Karhumytologia

12. KARHUMYTOLOGIA

12.1. Myytit, tarut, legendat

12.2. Karhutarujen peruselementit
12.2.1. Jumaluus
12.2.2. Pahuus
12.2.3. Esi-isyys
12.2.4. Kuninkuus

12.3. Eri maiden karhutarustot
12.3.1. Suomalaiset karhutarut
12.3.2. Suomalais-ugrilaiset karhutarut
12.3.3. Pohjoismaiset karhutarut
12.3.4. Eurooppalaiset karhutarut
12.3.5. Kreikkalaiset karhutarut
12.3.6. Pohjoisamerikkalaiset karhutarut
12.3.7. Aasialaiset karhutarut


12. KARHUMYTOLOGIA

12.1. Myytit, tarut, legendat

Ennen luonnontieteellisen ajattelun kukoistuskautta maailmaa ja sen ilmiöitä selitettiin erilaisten myyttien kautta. Myytti tulee kreikankielen sanasta 'mythos' ja tarkoittaa kertomusta. Myytti merkitsee lähinnä jumalia tai muita yliluonnollisia olentoja käsittelevää jumalaistarua. Myytti on pyhä tarina menneisyydestä, se selittää maailman syntyä, elämän alkuperää tai maailmankaikkeuden rakennetta, lisäksi se voi selittää kulttuurin moraalisia arvoja. Eläinmyytit ovat syntyneet ihmisten tarpeesta ymmärtää eläinten olemassaolon salaisuutta. (Pickering 1999, 121; Rosenberg.)

Myytin lähikäsite on 'taru', joka tarkoittaa sadunomaista, uskomuksellista kertomusta. Taru voi olla puhdasta mielikuvitusta ilman minkäänlaista sijoittumista aikaan tai paikkaan. Toinen lähikäsite, 'legenda' on puolestaan pyhimystarina, joka voi olla kaunisteltu tai epäuskottava. Legenda on historiallinen tarina, jonka kohteena on usein pyhimys, kuningas, sankari, tunnettu henkilö tai sota. Se sijoittuu tiettyyn paikkaan tai aikaan historiassa. Samantapaisia legendoja esiintyy kaikissa kulttuureissa. Sanoja myytti, taru, legenda ja satu käytetään paljon toistensa synonyymeinä. (Rosenberg.)

Myytit yhdistävät eri tutkimussuuntia ja tieteenaloja, koska ne kuvaavat monitulkintaisia ja monitasoisia ilmiötä. Robert W. Brockway on kirjassaan, Myth from the Ice Age to Mickey Mouse (1993), tehnyt yhteenvedon eri tutkijoiden myyteille antamista merkityksistä:

Uskontotiede ja antropologia:
Myytit ovat usein tarinoita siitä, kuinka maailma ja kaikki on syntynyt. Historia on pyhittänyt uskonnolliset myytit (Eliade), ja erottanut ne maallisista (Durkheim). Myytit ovat ensimmäisiä ja alkuperäisiä tarinoita, joissa on sekä yksilöllisiä että sosiaalisia ulottuvuuksia (Kirk). Myytit suuntautuvat metafyysisiin ulottuvuuksiin, selittävät luonnon ja kosmoksen alkuperää. Ne laillistavat sosiaalisia kysymyksiä ja psykologisella tasolla ne osoittavat sisäisen psyykeen syvyyksiä (Campbell). Jotkut myyteistä ovat selittäviä, pseudotieteellisiä yrityksiä tulkita luonnontieteellistä maailmaa (Frazer). Myytit ovat tavallisesti toiminnallisen tarkoituksenmukaisia, primitiivisten kansojen tiedettä (Malinowski). Myyttejä näytellään erilaisissa rituaaleissa (Hooke).

Psykologia:
Myytit ovat joko kollektiivisia unia tai pelkästään yksityisihmisten unikuvia, jotka sukeltavat esiin alitajunnasta (Freud). Myytit paljastavat usein alitajunnan kollektiivisia arkkityyppejä (Jung).

