaalisuus. 1500- ja 1600-lukujen taiteessa naiset kuvattiin raivottarina, jotka ryyppäsivät, mukiloivat miehiään ja raahasivat näitä vuoteeseen. Luonnonkansat on nähty samaan tapaan kuin naiset ja eläimet; mm. intiaaneja pidettiin eläiminä vielä 1600-luvulla ja samoin saamelaisia on sanottu pieniksi eläimiksi. Tietysti on syytä muistaa myös Adolf Hitler, joka piti juutalaisia ihmisen ja apinan välimuotona. (Suutala 1995, 57, 77-78.)
Alan tutkijat (mm. Suutala ja Vilkka) ovat ryhtyneet kritisoimaan 'eläimellisyyden' -käsitettä. Se on heidän mukaansa negatiivisesti värittynyt; eläin nähdään siinä varsin kielteisessä sävyssä. Tutkijat ovatkin ehdottaneet käsitteen korvaamista uudella 'eläinmäisyyden' -käsitteellä, joka on neutraalin myönteinen ilmaus sekä ihmisessä itsessään olevalle että ihmisen ulkopuolella olevalle eläinluonnolle. Eläinmäisyydessä ei ole kyse siis pelkästään eläimenhahmoisista olennoista. Eläinmäisyys merkitsee ennen muuta ihmisen kadoksissa olevaa minuutta, identiteettiä, joka on jäänyt yleisestä kulttuurikehityksestä (järki ja sivistys) jälkeen. Vaikka eläimet luonnostaan eivät ole ihmisenkaltaisia, on ihminen jossakin määrin eläinten kaltainen. Tutkijat ovat ehdottaneet, että vallitsevat eläinmielikuvamyytit tulisi purkaa luonnollisina itsestäänselvyyksinä. Samalla kulttuurimme alentavat asenteet ja käytännöt eläimiä kohtaan tulisi pyrkiä muuttamaan, esimerkiksi tiedon lisäämisen avulla. Halventavien mielikuvien tilalle tulisi synnyttää uusia positiivisempia eläinmielikuvia. (Baker 1993; Suutala 1995, 10, 16.)
7.4. Mielikuvitus, fantasia
Ihminen dualistisia luokitteluja harjoittavana olentona on jakanut elämänpiirinsä materiaaliseen ja henkiseen todellisuuteen, tämänpuoleiseen ja tuonpuoleiseen, näkyvään ja näkymättömään. Ihminen on eri tavoin selvittänyt suhdettaan ympäröivään maailmaan. Näkymätön, yliluonnollinen maailma on kiehtonut ihmistä aina varhaisista ajoista alkaen. Taiteen eri lajien avulla ihminen on yrittänyt tulkita ja välittää käsitystään tästä näkymättömästä ja käsittämättömästä todellisuudesta. Ihmisen piilotajunta on unien, mielikuvien, ajattelun ja tunteiden maailma. Persoonallisuutemme minä rakentuu näiden piilotajuisten raaka-ainelähteiden varaan. Nykyaikainen ihminen pelkää ja torjuu usein tietämättään piilotajunnasta nousevia jäänteitä, kuten illuusioita, fantasioita, arkaaisia ajattelumuotoja, historiallisia assosiaatioita ja perusvaistoja. Jungilaisen käsitteistön mukaisesti arkkityyppinen ajattelu syntyy juuri näistä elementeistä. Myyttien, satujen, tarujen, näkyjen, uskontojen ja taideteosten symboliikka pohjautuu vain osittain ihmisen tietoiseen ajatteluun. (Bettelheim 1984, 150; Jung 1991, 98-99; Koskinen 1996, 28-29; Savela 1993, 29.)
Mielikuvitus, fantasia ja fiktio tarkoittavat kaikki suunnilleen samaa, lähinnä kuvitteellisuutta. Fantasia on yksi kirjallisuuden laji, genre. Se on esitystyyli, joka voi liittyä moniin kirjallisuuden lajeihin; mm. sadut ovat yksi fantasiakirjallisuuden osa-alue. Fantasialla on juurensa muinaisissa myyteissä, mystiikassa, folkloressa, saduissa ja romantiikassa. Fantasiassa henkilöt, paikat ja tapahtuma-ajat ovat yleensä epämääräisiä, ja sitä ei yleensä kerrota totena. Fantasiassa yliluonnollisuus hyväksytään ilman varauksia. Moderni fantasia on eräs lastenkirjallisuuden nykyaikaisista tyylilajeista. Modernissa fantasiassa mielikuvituksellisuus on keskeistä: eläimet puhuvat ja esineet ovat elollisia; tapahtumat sijoittuvat mielikuvitusmaailmoihin tai toiseen todellisuuteen. (Saksholm 1987, 42-44.)
Fantasialle on ominaista tavallisen maailman ja yliluonnollisen maailman kohtaaminen, joka aiheuttaa lukijassa epävarmuuden tunteita. Fantasian keskeinen elementti on yllätyksellisyys: lopputulos on lukijalle joka kerran yllätys. Fantasiaan tulee mukaan yliluonnollisuutta yleensä siirryttäessä tilasta toiseen. Yliluonnollinen rikkoo vallitsevat säännöt ja luo uusia näiden tilalle. Fantasiassa toinen maailma liitetään arkisen jokapäiväiseen maailmaan. Fantasiassa eletään ikuista "nyt-hetkeä", menneisyyttä ja tulevaa ei ole lainkaan. Fantasiat kuuluvat näin toiseen todellisuuteen ja toiseen aikaan. Fantasiamaailma ylittää todellisuuden realiteettien rajoitukset. Fantasiassa yliluonnollinen ja arkipäiväinen elävät sulassa sovussa keskenään; kun ne limittyvät toisiinsa, syntyy uusi todellisuus. (Saksholm 1987, 44, 45-46, 50.)
Fantasian kautta voidaan vapautua sidonnaisuudesta todellisuuden rajoituksiin, toisin kuin realistisen lastenkirjallisuuden tehtävänä ollaan pidetty lapsen mukauttamista yhteiskunnan normeihin. Fantasia on leikkiä ja taidetta, joka auttaa yksilöä kestämään todellisuuden ja näkemään sen uudessa valossa. Arkipäiväisyyksien yläpuolelle kohoaminen on mahdollista fantasian avulla. Psykoanalyytikko, satututkija Bruno Bettelheimin (1984) mielestä lastenkirjallisuuden tulisi antaa virikkeitä lapsen mielikuvitukselle, sen tulisi auttaa lasta selventämään tunteitaan, pelkoja ja pyrkimyksiä.
Tarinoita helposti vähätellään ja suorastaan pilkataan sen vuoksi, että ne eivät ole totta. Totuus on meille ihmisille jotakin todella tärkeää ja arvokasta. Tulee muistaa, että totuuksia on monenlaisia. Lapsen maailmassa totuus saattaa olla erilainen kuin aikuisten. Kaikki totuudet eivät ole vangittavissa kaksiarvoajatteluun. Usein ajatellaan, että se mikä ei ole väärin, on itsestään selvästi oikein, tai että kaikki mikä ei ole kaunista, on rumaa. Usein muistetaan pelkästään realismi eli järkitotuus kaikista totuuden lajeista. Mustavalkoiselle tieteelle vain tosiasiat ovat olemassa; tarinoita pidetään pelkästään "satuna, puppuna, tyhjänpäiväisenä hömppänä". Molemmilla on kuitenkin oma tehtävänsä ja paikkansa yhteiskuntaelämässä. Tarinatekstit pyrkivät toisiin päämääriin kuin vaikkapa tieteelliset tekstit. Myyttien, riittien ja symbolien totuudet kuuluvat moniarvologiikan piiriin. (Bettelheim 1984, 145; Koskinen 1996, 40; Moilanen.)