Kielitiede ja kirjallisuuden tutkimus:
Myytit ovat tavallisesti kertomuksia jumalista ja muista yliluonnollisista olennoista, arkkityypeistä, yhteiskunnallisesti tärkeistä asioista (Frye). Myytit ovat vahvasti rakenteellisia ja niiden merkitykset pystyy erottamaan vain lingvistisessä analyysissa (Lévi-Strauss). Myytit ovat symbolisia ja metaforisia (Cassirer). Semioottisina ilmauksina (Saussure) myytit ovat "kielen sairauksia" (Müller). Myytti on historian valitsemaa puhetta ja kieltä (Barthes).

Anna-Leena Siikalan (1999, 33) ja Saara Liljan (1999, 160) mukaan myytit ovat kertomuksia ja runoutta, mutta eivät pelkästään tätä. Myytit käsittelevät elämän perimmäisiä kysymyksiä: maailmankuvaa, arvoja, itse elämää, kuolemaa, elämän tarkoitusta tai pahuuden ongelmaa. Ne eivät kuitenkaan muodosta kokonaisvaltaista, uskonnollista tai normatiivista oppijärjestelmää. Myyttien tunnuspiirteenä on arkilogiikan hylkääminen ja metaforinen kieli. Ne nousevat kulttuurin keskeisestä symboliikasta metaforina ja mielikuvina. Ominaista myyteille on perussymboliikan pysyvyys, iäkkyys ja jopa ikiaikaisuus. Myyttinen ajattelu vastaa uneksimista: todelliset ja epätodelliset unikuvat syntyvät alitajunnasta käsin. Myyteissä on usein ristiriitaisuuksia ja epäloogisuuksia. Myytit nivovat yhteen outoja ilmiöitä, joita ei voi aina järjellä selittää, ja antavat niille näennäisjärjellisen selityksen. Myytit ovat usein keksityn tarinan ja historiallisen tositarinan yhdistelmiä. Myyteissä on mukana sekä mielikuvitusta että järkeä. Monet tutkijat ovat selittäneet myyttejä aika vaikeatajuisesti, kuten tässä Anna-Leena Siikala:

"Myyttisten kuvien loputtomat merkitykset kumpuavat siitä kulttuurisesta tulkintaprosessista, jossa universaalin tradition kosmosta ja ihmistä edustava symboliikka siivilöityy yksityisen kulttuurin, yhteisön ja ihmisen tajunnasta yhä uusia tavoitteita, toiveita ja pelkoja heijastavaksi todellisuuden ja sen kääntöpuolen - toisen todellisuuden - haltuunottamisen välineeksi. Myyttiset kuvat ovat sekä totta että epätoden häipyvää usvaa." (Siikala 1999, 33.)

Psykologisesta näkökulmasta Carl G. Jung (1966, 90) on määritellyt myytin osaksi kollektiivista piilotajuntaa, joka on yhteinen koko ihmiskunnalle. Jungin käyttämä arkkityypin käsite tarkoittaa kollektiivisen piilotajunnan ikivanhoja, perikuvallisia tyyppejä, jotka ovat olleet ominaisia kaikille kansoille kaikkina aikoina. Arkkityyppi kuvaa ihmisten kykyä kokea samankaltaisia myyttikäsityksiä. Myyttien hahmot kuvastavat samoja sielullisia kuvia ja samaa tiedostamatonta tasoa kuin unihahmot. Bruno Bettelheimin (1984, 47-48, 50) mukaan myytit ovat yliminän ääni. Myytit asettuvat ihmisen yläpuolelle kertoessaan yliluonnollisista olennoista ja jumalista, jotka osaavat sellaisia asioita, mitä me ihmiset emme koskaan pysty tekemään. (ks. myös Saksholm 1987, 47-48.)

Uskontotieteessä Lauri Honko (1981, 111) määrittelee myytin uskonnolliseen maailmankäsitykseen kuuluvaksi kertomukseksi maailman luomiskauden, suuren alkuajan tapahtumista, jonka ansiosta maailma, luonto, kulttuuri ja sosiaaliset ryhmät ovat syntyneet ja saaneet nykyisen järjestyksensä. Myytti kertoo jumalten, pyhimysten, kulttuuriheerosten ja klaanin perustajien esikuvallisista teoista. Myytti määrittelee ja vahvistaa yhteisön uskonnolliset arvot ja normit, lisäksi se tarjoaa käytösmalleja. Myytin antamia säännöstöjä toteutetaan käytännön elämässä riittien ja uskonnollisten seremonioiden kautta. Myytti todistaa rituaalin tehon ja perustelee kultin pyhyyden. (ks. lisäksi Gustafsson 1997; Lilja 1999, 159; Pentikäinen 1987, 188; Saksholm 1987, 48.)

Kirjallisuudentutkimuksessa Northrop Fryen (1963, 362, 365 alaviite 1) on kehittänyt synteesin myyteistä ja jungilaisista arkkityypeistä. Fryen mukaan myytit ovat tarinoita, joissa henkilöt ovat usein yli-inhimillisiä olentoja, jotka tekevät vain tarinoissa tavattavia tekoja. Arkkityypit ovat symboleita, kuvia, jotka toistuvat kaikessa kirjallisuudessa niin usein, että ne voi tunnistaa ihmisen kirjallisen kokonaiskokemuksen aineksiksi. Myytit kertovat tarinoita asioista, jotka ovat yhteiskunnallisesti tärkeitä. Ne kertovat yleensä jumalista, yhteiskunnan historiasta, sen laeista tai sen luokkarakenteesta. Myytit ovat pyhiä yhteiskunnallisen tärkeytensä vuoksi, toisin kuin maalliset tarinat, jotka eivät yleensä kerro lainkaan yhteiskunnallisesti merkittävistä asioista. (ks. Saksholm 1987, 49 mukaan.)

Myytit kuuluvat myös semiologiaan, kielitieteeseen. Semiologia tutkii merkkejä, erilaisia merkityksenantoprosesseja ja niiden taustalla piileviä arvoja. Semiootikko Roland Barthesilla (1957) vähän kaikki muuttuu myytiksi. Hän käyttää käsitettä arkielämän myytti. Tällaisia voivat olla vaikkapa kirjoitus sanomalehdessä, valokuva viikkolehdessä, elokuva, teatteriesitys, näyttely tai mikä muu tahansa. Barthesin määritelmän mukaan myytti on historian valitsemaa puhetta. Todellisuutemme on historiallisesti määrättyä. Nykyisyydestä kerrottaessa helposti luonto ja historia sekoitetaan keskenään. (Barthes 1994, 13, 17.) Yleisesti harjoitetaan "ideologista liioittelua; sanomattakin-selvien-asioiden koristeellista näytteillepanoa" (emt, 173). Barthesin myyttikäsityksessä ei ole mukana lainkaan pyhän elementtiä.

Barthes sanoo myyttien olevan puhetta ja kieltä. Myytti ei kuitenkaan ole mitä tahansa puhetta. Kieli muuttuu myytiksi vasta erityisten ehtojen täyttyessä. Myytti on lähinnä viestintäjärjestelmä. Kaikki kyseistä ilmiötä koskeva puhe ja sen diskurssin piiriin kuuluva voi olla myytti. Kaikki maailman objektit voivat siirtyä suljetusta ja mykästä olemassaolon tilasta avoimeen ja suulliseen tilaan, jota yhteiskunta voi vapaasti käyttää hyväkseen, sillä mikään laki ei kiellä asioista keskustelemista. "Puu on puu". (emt, 173.) Tulisiko Barthes ymmärtää niin, että mistä tahansa ilmiöstä käytävää keskustelua voidaan kutsua myytiksi? Siis, "karhu on karhu".


12.2. Karhutarujen peruselementit

Karhuihin liittyvät tarinat ovat lähinnä taruja muodoltaan. Ne ovat sadunkaltaisia kertomuksia, joita voi löytää eri puolilta maailmaa, hyvin monista kulttuureista. Ajallisesti niitä on melko vaikea määritellä. Niiden on arveltu olevan jopa osaksi ihmiskunnan kaikkein vanhinta perinnettä. Tarut on yleensä sepitetty jonkin metsästystä elinkeinonaan harjoittavan kansanheimon keskuudessa. Se kuka tarun on sepittänyt, jää yleensä arvoitukseksi. Karhumyytit käsittelevät inhimillisen olemassaolon peruskysymyksiä. Karhumyyttien keskeisiä teemoja ovat erilaiset vastakohdat, kuten: hyvä ja paha, kuolema ja jälleensyntyminen, yms. Karhumyyttien tapahtumapaikat voidaan jaotella kolmeen kategoriaan: taivas, maa ja alamaailma. (Shepard & Sanders 1985, 56, 60, 71, 196.)