Martin Heidegger on työstänyt kyseistä teemaa. Heideggerin mukaan "totta on se, mikä avaa, tuo piilossa olevan esille, näkyväksi" (Moilanen). Mielikuvitustarinat tuovat esille meidän jokaisen piilotajuisia, syvällä sisällä olevia tunne-elämyksiä ja kokemuksia. Ne välittävät elämän tulkintamalleja, valottavat unien, mielikuvien ja ajattelun maailmaa. Tunteiden maailmaa ei voida täysin ilmaista tietoisella kielellä. Taiteen tehtävä on antaa ilmaisu alitajunnasta nouseville, joskus hämäräperäisillekin viesteille. Taide pyrkii nimenomaan vetoamaan tunteisiimme; se pyrkii herättämään ja ylläpitämään niitä. Ihmiselle itselleen omat mielikuvat ja tunteet ovat todellisuutta; niiden totuus on tunnetotuutta. Taidetta ja elämää yhdistävä voima on mielikuvitus. Ihmiset jatkavat kuvittelemista ja unelmointia, vaikka unelmat eivät aina toteudukaan. Kuvitteleminen tuottaa mielihyvää ja herättää ideoita sekä auttaa oivaltamaan elämän monenlaisia mahdollisuuksia. (Savela 1993, 88.)
VIITTEET:
1) Nykyaikaisen sirkuksen perustaja Carl Hagenbeck on todennut, että hänestä karhut ovat viisaampia kuin hevoset tai koirat (Shepard & Sanders 1985, 2).
2) Dobie, James Frank (1933): "Juan Oso, Bear Nights in Mexico". Southwest Review 19 (1933): s. 34-64.
3) Kennedy, John S. (1992): The New Anthropomorphism. Cambridge University Press, Cambridge.
4) Vicchio Stephen (1986): "From Aristotle to Descartes: Making Animals to Antropomorphic", In book Hoage R. J. & Goldman Larry (eds.): Animal Intelligence: Insights into the Animal Mind. Washington: Smithsonian Institution Press.
5) Lilly John C. (1961): Communication Between Man and Dolphin: The Possibilities of Talking With Other Species.
6) Jaffe, A. (1991): "Symboliikka kuvataiteissa". Teoksessa C. C. Jung, Symbolit - piilotajunnan kieli. Alkuteos Man and His Symbols. 1964. Suomennos Rutanen Mirja. Helsinki: Otava, s. 230-271.
OSA II. IHMISTASO: KARHU, METSÄIHMINEN
7. IHMISELÄIMET JA -KARHUT
7.1. Karhun ihmismäisyys
7.2. Antropomorfismi, personifikaatio
7.3. Ihmisyys, eläimellisyys, eläinmäisyys
7.4. Mielikuvitus, fantasia
OSA II. IHMISTASO: KARHU, METSÄIHMINEN
Yleisesti ottaen taiteentekijät tekevät taidetta aivan kaikista maailman aiheista, myöskin karhuista. Karhuja löytyy kirjallisuudesta, runoudesta, suullisesta kansanperinteestä, musiikista, kuvataiteesta, näytelmistä, sarjakuvista, piirrosfilmeistä, elokuvista, Internetistä, jne. Menneiden ja nykyisten kulttuurintekijöiden karhuhahmo on ihmismäinen olento, joka käyttäytyy ihmisen lailla. Tällaisen ihmiskarhun kautta taiteilija kuvaa usein omaa sielunmaisemaansa: tunteitaan, tahdon ilmauksiaan, mielikuvitustaan, roolejaan, identiteettejään ja sosiaalisia tarpeitaan. Folklore, kulttuuri ja taide ovat tehneet villieläimestä kotieläimen, pedosta kiltin pehmonallen. (Kuva 5.)
7. IHMISELÄIMET JA -KARHUT
7.1. Karhun ihmismäisyys
Johdatuksena aiheeseen jo ensiksi karhujen osalta empiiristä perinnetietoa. Kirjallisuudessa kerrotaan yleisesti, että karhu ei ole pelkkä metsäneläin, vaan myös eräänlainen metsäihminen (Halme 1998, 6; Karhu 1947, 12; Kovalainen & Seppo 1998, 76). Laajalti uskotaan karhun alkujaan olleen ihminen (Saksholm 1987, 3) tai ainakin puoliksi ihminen (Rockwell 1991, 2). Ulkonäkönsä puolesta karhu muistuttaa jossakin määrin ihmistä; sen ovat panneet merkille melkein kaikki arktisen alueen kansat. Suomen lappalaisten mielipide on, että nyljetty karhu on aivan ihmisennäköinen: Se on kuin "nyljetty jätkä". Sen käpälät ja kämmenet muistuttavat ihmisen vastaavia ruumiinosia. Erityisesti sen jalanjälkien sanotaan muistuttavan ihmisen jälkiä. Eräistä karhun naamakin on aivan karvaisen ihmiskasvon kaltainen. Toisista taas naaraskarhun rinta on niin kuin vaimolla. (Karhu 1947, 9; Rockwell 1991, 2; Tenhunen 1984-85.) Kalevala kuvaa karhun ulkoista olemusta näin:
"Kasvoi otso kaunihiksi, yleni ylen ehoksi: lyhyt jalka, lysmä polvi, tasakärsä talleroinen, pää levyt, nenä nykerä, karva kaunis röyhetyinen." (Kalevala: Kuudesviidettä runo.)
Ruumiinvoimiensa ja eräiden lahjojensa puolesta karhu on jopa ihmistä paljon etevämpi. Karhu on ylivertaisen voimakas, vaikka se näyttää varsin kömpelöltä. Karhu on kuin ihminen noustessaan pystyyn seisomaan kahdelle jalalle. Karhu nousee takajaloilleen nähdäkseen tai haistaakseen paremmin; se voi olla myös merkki epävarmuudesta. Karhulla on oikeastaan aika ihmismäiset elintavat; mm. karhun ruokavalio on hyvin samantyyppinen kuin ihmisenkin. Se muistuttaa ihmistä enemmän kuin muut metsän eläimet. (Grunthal 1998; Karhu 1947, 10; Leinonen & Suominen 1991, 5; Rockwell 1991, 2; Sarmela 1987, 3; Shepard & Sanders 1985, xi-xii, 72, 159.) Pohjois-Amerikan intiaanit sanovat, että karhu on kuin ihminen paitsi, että se ei pysty tekemään tulta (Rockwell 1991, 4).
Karhu on pidetty älykkäänä, viisaana ja sielukkaana olentona, jolla on uskottu olevan ihmisen äly (Karhu 1947, 15; Leinonen & Suominen 1991, 12). Tarinaperinteen mukaan karhu on eläinkunnan kolmanneksi älykkäin olento. Eräiden mukaan se on paljon viisaampi ja viekkaampi kuin kettu (Karhu 1947, 17), älykkäämpi kuin hevoset ja koirat (Shepard & Sanders 1985, 2 alaviite 1) tai ainakin yhtä viisas kuin ihminen (Karhu 1947, 20). Etelä- ja keskisuomalaiset sanovat: "Karhulla on yhdeksän miehen voima, mutta yhden miehen mieli". Lappalaiset ovat laskeneet asian toisin, heidän mukaansa: "Karhulla on kymmenen miehen voima, mutta kahdentoista miehen mieli". (emt, 20.) Karhun viisaudesta on usein mainittu esimerkkinä sen laskutaito. Karhun kerrotaan osaavan laskea ainakin yhdeksään. (Karhu 1947, 16.)
Entisajan ihmiset uskoivat, että karhu ymmärsi ihmisen puheen ja ajatukset. Se kuuli ja tiesi kaiken, mitä siitä puhuttiin, vaikka se ei ollut lähistölläkään. (Karhu 1947, 24; Rockwell 1991, 123; Shepard & Sanders 1985, 64.) Karhu kiivastui ja raateli karjaa tai teki muuta pahaa, jos siitä puhuttiin halventavasti tai jos lausuttiin sen oikea nimi. Karhun sanotaan olevan tottelevainen ja kuuliainen sanalle. (Karhu 1947, 21-25.)
Karhua ollaan pidetty myös mystillisenä tietäjänä ja noitana, koska sen arveltiin tuntevan ja osaavan hallita eri väet. Karhun uskottiin voivan lumota keihään tai muun aseen, tulen tai luodin. Karhunmetsästäjät tekivät muinoin monenlaisia taikoja, saadakseen karhun lumoamisvoiman tehottomaksi. Karhua pidettiin tietäjänä siksi, että se osasi arvioida metsästäjien kyvyt, ja koska se osasi ennusta talven tulon ja tajusi siten laittaa pesänsä oikeaan aikaan. Karhussa on uskottu olevan siis monenmoista mystistä tenhovoimaa. (Halme 1998, 6; Karhu 1947, 26-27; Kovalainen & Seppo 1998, 76; Tenhunen 1984-85.)