Karhutarujen peruselementtejä ovat jumaluus, pahuus, esi-isyys ja kuninkuus. Ensinnäkin karhu esitetään taruissa kunnianarvoisena taivaanjumalan poikana, jolla on jalon jumalallinen luonto. Toisaalta karhu on maallinen petoeläin, jolla on tästä johtuen villin kesytön luonto. Se on eräistä "paha peto perkeleestä", joka viettelee jopa ihmisneidon. Karhun ja neidon välisen suhteen seurauksena karhusta on tullut myös ihmisten sukulainen. Tarua kertovan heimon ja karhun välillä on riippuvuussuhteita tämän sukulaisuussuhteen johdosta; heimon hyvinvointi on osaltaan riippuvaista karhusta. Metsän kuninkaana karhu on auktoriteettiasemassa oleva eläinten johtaja. Karhun kuninkuus saa selkeimmän ilmauksensa saduissa. Taru voi perustua myös siihen, että ihmiskuningas on karhu jollakin tavoin, joko karhunsukuinen tai muodonmuuttaja.


12.2.1. Jumaluus

Pohjoiset metsästäjäkansat ovat uskoneet, että karhu ei ole pelkästään metsäneläin tai metsäihminen, vaan sen on uskottu olevan myös itsensä taivaanjumalan poika. Esi-isiemme maailmassa karhua pidettiin jumalallisena olentona, johon suhtauduttiin erityisellä kunnioituksella. Karhusta käytettiin kiertoilmaisuja samasta syystä kuin Raamatussa kehotetaan: "Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka turhaan lausuu hänen nimeään" (2. Moos 20:7). Karhumyyteistä löytyy vastaavuuksia Kristus-myyttien kanssa. Karhusta kerrotaan samantapaisia asioita kuin Kristuksesta: eli, kuoli, haudattiin ja nousi ylös taivaaseen. Kaikkien karhumyyttien aineksia ovat karhun syntymä, kuolema, ylösnousemus ja mahdollinen takaisinpaluu. Myytti kerrataan jokaisen kaadetun karhun kohdalla; kuten ensimmäinen kantakarhu, siten myös jokainen jälkeläinen. (Kovalainen & Seppo 1998, 76, 82; Leinonen & Suominen 1991, 5; Saksholm 1987, 10; Sarmela 1991, 220.)

"'Ensimmäinen karhu', 'kantakarhu', syntyi ylhäisen isänsä luona taivaassa, laskeutui maan päälle, vaikutti maan päällä, sai surmansa, (herätettiin henkiin) ja kohosi takaisin taivaaseen isänsä luokse." (Haavio 1967, 37.)

Karhumyyteissä on mukana myyttitutkija Joseph Campbellin (1966, 38-39) kuvaama kosmogoninen sykli. Tähän sykliin kuuluvat syntymä, nousu, kukoistus, taantuminen ja häviäminen. Tämän kuvan ilmeneminä voidaan nähdä mm. "kreikkalaisen mytologian käsitykset kuolevista ja uudelleen syntyvistä jumalista ja kristinuskon näkemykset Jumalan tulosta ihmiseksi, hänen kärsimisestään, kuolemastaan, ylösnousemisestaan ja odotetusta takaisin paluustaan". (ks. Saksholm 1987, 10 mukaan.) Sankarimyytissä kerrotaan elämän koko kierto syntymästä kuolemaan. Northrop Fryen (1957, 36) mukaan jumalan symbolinen kuolema ja ylösnousemus tapahtuvat perinteisesti syksyllä tai auringonlaskun aikaan. (ks. Saksholm 1987, 71-72 mukaan.)

Claude Lévi-Straussin (1978, 32) mukaan kaikkialla maailman mytologioissa on yliluonnollisia olentoja, vapahtajahahmoja, Messias-tyyppejä, jotka toimivat välittäjänä taivaallisten voimien ja ihmisten välillä. Karhujumala voidaan rinnastaa monien kulttuurien surmattuihin ja ylösnousseisiin jumalanpoikiin, mm. Jeesukseen, Osirikseen ja Dionysokseen. (ks. Saksholm 1987, 72; Sarmela 1991, 220 mukaan.) Mikkolan teoksen Karhu Amalia (1975) edustaa kuvatunkaltaista vapahtajahahmoa. Amalia on vapauttaja, joka ymmärtää ihmisiä tavallista paremmin. Amalia on kuin Jeesus syntisten parissa. Hän käyttää jopa raamatullisia ilmauksia ja puhuu Jeesuksen vuorisaarnan tyyliin. (ks. Saksholm 1987, 72-73 mukaan.)

Keskiaikaisessa kuvassa Kristuksen ylösnousemus kuvataan varhaisemman karhumyytin kautta. Karhu on ollut yksi varhaisimmista ja tärkeimmistä uudestisyntymisen symboleista. Karhun talvehtiminen vertautuu Kristuksen ylösnousemukseen ja uudelleensyntymiseen. Kuvassa karhut kannattelevat Kristuksen arkkua. Jeesukselle ja karhulle on yhteistä myös se, että heistä molemmat uhrasivat henkensä vapaaehtoisesti yhteiseksi hyväksi. (Oxfordin Bodleian Library, Shepard & Sanders 1985, 110 kuvat.) (Kuva 12.)

Raamatussa karhua käytetään lähinnä symboloimaan jumalallista kostoa. Vanhassa testamentissa kerrotaan tarina siitä, kuinka pikkupojat Jerikossa pilkkasivat profeetta Elisaa tämän kaljupäisyydestä. Tästä suuttuneena Elisa kirosi heidät Herran nimeen. Tämän jälkeen metsästä (tai puusta) tuli kaksi karhua, jotka raatelivat 42 poikaa kuoliaaksi (2. Kun. 2:23-25). (ks. lisää Shepard & Sanders 1985, 131-133.)

"Elisa lähti sieltä Beteliin. Kun hän nousi rinnettä, kaupungista tuli pikkupoikia, jotka pitivät häntä pilkkanaan ja huusivat hänelle: "Tule tänne, kaljupää! Tule tänne, kaljupää!". Hän kääntyi katsomaan pilkkaajiaan ja kirosi heidät Herran nimeen. Heti tuli metsästä kaksi karhua, ja ne raatelivat neljäkymmentäkaksi poikaa kuoliaaksi. Elisa jatkoi matkaansa Karmelin vuorelle ja palasi sieltä Samariaan." (2. Kun. 2:23-25.)

Karhun syntymästä on olemassa monia tarinoita. Suomessa kerrotaan kolmenlaisia kertomuksia karhunsyntyperästä: Ensinnäkin karhun synnystä taivaassa, toiseksi karhun synnystä maassa ja kolmanneksi karhun synnystä veteen heitetyistä villoista. (Karhu 1947.) Suomalaisessa kansanperinteessä karhun taivaalliseen syntymiseen viittaavat säkeet esitetään yleisesti karjan metsään viemisloitsuissa. Suomalaisissa runoissa ei juurikaan kerrota karhun elämästä taivaissa. Sukulaiskansojen vastaavissa karhurunoissa sen sijaan tuodaan selvemmin esille se, että karhua pidetään taivaanjumalan poikana. (Sarmela 1991, 209; Tenhunen 1984-85.)

Obinugrilaisten ostjakeiden kantakarhun syntymyytin mukaan karhun synnyinseutuja ovat taivaan tähdet: Pohjantähti ja Otava. Heidän myytissään karhun isä on Taivaanjumala, Kaikkeuden luoja, Pääjumala Num Torum. Karhun kerrotaan kasvaneen isänsä hopeisissa ja kultaisissa taloissa. Karhu ei saanut poistua taloista ilman lupaa, kuitenkin erään kerran karhu meni leikkimään pihalle hevoskarjan luo. Hevoset säikähtivät ja lähtivät pakoon, tällöin yhden hevosen jalka vajosi maahan ja sai aikaan reiän. Karhu katsoi reiästä ja näki siitä kullanvärisen, hedelmäisen ja marjaisen maan. Karhu pyysi isältään päästä käymään maahan. Isä Num Torum ryhtyi takomaan vitjoja, joiden nenään sidotussa kätkyessä hän sitten laski tottelemattoman poikansa maan päälle. (SKVR VII 5:3931: Gustafsson 1997; Haavio 1967, 27; Karhu 1947, 241-242; Kovalainen & Seppo 1998, 78; Pentikäinen 1987, 208; Sarmela 1991, 213; Shepard & Sanders 1985, 63.)