Osmo Iisalo esittää Suomen kansan eläinkirjassa (1921) kuvauksen karhun luonteenpiirteistä. Hänen mukaansa karhun keskeisimmät luonteenpiirteet ovat herkkäuskoisuus ja oikeudentaju. Kokiessaan vääryyttä karhu suuttuu silmittömästi ja rynnistää välittömästi kiusantekijänsä perään. Kansansaduissa esitetty tyhmyyskin juontaa juurensa tästä; karhu ei ymmärrä, että joku voisi tieten tahtoen petkuttaa syytöntä. Karhu uskoo hyväuskoisesti ja vilpittömästi kaiken. (ks. samoin Shepard & Sanders 1985, 142.)
Sanonta "karhunpalvelus" kertoo siitä, kuinka karhu oikeastaan vahingossa saattaa tehdä väärin toisia kohtaan, tai kuinka pienestä teosta voi seurata arvaamaton, suuri ja tuhoisa lopputulos. 1600-luvulta peräisin olevassa, ranskalaisen La Fontainen eläintarinassa, karhu näkee kärpäsen isäntänsä otsalla ja haluaa pyyhkäistä sen tassullaan pois ärsyttämästä. Karhu vahingossa musertaakin isännän koko kallon. (Berro; Grunthal 1998; Shepard & Sanders 1985, 144, 146.)
Karhussa on myös oma pahantuulinen, töykeä ja kärttyisä puolensa. Karhu on oikeastaan käytöksensä ja tapojensa puolesta sellainen kuin millainen ihminenkin oli muinoin. Sen luonnonmukainen käyttäytyminen on muisto ihmisten omasta menneisyydestä. (Shepard & Sanders 1985, xi.) Karhulla on myös ihmismäisiä heikkouksia. Joskus karhu voi sortua ahneuteen; makea ja viina kelpaavat myös karhulle. Psyykkisestä ja fyysisestä voimastaan huolimatta karhu voi olla melkoinen pelkuri, joka juoksee jopa kissaa pakoon. (Saksholm 1987, 38-41.) Iisalon kirjassa kuvataan tapahtumia Metsolassa, jossa karhun kuoltua eläimet surevat sen poislähtöä. Metsän eläimet punnitsevat sen arvoa ja päätyvät arvioon, että se on yksi kaikkein mukavimmista metsän eläimistä: "suoraluontoinen, perin rehellinen ja ylen ahkera". (emt, 33.)
KARHU KUIN IHMINEN
"Karhu on enemmän ihminen kuin toiset eläimet, se osaa kävellä pystyssä, se osaa käyttää käsiään, se syö samaa ruokaa ihmisten kanssa, sen aivot ovat nopeat oivaltamaan, ei ole mahdotonta, että karhu ja ihminen eläisivät yhdessä." (Dobie 1933 alaviite 2, Shepard & Sanders 1985, 159; kuva 6.)
7.2. Antropomorfismi, personifikaatio
Ihmisenkaltainen eläin on hyvin tunnettu hahmo kaikessa kulttuuriperinteessä, erityisesti lapsille suunnatussa tarjonnassa. Satujen ja lastenkirjojen päähenkilöinä on jopa ¾ osassa puhuvia ja ihmisenkaltaisia eläimiä. Ihmisten tavasta esittää eläimiä ihmistenkaltaisina käytetään tieteellistä nimitystä antropomorfismi. Antropomorfismi tulee kreikankielestä ja tarkoittaa ihmisenmuotoisuutta. Antropomorfismi merkitsee inhimillisten ominaisuuksien, ajatusten ja tunteiden sijoittamista ei-inhimillisiin olioihin ja esineisiin, erityisesti eläimiin ja jumaliin. Ihminen heijastaa omat ominaisuutensa ja elämisenmallinsa ympärillään olevaan luontoon ja hahmottelemaansa yliluontoon. Ihmistä muistuttavat piirteet voivat olla joko ruumiillisia tai henkisiä. (CD-perussanakirja.)
Yleisen määritelmän mukaan antropomorfismi tarkoittaa siis ihmisen ominaisuuksien liittämistä olentoihin, jotka eivät ole ihmisiä; ei-ihmisen käsittämistä ihmisen kaltaisena. Antropomorfismi voi ilmetä eläinten ihmisenkaltaistamisen lisäksi esimerkiksi jumalien ihmisenkaltaistamisena. Virheellisestä antropomorfisoinnista on kyse silloin, kun jollekin oliolle liitetään ominaispiirre, joka siltä todellisuudessa puuttuu. Antropomorfismi on enimmäkseen virheellistä. Kyseistä käsitettä käytetäänkin paljon juuri vain tässä merkityksessä. Antropomorfismi ei kuvasta menneisyyden ihmisten toimintaa, vaan se on ominaista hyvin kehittyneillekin kulttuureille. (De Waal 1997, 4; Kennedy 1992 alaviite 3, Vilkka 1996a, 20-21, 25 mukaan.)
Kirjallisuuden tutkimuksessa samasta ilmiöstä käytetään nimitystä personifikaatio. 'Personifikaatio' tarkoittaa, että eloton esitetään elollisena. Esineelle tai asialle annetaan ihmisen ominaisuuksia. Personifikaatio voi tarkoittaa myös luonnon inhimillistämistä siten, että luonnon objektit esitetään ihmismäisiksi ominaisuuksiltaan. Tämä voi tapahtua esimerkiksi niin, että runon minän tai kokevan minän emootioita ja ajatuksia projisoidaan maisemaan. Vanhemmassa runoudessa personifikaatiota ollaan pidetty naiivin tyylin ja ajattelutavan piirteenä. Tällaista ovat suosineet etenkin kansanrunous, sadut ja lastenkirjallisuus. (Palmgren 1986, 119-120.)
Antropomorfismissa ja personifikaatiossa on kyse siis minkä tahansa sielullistamisesta, personoimisesta, henkilöimisestä, elollistamisesta tai inhimillistämisestä. Hyvin yleisesti käytetään verbiä 'inhimillistäminen', joka kuitenkin mielestäni sopii kaikkein huonoimmin kuvaamaan kyseistä ilmiötä. 'Inhimillistää' tarkoittaa sanakirjan mukaan tehdä inhimillise(mmä)ksi, humaanistaa. Muiden edellä mainittujen verbien merkityksen ollessa kuvitella elolliseksi, kuvata joku sielulliseksi olennoksi. (CD-perussanakirja.) Suomenkielisistä vastineista kaikkein kuvaavin verbimuoto saattaisi olla 'ihmisenkaltaistaminen' tässä yhteydessä. (Lilja 1999, 163-164.)
Stephen Vicchio (1986 alaviite 4) kuvailee artikkelissaan, From Aristotle to Descartes: Making Animals to Antropomorphic, ihmisten erilaisia tapoja antropomorfisoida ja stereotyypittää eläimiä. Ihmiset sielullistavat helposti eläimet tai pitävät niitä pelkkinä ihmistä hyödyttävinä objekteina. Huomattavasti vaikeampaa on oppia näkemään eläimet ensisijaisesti eläiminä. Ihmiset antropomorfisoidessaan asioita kuvaavat hyvin tavallisesti pelkästään ihmisten omaa elämää, unohtaen eläinten todellisuuden. Ihmiset siirtävät ihmismaailman asioita eläinmaailmaan. Toisaalta eläinten antropomorfisointi auttaa ihmisiä samaistumaan paremmin eläinten asemaan. (ks. Vilkka 1998a, 126-127 mukaan.)
Toisinpäin ihmiset saattavat heijastaa eläinten ominaisuuksia itseensä. Ihmisen sanotaan olevan milloin "ovela kuin kettu", milloin taas "tyhmä kuin hanhi", toisinaan puolestaan "vikkelä kuin kärppä" tai "vapaa kuin taivaan lintu". Ihminen saa eläimeltä sekä hyviä että huonoja ominaisuuksia ja taitoja. Nykypäivänä antropomorfismia voi nähdä kaikkialla, alkaen luonnonmukaisista sankarieläimistä kuten Lassie, jatkuen aina postmoderniin Stuart Littleen asti. (Pickering 1999, 78; Vilkka 1996a, 43.)
"Populaarikulttuuri pommittaa meitä kaikenlaisilla inhimillistetyillä eläimillä, joiden tarkoitus on kouluttaa, viihdyttää, satirisoida tai propagoida. Walt Disney sai meidät unohtamaan, että Mikki on hiiri ja Aku on ankka." (De Waal 1997, 6.)
Mikä saa aikuiset oikeastaan kuvittelemaan, että lasten on helpompi samaistua eläinhahmoihin kuin ihmisiin? Miksi lapsille pitää uskotella, että eläimet osaavat puhua? Itsekin lapsena leikin leikkiä, jossa luulottelin lehmät ihmisiksi. Lehmät muodostivat oman mielikuvitusmaailman, kuningaskunnan, jossa oli korkeaa väkeä: kuninkaallisia, aatelistoa ja presidenttejä. Kuvittelin lehmät ihmisten näköisiksi ja muutoinkin ihmisiksi elämäntapojensa puolesta. Leikkasin lehdistä julkkisten kuvia ja ne saivat vastata lehmiämme (Mustikki, Minna, Mallu, Milkkis, jne.). Oma roolini leikissä oli olla toimittaja. Kirjoitin uutisia lehmien elämästä ja kokosin nämä kirjoitukset kansioon.
Voisiko eläimistä tulla ihmismäisiä todellisuudessa? Tositarinoita puhuvista ja ihmismäisistä eläimistä on liikkunut maailmalla aika ajoin. Hevonen nimeltä "Viisas Hans", josta käytetään myös nimeä "Nokkela Hannu", oli ensimmäinen eläin, jota myös tutkittiin tieteellisesti. Vuosisadan vaihteessa eläneen hevosen on kerrottu osanneen mm. laskutehtäviä. Hansia tutkineet professorit totesivat Hansin kyllä hyvin älykkääksi, mutta eri tavalla kuin oli luultu. Se oli hämmästyttävän taitava huomaamaan pienimmätkin ihmisen asennon tai ilmeiden muutokset. Hevosen todettiin osaavan laskea vain, jos joku paikalla olleista tiesi tehtävän vastauksen. Useimmat vastaavat tarinat on osoitettu enemmin tai myöhemmin huijauksiksi. (Ingold 1987, 6; Serpell 1988, 15-16.)
1960-luvun alussa jälleen uutisoitiin puhuvista eläimistä. Tällä kertaa kyseessä olivat delfiinit. Delfiinejä on kautta aikojen pidetty älykkäinä eläiminä. Mihin tällainen uskomus on oikeastaan perustunut: tosiseikkoihin vai mielikuviin? Osin molempiin kaiketi. Delfiinien on kerrottu oppivan suhteellisen helposti erilaisia temppuja. John C. Lilly (1961 alaviite 5) kertoo tutkimuksessaan onnistuneensa opettamaan niille ääntelemistä käskystä. Hän havaitsi, että eräät niistä osasivat spontaanisti matkia ihmisten puhetta jollain lailla. Delfiineillä on todettu olevan poikkeuksellisen suuret ja monimutkaiset aivot. (ks. Serpell 1988, 16 mukaan.)
Ihmisapinoiden tutkimus on erityisesti kiinnostanut tiedeyhteisöä. Apinoita on pidetty lähimpinä sukulaisinamme eläinmaailmassa. Aina 1940-luvulle asti tutkimustulokset olivat tuloksettomia. Vuonna 1947 amerikkalainen psykologi alkoi tutkimaan ja opettamaan Vicky-nimistä apinaa. Apina oppi kaikkiaan neljä sanaa. Jälleen 1970-luvulla rikottiin ennätyksiä. Allen ja Beatrice Gardner olivat opettaneet Washow -nimiselle simpanssille viittomakieltä. Neljän vuoden tehokoulutuksen jälkeen Washow hallitsi 132 merkin sanavaraston. Usein väitetään, että simpanssit kykenevät keskustelemaan kielen avulla, mutta näitä väitteitä ei toistaiseksi ole pystytty todistamaan tosiksi. (Ingold 1987, 6; Serpell 1988, 16.)
Eräiden muidenkin eläinlajien, kuten lintujen, kielellistä kyvykkyyttä tiedemiehet ovat tutkineet. Useiden vuosien opetuksen jälkeen amerikkalainen tutkija onnistui opettamaan Alex-nimiselle afrikkalaiselle harmaapapukaijalle yli kahdenkymmenen eri kohteen nimen: paperi, kivi, korkki, vesi, jne. Alex oppi myös viisi väriä, neljä eri muotoa ja erilaisia verbi-ilmaisuja, kuten "haluan", "tule tänne" ja "sinä kutitat minua". Alex oppi yhdistelemään sanoja merkityksellisellä tavalla. Se kykeni lähes samoihin suorituksiin kuin viittomakieltä hallitsevat simpanssit. (Serpell 1988, 17.)
Toistaiseksi ihmismäisiä, puhuvia eläimiä, jotka osaavat keskustella, tavataan vain myyteissä ja lastenkirjoissa. Ihminen ei ole vielä kertaakaan onnistunut opettamaan yhdellekään eläimelle ihmisen kieltä. Mikä olisi sen hauskempaa kuin kysyä eläimiltä itseltään suoria kysymyksiä niiden elämästä. Olisi hyvin kiinnostavaa saada tietää, mitä eläimet todella ajattelevat ja tuntevat. Emme kuitenkaan ole päässeet lähellekään tämäntyyppistä vuoropuhelua. Ihmisten kirjoittamissa kirjoissa tästä mahdollisuudesta on esitetty lukuisia visioita. Ihmisiksi eläimet eivät kuitenkaan halua muuttua, ainakaan Orwellin (1969) mukaan:
"Velvollisuutemme on suhtautua vihamielisesti Ihmiseen ja kaikkiin hänen toimiinsa. Jokainen kahdella jalalla kulkeva on vihollinen. Jokainen neljällä jalalla kulkeva tai siivekäs on ystävä. ... taistellessamme Ihmisistä vastaan emme saa tulla hänen kaltaisikseen. ... älkää omaksuko hänen huonoja puoliaan. Yksikään eläin ei saa koskaan asua talossa, nukkua vuoteessa, pitää yllään vaatteita, juoda alkoholia, polttaa tupakkaa, koskea rahaan tai käydä kauppaa. Kaikki Ihmisen tavat ovat huonoja." (Orwell 1969, 16.)
Jos pystyisimme keskustelemaan eläinten kanssa, voisimme saada ehkä jälleen yhteyden mystilliseen, toistaiseksi tavoittamattomaan ja lähes tuntemattomaan omaan eläimelliseen alkuperäämme. Monien mielestä me ihmiset olemme kadottaneet yhteyden alkuperäämme. Postmodernin maailman kehityksen keskellä olemme unohtaneet, mistä me tulemme, samalla kun tuskin yhtään arvaamme, mihin olemme menossa. Modernia psyykettä vaivaa usein juurettomuus, elämän mielekkyyden katoaminen ja tulevaisuudenuskon puute. Lääke tällaiseen "tyhjään oloon" saattaisi löytyä oman "sisäisen eläimen" tiedostamisen kautta. (Koskinen 1996, 13; Serpell 1988, 17.)
7.3. Ihmisyys, eläimellisyys, eläinmäisyys
Kulttuuritutkimuksen piirissä eläintä ja eläimellisyyttä ollaan käytetty määrittelemään ihmistä ja ihmisyyttä. Tämä on tietysti täysin luonnollista jo siitäkin syystä, että kulttuuritutkimus tutkii perinteisesti juuri ihmisen tekemisiä ja aikaansaannoksia. Kulttuuri on jo käsitteenä leimallisen ihmiskeskeinen. Kulttuuritutkimuksen eläinkäsitys kuvaakin kaikkea sitä, mikä liitetään eläimeen eläimen itsensä lisäksi. Ihminen on jäsentänyt kautta aikojen omaa identiteettiään erilaisten eläinrepresentaatioiden kautta, mutta on ehkä järkevää kysyä, missä määrin eläin on edes merkityksellinen tämän teeman kannalta vai onko se lähinnä epäolennainen seikka tosiasiassa? Eläimelle on annettu monenlaisia merkityksiä ihmisyydestä puhuttaessa.