"Miss on otso synnytetty, mesikämmen käännytetty? Tuoll on otso synnytetty, mesikämmen käännytetty: luona kuun, tykönä päivän, otavaisen olkapäillä. Sielt on maahan laskettuna kultaisessa kätkyessä vitjoissa hopeisissa." (Kalevala: Kuudesviidettä runo.) (Kuva 13.)

Maassa karhu pian unohti isälleen antamansa lupauksensa. Se sortui syntisiin tekoihin, mm. ryösti pyhät asumukset, särki vartijahenkien majat ja häiritsi jäätynyttä ruumista sen arkussa. Tämän kaiken vuoksi Jumala salli rangaistukseksi ihmisten surmata Jumalanpojan. Karhun saaminen takaisin isänsä tykö taivaaseen vaati monimutkaisten rituaalien eli peijaisten järjestämisen. Tarina antaa selityksen sille, miksi ihminen saa surmata karhun. Karhun syntyperä kuvataan hyvin yleisesti juuri tällä tavoin koko pohjoisen Euraasian alueella, kuten mainittua myös suomalaisissa muinaisrunoissa. (Gustafsson 1997; Haavio 1967, 27; Kovalainen & Seppo 1998, 78; Sarmela 1991, 213; Tenhunen 1984-85.)

Saman tarinan hiukan poikkeava toisinto on Obinugrilaisten voguleiden karhun syntymyytti. Tässä versiossa Jumala on nimeltään Kores ja karhu on naispuolinen. (Tenhunen 1984-85.) Venäläisessä kansanperinteessä kyseinen tarina jatkuu niin, että metsästäjät alkoivat karhun kuoltua häpäisemään sen ruumista, käyttämällä sen etutassuja luudan lailla lattian lakaisuun ja sen takatassuja kihvelinä. Karhun henki suuttui tästä valtavasti ja palasi takaisin maahan taistelemaan metsästäjiä vastaan, tuoden mukanaan paljon muitakin karhuja. Metsästäjien onnistui tappaa muut karhut, mutta he eivät pystyneet tuhoamaan sitä karhua, jota he olivat loukanneet. Tästä juontaa juurensa jatkuva kostonkierre karhujen ja metsästäjien välillä. (Warner 1986, 110-111.)

Monien uskontojen mukaisesti ihmisen ajatellaan kuoleman jälkeen menevän taivaaseen, saman uskotaan koskevan karhuakin. Tosin toisenlaisiakin mielipiteitä näkee esitettävän, mm. Orwellin (1969, 22) Eläinten vallankumous -romaanissa Mooses, kesy korppi, kertoo eläimien joutuvan kuoltuaan Sokeritoppavuorelle, jossa sijaitsee salaperäinen maa. Yleisesti uskotaan, että karhun kuolema merkitsee sen paluuta sen ylhäiseen taivaalliseen kotiinsa. S. Patkanovin (1897) kirjoitusten mukaan ostjakit lähettävät karhupeijaisten päätteeksi karhun tämän isän, Taivaanjumalan luokse. Karhu kohoaa taivaaseen samalla tavoin kuin se on taivaasta maahan laskeutunutkin. Vogulit esittävät karhupeijaisissaan tarinaa, jossa surmattu karhu palaa ylhäisen Jumala-isänsä luo (ks. Haavio 1967, 36; Niemi 1988, 27 mukaan.):

"... avaa tämän kultaisen talon oven, astuu sisään ja istuutuu isänsä soopelinnahalla peitetylle polvelle. Jumala isä sanoo: 'Ihmisten asunnoilla oleskellut tyttäreni, nyt palasit sinä takaisin'. Karhu vastaa: 'Nyt olen palannut takaisin'. Jumala-isä kysyy: 'Miten sinua kohdeltiin?'. Karhu kertoo, mitä on tapahtunut ja sanoo olevansa tyytyväinen ihmisten kohteluun." (Haavio 1967, 36.)

Monien kansojen keskuudessa uskotaan karhun jatkuviin jälleensyntymisiin. Pohjois-Amerikan intiaanien karhukulteissa otaksutaan karhun hengen vaeltavan ylisen ja alisen maan väliä. Karhun uskotaan elävän kuolemansa jälkeen ja taas jälleensyntyvän elämään. Laajalti on tunnettu käsitys, että jokainen karhuyksilö on jälleensyntynyt karhu. Karhupeijaisriiteillä johdatetaan surmattu karhu matkalle sen alkuperäiseen kotiin, josta se taas jälleen uudestisyntyneenä saapuu riistamaille kantaisänsä tai -emonsa tavoin loputtomassa ikuisessa kiertokulussa. Kun metsästäjä kohtaa karhun, hän oikeastaan kohtaa sukuyhteisönsä jälleensyntyneen kantaisän. (Haavio 1968, 80; Karhu 1947, 231; Shepard & Sanders 1985, 76.)