Kulttuuritutkimuksen perustavimmiksi kategorioiksi ovat muodostuneet jaot ihminen eläimen, kulttuuri luonnon vastakohtana. Nykyaikaisen länsimaisen kehitysideologian mukaan luonto on sivistyksen vastakohta. Luonnolla on arvoa ihmiselle vain, jos se hyödyttää kehitystä. Luonto nähdään ihmisen vastuksena, joka ihmisen on voitettava joko puolustautumalla sen hyökkäyksiltä (myrskyltä, tulvilta, villieläimiltä) tai kesyttämällä sen itselleen alamaiseksi (karjanhoito, maanviljely, tekniikka). (ks. lisää Ingold 1994, 18-19.)
Eläimistä puhutaan myös muina kuin konkreettisina eläiminä. Perinteisesti eläimellisyyden käsitteen alla on määritelty näitä kulttuurisia "ihmisen psyyken eläimiä". Luonnon ja kulttuurin välinen perustava vastakkainasettelu on muodostunut yhtäältä eläimen ja eläimellisyyden eli ruumiillisuuden, aistillisuuden, seksuaalisuuden, naiseuden, tunteiden, halujen, mielikuvituksen, villiyden ja luonnon näkemisestä vastakohtana ihmiselle ja ihmisyydelle eli sielulle, hengelle, jumalallisuudelle, miehisyydelle, järjelle, sivistykselle ja kulttuurille. Vastakkain ovat olleet pahana pidetty eläimellisyys ja hyvänä pidetty ihmisyys. Eläimellisyyden pitäminen ihmisyyden vastakohtana on muodostunut eräänlaiseksi vaihtoehdottomaksi ja kyseenalaistamattomaksi totuudeksi. Mihin oikeastaan pohjautuu tällainen lähes luonnolliseksi itsestäänselvyydeksi muodostunut luokittelu? (Suutala 1995, 12.)
Kuinka eläimellisiä (tai karhumaisia) me ihmiset oikeastaan olemme? Tutkijoita on kiinnostanut ihmisten ja eläimien väitetty yhteinen alkuperä. Psykologit (mm. Freud ja Jung) ovat pitäneet ihmisen vaistomaista puolta eli piilotajuntaa psyyken eläimellisenä puolena. Heidän mukaansa persoonallisuuden alkukantaiset vaistot ja aggressiiviset puolet todistavat ihmisen ja eläimen yhteisen alkuperän puolesta. Primitiiviset kansat ovat selittäneet, että ihmisen psyyke ei ole yhtenäinen, vaan ihmisellä on ns. "aavikkosielu" oman sielunsa rinnalla. Yksilöllä on yhteinen psyykkinen identiteetti jonkin villieläimen tai kasvin kanssa, johon aavikkosielu on ruumiillistunut. Ihmisen mielessä on eläinajan muistoja. Käsitys pohjautuu uskomukseen ihmisten ja eläinten yhteisestä alkuperästä. Kun ihminen myöhemmin kehitti itselleen tietoisuuden, menetti hän samalla yhteyden osaan tuosta alkukantaisesta psyykkisestä energiasta. Länsimainen ihminen on tämän jälkeen etsinyt omaa kadottamaansa identiteettiään, omaa aitoa minuuttaan, ja kysynyt: Missä kulkee ihmisyyden ja eläimellisyyden raja? Mikä ihminen oikeastaan on? (Jung 1991, 24, 95, 98; Savela 1993, 22; Suutala 1995, 52-53.)
Onko ihminen siis Jumalan vai eläinten sukua? Keskiajalla vallitsi käsitys eläimellisestä naisesta ja miehisestä neitsyestä. Jakob Böhmen mukaan alkuihminen on ollut androgyyni, mies ja nainen, mutta toisaalta ei kumpikaan. Alkuihminen eli avioliitossa Jumalan kanssa. Böhme kuvaa alkutilan puhdasta henkisyyttä ja seksuaalittomuutta miehisyytenä. Syntiinlankeemuksen jälkeen syntyi sukupuolten kahtiajako. Tällöin mukaan kuvaan ilmaantunut ruumiillisuus ja seksuaalisuus liitettiin naiseuteen. Nykyaikainen länsimainen ajattelu pohjaa edelleenkin ajatukseen hengen ja ideoiden miehisyydestä ja luonnon ja materian naisellisuudesta. Ihmisestä uskotaan syntiinlankeemuksen jälkeen tulleen kaksijakoinen. Toisaalta ihminen on paha eläin (aistillisuus ja seksuaalisuus) ja toisaalta hänessä on jäljellä vielä hyvää alkuperäistä jumalallisuutta (sielu ja järki). "Ruumis paha, sielu hyvä". (Suutala 1995, 52-53, 58, 62.)
Länsimaisen ajattelun kulmakiviä on näkemys, jonka mukaan sielu edustaa ihmisyyttä ja ruumis ja muu materia taas eläimellisyyttä, ja jossa sielu on korotettu ruumiin ja materiaalisen todellisuuden yläpuolelle. Viisaus kuuluu ihmisen erityisasemaan. Ihminen on järkensä ja itsetuntemuksensa tähden arvokkaampi kuin kaikki muut olennot. Ihminen voi vaikuttaa elämänsä kulkuun ja voi itse valita, miten elää. Länsimaisessa dualistisessa ihmiskuvassa korostuu ihmisen ja eläimen, ihmisen ja luonnon, hengen ja materian välinen kuilu. Tämä ihmiskuva on perinteisesti muodostunut kolmesta osasta: eläimellisyydestä, järjestä ja jumalallisuudesta. Eläimellinen elämä on jumalatonta, järjetöntä elämää himojen vallassa. Järkevä elämä on hyveellistä, luonnon ja yhteiskunnan lakien mukaista elämää. Se on kuitenkin vasta hyvää ja humaanista elämää. Vasta Jumalan tuntemus tekee järkevästä elämästä jumalallista; todellinen järki löytyy jumalallisuudesta. "Aistit tekevät ihmisestä eläimen, järki ihmisen ja henki enkelin." (Suutala 1995, 58, 60-61, 80.)
Maailma- ja seksuaalikielteisyys juontavat juurensa näihin dualistisiin käsityksiin. Seksuaalisuuteen liitetään yleisesti käsitys eläimellisyydestä, erityisesti seksiin ilman rakkautta, ja tätä kautta sitä ollaan pidetty varsin vastenmielisenä. Ennen syntiinlankeemusta seksuaalisuus nähtiin viattomana, mutta lankeemuksen jälkeen siihen tuli mukaan tahdosta riippumaton himo. Moni ajattelija on ollut sitä mieltä, että orjuuttavassa seksuaalisessa himossa on synnin koko olemus. Sama orjuuttava luonne on mukana muissakin ihmisen himoissa ja intohimoissa. Kun intohimot (kunnianhimo, rahanahneus, viha, kateus, yms.) hallitsevat ihmistä, saavat harhaiset, syntiset ajatukset ja mielikuvituksen vallattomat mielikuvat vallan ihmisen luonnosta. Toki on olemassa myös hyviä, järkeviä ja henkisiä intohimoja. Mutta juuri himon uskotaan olevan ihmisen ruumiissa olevan pahuuden perimmäinen lähde, sen ydin ja olemus. (Suutala 1995, 79.)
Psykoanalyytikko Carl G. Jung korosti töissään erityisesti ihmisen psyyken eläimellisen eli vaistomaisen puolen merkitystä ihmisen käyttäytymisessä. Ihminen on eläimellinen toimiessaan alkukantaisten vaistojensa varassa, siinä mielessä, että eläinten käyttäytymistä kuvaa parhaiten juuri vaistonvaraisuus. Eläimet kuluttavat aikansa syömisessä ja lisääntymisessä. Ihmisen vaistonvaraiseen eläinluontoon kuuluu ihmisen viettiluonto: persoonallisuuden villit, brutaalit, kapinalliset ja aggressiiviset puolet. Ihmisen alkuperäinen eläimellisyys on säilynyt ihmisen elimistössä. Miehissä sanotaan olevan vielä nykyisinkin naista enemmän eläintä. (Savela 1993, 22, 38, 66.)
Ihmisen psyykeen on uskottu olevan eräänlainen kaksinaisuus, joka muodostuu toisaalta eläimellisistä ja toisaalta humanistisista ominaisuuksista. Ihmisluonnossa uskotaan olevan käynnissä jatkuva valtataistelu minuuden hengen ja piilotajunnan viettien välillä. Vastaavalla tavoin kuin yhteiskunnallisella tasolla vallitsee kulttuurin ja luonnon välillä vastakkainasettelu. Sivistynyttä kulttuuria ollaan pidetty ihmisen eläinluonnon vastakohtana. Nyky-yhteiskunnan sanotaan jähmettävän ihmisen perusvaistot ja halut. Kulttuuri-ihminen torjuu helposti oman seksuaalisuutensa lisäksi myös muut vaisto- ja viettiyllykkeensä. Liiallinen eläimellisyys, ruumiillinen viettienergia, tiedostamattomat ja vaistomaiset viettiyllykkeet voivat korostuneena syrjäyttää ihmisen sivistyneen mielen, samalla kun liiallinen sivistys ja äärimmäisen kontrolloitu käytös saattavat sairastuttaa ihmisen eläinpuolen. Ihanteellisin olotila olisi varmastikin näiden kahden puolen keskinäinen sopusointu ja tasapaino. (Savela 1993, 66.)
Aniela Jaffe (alaviite 6) mielestä "primitiivisen ihmisen on kesytettävä eläin itsessään ja tehtävä siitä auttava kumppaninsa; sivistyneen ihmisen on parannettava eläin itsessään ja tehtävä siitä ystävänsä." (Jaffe 1991, 239 [6], Savela 1993, 23 mukaan.)
Perinteisesti siis kulttuurin on nähty edustavan hyvää (järjestystä, kehitystä, järkeä, sivistystä) ja luonnon pahaa (kaaosta, alkukantaisuutta, villiyttä), mutta ns. "psykokulttuurissa" tämä asetelma on kääntynyt toisinpäin. Kyseessä ei ole mikään täysin uusi ajattelutapa, vaan toki kautta aikojen on esiintynyt puheenvuoroja myös vastakkaisien ja toisenlaisien arvottamisen tapojen puolesta. Aikanaan mm. teologi Luther edusti ajattelua, jossa luonto nähtiin puhtautena ja viattomuutena, kun taas ihminen näyttäytyi pahuuden ja synnin lähteenä. Lutherin mielestä syntiinlankeemuksen jälkeen ihmisestä tuli täysin syntinen sekä ruumiillisesti että henkisesti. Sen sijaan muu luomakunta (luonto, eläimet ja kasvit) säilyivät puhtaina. Luonto vertautuu paratiisiin; se on "täynnä ikuisuuden esimakua". (Suutala 1995, 56.)
Luonnon ja kulttuurin arvottamisen "psykokulttuurinen perinne" saa ilmauksensa mm. Janne Kivivuoren (1992) ns. psykomyytissä. Tämän psykomyytin hän on muodostanut ns. edifioivan psykologian eli psykologiatieteen kulttuurisen perinteen pohjalta. Edifioivaan psykologiaan on keskeisesti kuulunut ihmisen tunnepuolen korostaminen. Ihmisen ei uskota olevan ainoastaan järkeä, vaan enemmänkin tunnetta, viettejä, haluja, tahtoa valtaan, aggressiivisuutta ja murhanhimoa. Psykomyytin ytimen muodostaa Freudin esittämä vastakkainasettelu yksilön ja yhteisön välillä. Psykomyytti on kertomus aidosta ihmisestä, jonka ahdistava kulttuurimme rappeuttaa henkisesti. Länsimaisen sivilisaation nähdään merkinneen tunteiden ja vaistojen alistamista. Psykomyytti perustuu autenttisuuden ihanteeseen ja siinä pyritään nautinnon etiikan oikeaksi todistamiseen. Autenttisuuden ihanne nojaa romanttiseen kertomukseen tunteesta ja nautinnosta sekä vapautumisesta sidonnaisuuksista erilaisiin yhteisöihin. Autenttisuutena nähdään vaistonvaraisuudesta nousevat tunteet, jotka ovat yhtälailla muiden ihmisten tapojen tavoin kulttuurisidonnaisia ja kasvatuksessa opittuja käytösmalleja.
Psykomyyttisessä kertomuksessa ihmisen alkuperäinen, aito minuus sijoitetaan luontoon ja tämän pohjalta luonto arvotetaan "hyväksi". Luonnolla tarkoitetaan välittömyyttä ja aitoutta, joita edustavat sellaiset seikat kuten: vietit, tarpeet, seksuaalisuus, erotiikka, energia, luovuus, lapsi, aito minuus, läheisyys ja spontaanisuus. Kulttuuri eli sivilisaatioprosessi edustaa "pahaa", koska se estää luonnon toteutumisen. Kulttuuriin kuuluvat mm. yliminä, torjunta, puolustusmekanismit, omatunto, estot, normit, kiellot, työ, kiire, välillisyys, etäisyys ja järki. Ihmistä ahdistaa ennen kaikkea kulttuurin vaatimukset: normit, säännöt ja sopimukset. Luonnon estämisestä seuraa tuskaa ja ahdistusta. Ratkaisuksi luonnon ja kulttuurin yhteensovittamiseen nähdään välitön ja avoin tunneilmaisu, jonka nähdään johtavan takaisin luontoon. Tunnustaminen, avoimuus, läheisyys ja kulttuurin luoman ahdistuksen voittaminen tapahtuu kulttuurin omimmalla tavalla: puhumalla! Ja paluu luontoon jälleen voi alkaa ja kadotettu, todellinen minuus saattaa vielä hyvinkin löytyä, ei ehkä puhumisen tähden, vaan pikemminkin puhumisesta huolimatta, ihan muista syistä: "Aika parantaa haavat!".
Itse jäin miettimään normien ja sääntöjen ahdistavaa luonnetta ja niiden leimautumista syyllisiksi ihmismielen ongelmiin. Uskon, että syyllistä etsitään väärästä paikasta. Lastenkasvattajatkin sanovat, että lapset tarvitsevat rajoja ja kuria kasvaakseen terveiksi yhteiskunnan jäseniksi. Onko kasvatusperinteemme ollut niin ylinormatiivista, että sen vastakohdassa - normittomassa kasvatuksessa - nähdään pelkästään hyviä puolia? Entistä yleisemmäksi on tullut tapa etsiä syyllisiä nyky-yhteiskunnan viihtymättömyys- ja pahoinvointiongelmiin juuri järjen ja sivistyksen piiristä. Kulttuuri on leimattu keinotekoisuudeksi. Luonto on alkanut merkitsemään sen vastakohtaa, ennen kaikkea alkuperäisyyttä, pysyvyyttä ja harmonisuutta. Tässä ajattelussa alkuperäisen luonnon mukainen eläinkin on alkanut edustamaan hyvää, kun taas luonnosta vieraantuneesta ja minuutensa kadottaneesta ihmisestä on tullut pahuuden symboli. (Aaltola 2000, 12.)
Henkisyys sijoitetaan yhä yleisemmin luontoon, eikä sitä enää pidetä ihmisyyden ainutlaatuisena määreenä. Luonto nähdään paratiisimaisena alun täydellisyytenä, sen sijaan kulttuuri edustaa ihmisen epätäydellistä kädenjälkeä. Epätäydellisen ihmisen koetaan turmelleen luonnon alkuperäistä täydellisyyttä. Ihmisyys ollaan alettu kokemaan jollakin tapaa epäonnistuneeksi hankkeeksi. Ihmisyys koetaan sotien, atomipommien, ydinaseiden ja ekokatastrofien melskeessä jonkinlaiseksi irvokkaaksi epäonnistumiseksi. Vaikka uskonnolle ei enää anneta sitä merkitystä mikä sillä oli ennen, niin silti se vieläkin vaikuttaa taustalla. Maailman olemassaoloa uhkaavat riskit ja kriisit saatetaan nähdä Jumalan rangaistuksena syntiin sortuneelle ihmiselle. Ihmisen koetaan sortuneen ylpeyden syntiin pitäessään itseään Jumalan veroisena. (Aaltola 2000, 12; Suutala 1995.)
Ihmisen petomaisuutta - barbaarisuutta, hillittömyyttä, sairaalloisuutta, pelkuruutta - voi kuvata myös ihmisen individuaatioprosessin eli henkisen kehityksen kautta. Voidaan sanoa, että ihminen on jäänyt henkisesti kehittymättömälle lapsuuden tasolle ollessaan julman eläimellinen. Ihmisen kasvaminen edellyttää, että ihminen pääsee kosketuksiin oman persoonallisuutensa piilotajuisten, monesti epämiellyttävien puoliensa kanssa. Kasvaminen on oppimista ymmärtämään elämän perusasiat, ennen muuta elämän ja kuoleman. Ihmisen on hyväksyttävä oma sisäinen eläimellisyytensä, mutta toisaalta luovuttava omasta ulkoisesta eläimellisyydestä. Tullakseen toimeen sosiaalisessa elämässä, ihmisen on hallittava oma ulkoinen eläimellisyytensä järkensä ja käytöstapojensa avulla, mutta toisaalta ihmisen tulee kesyttää oma sisäinen eläimellisyytensä (mielikuvitus, aistit, tunteet), ammentaakseen siitä uutta luovaa energiaa, löytääkseen yhteyden henkiseen sieluunsa ja saadakseen persoonallisuudelleen voimaa. Minuuden eri puolet tulee sulauttaa toisiinsa. Kasvaessaan ihminen siirtyy eläimellisyyden tasolta ihmisen tasolle, mikä merkitsee eläimellisten, vaistomaisten puolten kesyyntymistä kokonaisen persoonallisuuden hyväksi. (Savela 1993, 68, 71, 76, 78-79, 93.)
Asiantuntijat ovat olleet sitä mieltä, että ihmisen vaistomainen eläimellisyys on myönteistä tai kielteistä sen mukaan, pyrkiikö sen kieltämään vai myöntämään. Jos persoonallisuuden vaistomaiset puolet kielletään, ne saattavat muuttua tukahduttuina vaarallisiksi. Psykologisten ohjeiden mukaan ihmisen tulisi pyrkiä hyväksymään oman vaistomaisen eläimellisyytensä positiiviset puolet. Ihmisen eläimellistä puolta ei tulisi tukahduttaa, vaan ihmisen tulisi käyttää mahdollisuuksiensa mukaan hyväkseen psyykensä tiedostamattomia puolia. Eläimellisyyden kieltämisen sanotaan olevan syy mm. miesten väkivaltaiseen käytökseen: raiskauksiin, murhiin, jne. Ihmisen eläinluonnon pohjalta nousee ihmisen epäinhimillisyys toisia ihmisiä ja muuta ympäristöä kohtaan. Ihmisen petomaiset puolet pääsevät valtaan vaikeissa tilanteissa, kuten sota-aikana. Ihmisten petomaisuus tiivistyy joukoissa ja tietyn ideologian sisäistäneissä ryhmissä. Käsite "ihmispeto" ei ole ollut täysin tuntematon historian kuluessa. (Savela 1993, 65, 67, 80.) Sotaa on kuvattu eläimellisyytenä. Sotilaita ja murhaajia on verrattu villieläimiin. Eläinsuojelijat ovat eri mieltä:
"Vaikka sota on eläimellistä, eläimet ovat parempia kuin ihmiset: mistään ei löydy paikkaa, jossa olisi tuhansia toisensa tappaneita susia." (Suutala 1995, 68.)
Syntisyyttä on kuvattu säännönmukaisesti eläimellisyytenä. Saarnaajan kirjassa todetaan ihmisistä: "omassa olossaan he ovat eläimiä". Raamattu nimittää ihmistä ilman jumalallista kipinää eläimeksi. Korkeasti oppineetkin ihmiset pysyvät eläimellisinä ilman Jumalaa. Ihmisen nähdään jäävän eläinten tasoisiksi ilman Jumalan tuntemista tai muuttuvan eläimeksi syntiinlankeemuksen seurauksena. Kristuksen löytäminen merkitsee itsessä olevan eläimen tappamista. Ihmisen tulee lakata olemasta "paholaisen tottelevainen kotieläin". Eläimellisyyttä on käytetty paljon synti-käsitteen synonyyminä. Eläimellisyyttä tavataan siellä missä ihminen elää syömingeissä, juopottelussa, laiskuudessa, ruumiin himoissa ja muissa paheissa. Pahaa eläimellisyyttä on ollut lisäksi vaatteisiin, rahaan ja omaisuuteen kiintyminen. (Ollila 1989, 62; Suutala 1995, 63, 65-67, 72, 81.)
"Ahne on suden kaltainen ja kielenkäytöltään pureva on koiran kaltainen, viekas on kuin kettu, raukkamainen on hiiren kaltainen, ja kevytmieliset, epävakaat ihmiset ovat kuin lintuja. Epäpuhtaissa himoissa elävä muistuttaa likaista emakkosikaa." (Suutala 1995, 94.)
Ihmisyyden ja eläimellisyyden määrittelyissä paha ei ole kuulunut ihmisyyteen. Pahuus on siirretty ihmisen ulkopuolelle ja eläimistä on tehty syyllisiä. Ihmisten pahuutta, ei eläimen, on kuvattu eläimellisyytenä. Tämä käytäntö näkyy esimerkiksi kielenkäytössä. Huonoja käytöstapoja tai humalatilaa on kuvattu eläimellisenä. Ihmisen alennustilaa kuvaavat erilaiset eläimiin liitetyt ilmaukset, kuten esimerkiksi "sikamaisuus" tai "aasimaisuus". Alkoholin vaikutuksesta ihmisestä sanotaan tulevan "rentun ruusu, joka humalaisena röhkii kuin sika kuravellissä". Juopon sanotaan elävän "sikaelämää". Tietämättömyys tekee ihmisestä "apinan". Apinoita ollaan käytetty yleisesti tyhmyyden vertauskuvina. Muinaisissa kasvatusta käsittelevissä kirjoituksissa varoitettiin mm. siitä, että jos lasta ei kasvateta oikein, lapsesta saattaa tulla villi ja vaarallinen eläin. Ennen ajateltiin, että siellä missä järki nukkuu, siellä ihmisessä oleva villieläin saa vallan. Ihmisyyden käsitteeseen olisi korkea aika sisällyttää mukaan myös paha ja tuhoava käytös. (Suutala 1995, 62, 69-71, 85.)
"Jos ihminen esimerkiksi sodassa tappaa toisia ihmisiä, ei kyse ole ihmisen eläimellisyydestä tai vajoamisesta eläimen tasolle, vaan päinvastoin ihminen on tappaessaan ihminen ja ihmisenä vastuussa teoistaan." (Suutala 1995, 16.)
Vihollisen monesti aiheeton epäinhimillistäminen ja eläimiksi kutsuminen on ollut varsin yleistä kautta historian. Eläimellisiksi on sanottu ainakin naisia, erirotuisia, alkuperäisyhteisöjä, mielisairaita ja kouluttamattomia henkilöitä. Menneinä aikoina naisia ja alkuperäiskansojen asukkaita pidettiin älyllisesti vajaina, vaistojensa ja viettien ohjailemina olentoina. Naisiin liitettiin ruumiillisuus ja seksuaalisuus. 1500- ja 1600-lukujen taiteessa naiset kuvattiin raivottarina, jotka ryyppäsivät, mukiloivat miehiään ja raahasivat näitä vuoteeseen. Luonnonkansat on nähty samaan tapaan kuin naiset ja eläimet; mm. intiaaneja pidettiin eläiminä vielä 1600-luvulla ja samoin saamelaisia on sanottu pieniksi eläimiksi. Tietysti on syytä muistaa myös Adolf Hitler, joka piti juutalaisia ihmisen ja apinan välimuotona. (Suutala 1995, 57, 77-78.)
Alan tutkijat (mm. Suutala ja Vilkka) ovat ryhtyneet kritisoimaan 'eläimellisyyden' -käsitettä. Se on heidän mukaansa negatiivisesti värittynyt; eläin nähdään siinä varsin kielteisessä sävyssä. Tutkijat ovatkin ehdottaneet käsitteen korvaamista uudella 'eläinmäisyyden' -käsitteellä, joka on neutraalin myönteinen ilmaus sekä ihmisessä itsessään olevalle että ihmisen ulkopuolella olevalle eläinluonnolle. Eläinmäisyydessä ei ole kyse siis pelkästään eläimenhahmoisista olennoista. Eläinmäisyys merkitsee ennen muuta ihmisen kadoksissa olevaa minuutta, identiteettiä, joka on jäänyt yleisestä kulttuurikehityksestä (järki ja sivistys) jälkeen. Vaikka eläimet luonnostaan eivät ole ihmisenkaltaisia, on ihminen jossakin määrin eläinten kaltainen. Tutkijat ovat ehdottaneet, että vallitsevat eläinmielikuvamyytit tulisi purkaa luonnollisina itsestäänselvyyksinä. Samalla kulttuurimme alentavat asenteet ja käytännöt eläimiä kohtaan tulisi pyrkiä muuttamaan, esimerkiksi tiedon lisäämisen avulla. Halventavien mielikuvien tilalle tulisi synnyttää uusia positiivisempia eläinmielikuvia. (Baker 1993; Suutala 1995, 10, 16.)
7.4. Mielikuvitus, fantasia
Ihminen dualistisia luokitteluja harjoittavana olentona on jakanut elämänpiirinsä materiaaliseen ja henkiseen todellisuuteen, tämänpuoleiseen ja tuonpuoleiseen, näkyvään ja näkymättömään. Ihminen on eri tavoin selvittänyt suhdettaan ympäröivään maailmaan. Näkymätön, yliluonnollinen maailma on kiehtonut ihmistä aina varhaisista ajoista alkaen. Taiteen eri lajien avulla ihminen on yrittänyt tulkita ja välittää käsitystään tästä näkymättömästä ja käsittämättömästä todellisuudesta. Ihmisen piilotajunta on unien, mielikuvien, ajattelun ja tunteiden maailma. Persoonallisuutemme minä rakentuu näiden piilotajuisten raaka-ainelähteiden varaan. Nykyaikainen ihminen pelkää ja torjuu usein tietämättään piilotajunnasta nousevia jäänteitä, kuten illuusioita, fantasioita, arkaaisia ajattelumuotoja, historiallisia assosiaatioita ja perusvaistoja. Jungilaisen käsitteistön mukaisesti arkkityyppinen ajattelu syntyy juuri näistä elementeistä. Myyttien, satujen, tarujen, näkyjen, uskontojen ja taideteosten symboliikka pohjautuu vain osittain ihmisen tietoiseen ajatteluun. (Bettelheim 1984, 150; Jung 1991, 98-99; Koskinen 1996, 28-29; Savela 1993, 29.)
Mielikuvitus, fantasia ja fiktio tarkoittavat kaikki suunnilleen samaa, lähinnä kuvitteellisuutta. Fantasia on yksi kirjallisuuden laji, genre. Se on esitystyyli, joka voi liittyä moniin kirjallisuuden lajeihin; mm. sadut ovat yksi fantasiakirjallisuuden osa-alue. Fantasialla on juurensa muinaisissa myyteissä, mystiikassa, folkloressa, saduissa ja romantiikassa. Fantasiassa henkilöt, paikat ja tapahtuma-ajat ovat yleensä epämääräisiä, ja sitä ei yleensä kerrota totena. Fantasiassa yliluonnollisuus hyväksytään ilman varauksia. Moderni fantasia on eräs lastenkirjallisuuden nykyaikaisista tyylilajeista. Modernissa fantasiassa mielikuvituksellisuus on keskeistä: eläimet puhuvat ja esineet ovat elollisia; tapahtumat sijoittuvat mielikuvitusmaailmoihin tai toiseen todellisuuteen. (Saksholm 1987, 42-44.)
Fantasialle on ominaista tavallisen maailman ja yliluonnollisen maailman kohtaaminen, joka aiheuttaa lukijassa epävarmuuden tunteita. Fantasian keskeinen elementti on yllätyksellisyys: lopputulos on lukijalle joka kerran yllätys. Fantasiaan tulee mukaan yliluonnollisuutta yleensä siirryttäessä tilasta toiseen. Yliluonnollinen rikkoo vallitsevat säännöt ja luo uusia näiden tilalle. Fantasiassa toinen maailma liitetään arkisen jokapäiväiseen maailmaan. Fantasiassa eletään ikuista "nyt-hetkeä", menneisyyttä ja tulevaa ei ole lainkaan. Fantasiat kuuluvat näin toiseen todellisuuteen ja toiseen aikaan. Fantasiamaailma ylittää todellisuuden realiteettien rajoitukset. Fantasiassa yliluonnollinen ja arkipäiväinen elävät sulassa sovussa keskenään; kun ne limittyvät toisiinsa, syntyy uusi todellisuus. (Saksholm 1987, 44, 45-46, 50.)
Fantasian kautta voidaan vapautua sidonnaisuudesta todellisuuden rajoituksiin, toisin kuin realistisen lastenkirjallisuuden tehtävänä ollaan pidetty lapsen mukauttamista yhteiskunnan normeihin. Fantasia on leikkiä ja taidetta, joka auttaa yksilöä kestämään todellisuuden ja näkemään sen uudessa valossa. Arkipäiväisyyksien yläpuolelle kohoaminen on mahdollista fantasian avulla. Psykoanalyytikko, satututkija Bruno Bettelheimin (1984) mielestä lastenkirjallisuuden tulisi antaa virikkeitä lapsen mielikuvitukselle, sen tulisi auttaa lasta selventämään tunteitaan, pelkoja ja pyrkimyksiä.
Tarinoita helposti vähätellään ja suorastaan pilkataan sen vuoksi, että ne eivät ole totta. Totuus on meille ihmisille jotakin todella tärkeää ja arvokasta. Tulee muistaa, että totuuksia on monenlaisia. Lapsen maailmassa totuus saattaa olla erilainen kuin aikuisten. Kaikki totuudet eivät ole vangittavissa kaksiarvoajatteluun. Usein ajatellaan, että se mikä ei ole väärin, on itsestään selvästi oikein, tai että kaikki mikä ei ole kaunista, on rumaa. Usein muistetaan pelkästään realismi eli järkitotuus kaikista totuuden lajeista. Mustavalkoiselle tieteelle vain tosiasiat ovat olemassa; tarinoita pidetään pelkästään "satuna, puppuna, tyhjänpäiväisenä hömppänä". Molemmilla on kuitenkin oma tehtävänsä ja paikkansa yhteiskuntaelämässä. Tarinatekstit pyrkivät toisiin päämääriin kuin vaikkapa tieteelliset tekstit. Myyttien, riittien ja symbolien totuudet kuuluvat moniarvologiikan piiriin. (Bettelheim 1984, 145; Koskinen 1996, 40; Moilanen.)
Martin Heidegger on työstänyt kyseistä teemaa. Heideggerin mukaan "totta on se, mikä avaa, tuo piilossa olevan esille, näkyväksi" (Moilanen). Mielikuvitustarinat tuovat esille meidän jokaisen piilotajuisia, syvällä sisällä olevia tunne-elämyksiä ja kokemuksia. Ne välittävät elämän tulkintamalleja, valottavat unien, mielikuvien ja ajattelun maailmaa. Tunteiden maailmaa ei voida täysin ilmaista tietoisella kielellä. Taiteen tehtävä on antaa ilmaisu alitajunnasta nouseville, joskus hämäräperäisillekin viesteille. Taide pyrkii nimenomaan vetoamaan tunteisiimme; se pyrkii herättämään ja ylläpitämään niitä. Ihmiselle itselleen omat mielikuvat ja tunteet ovat todellisuutta; niiden totuus on tunnetotuutta. Taidetta ja elämää yhdistävä voima on mielikuvitus. Ihmiset jatkavat kuvittelemista ja unelmointia, vaikka unelmat eivät aina toteudukaan. Kuvitteleminen tuottaa mielihyvää ja herättää ideoita sekä auttaa oivaltamaan elämän monenlaisia mahdollisuuksia. (Savela 1993, 88.)
VIITTEET:
1) Nykyaikaisen sirkuksen perustaja Carl Hagenbeck on todennut, että hänestä karhut ovat viisaampia kuin hevoset tai koirat (Shepard & Sanders 1985, 2).
2) Dobie, James Frank (1933): "Juan Oso, Bear Nights in Mexico". Southwest Review 19 (1933): s. 34-64.
3) Kennedy, John S. (1992): The New Anthropomorphism. Cambridge University Press, Cambridge.
4) Vicchio Stephen (1986): "From Aristotle to Descartes: Making Animals to Antropomorphic", In book Hoage R. J. & Goldman Larry (eds.): Animal Intelligence: Insights into the Animal Mind. Washington: Smithsonian Institution Press.
5) Lilly John C. (1961): Communication Between Man and Dolphin: The Possibilities of Talking With Other Species.
6) Jaffe, A. (1991): "Symboliikka kuvataiteissa". Teoksessa C. C. Jung, Symbolit - piilotajunnan kieli. Alkuteos Man and His Symbols. 1964. Suomennos Rutanen Mirja. Helsinki: Otava, s. 230-271.