"Suuri Luoja loi Taivaat,
loi maat, loi meret,
loivat vuoret, laaksot, kukkulat
ja karhun teki kankahasta."
(Karhu 1947, 62.)

Joissakin tarinoissa pysytään kuitenkin arkiymmärryksen tasolla ja kerrotaan karhun syntyneen talvipesässä tai "metisellä mättäällä" (Karhu 1947, 116). Raamatun luomiskertomuksen tultua tunnetuksi, ryhdyttiin kaikkia olentoja, niin ihmisiä kuin eläimiä, pitämään Luojan luomina luontokappaleina. Karhunkin ilmaistaan olevan raamatullisten henkilöiden Eevan ja Aatamin sukua, siis samaa sukua kuin me ihmisetkin. (emt, 104-105.) Laukaasta peräisin olevissa karhun syntysanoissa kerrotaan Luojan luoneen karhun kankahasta, mullasta ja maan tomusta. Karhua ei pidetä näissä tarinoissa Jumalanpoikana, vaan pelkkänä luontokappaleena, jonka Luoja on asettanut eläimille kuuluvalle paikalle. (emt, 62.) "Villainen"-runossa karhun vanhempien vihjataan olevan myös karhuja, ei ihmisenkaltaisia olentoja. Tämä käsitys vastaa kaikkein parhaiten nykyaikaisen ihmisen luonnontieteen pohjalta nousevia olettamuksia karhun syntyjuurista.

"... Villainen sinun isäsi,
Villainen sinun emosi,
Villainen otus itseki."
(Suomen kansan muinaisia loitsurunoja, Karhun sanoja, 118.)

12.2.2. Pahuus

Kuten jo aiemmin on todettu, niin kautta aikojen petoeläimiin ollaan suhtauduttu halveksien ja vihaten. Niitä ollaan pidetty pahoina ja tuhoavina olentoina, ihmisten vihollisina, itse piruina, saatanan lähetteinä ja paholaisen apureina. Kielteistä asennoitumista saatettiin perustella Raamattuun vedoten: "Saastaisia ovat myös kaikki nelijalkaiset eläimet, joilla on käpälät" (3. Moos. 11:27). Susiin on yleisimmin liitetty saatanallisuuden leima, erityisesti ihmissutta ollaan pidetty paholaisen ilmentymänä (Alaviite 2, Koskinen 1996, 45.) Pahojen eläimien uskotaan olevan seurausta syntiinlankeemuksesta. Jakob Böhmen mielestä pahoja eläimiä ja myrkyllisiä kasveja ei olisi lainkaan, jollei Jumala olisi lankeemuksen jälkeen kironnut maata. Syytä on myös muistaa mitä pahuuteen tulee, että mikään eläin ei ole niin paha kuin ihminen. (Suutala 1995, 136.)

Kaikissa uskonnollisissa mytologioissa on mukana käsitys pahasta hengestä. Paha henki (alaviite 3) on olennainen osa myös kristinuskon järjestelmää. Se on epäpuhdas olento, mutta ei täysin profaani kuitenkaan. Antikristus on tosin Jumalaa mitättömämpi ja alistettu, mutta kaikesta huolimatta varustettu valtavilla voimilla. Se on ollut jopa riittien kohteena, ainakin negatiivisten riittien. Ihmiskunnan historiassa ovat hyvät ja pahat olennot, henget ja voimat taistelleet toisiaan vastaan. (Durkheim 1980, 372.)

Alkuaan Eedenin puutarhoissa Jumalan ja ihmisen suhde toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Yhden pienen säännön Jumala oli ihmiselle antanut. Saatana houkutteli ihmisen rikkomaan sen ja omena tuli syödyksi. Siitä alkoi kapina Jumalaa vastaan, joka on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Ihmisen yhteyden Jumalaan kerrotaan rikkoutuneen tämän syntiinlankeemuksen seurauksena. Saatana esitetään usein eläinhahmoisena olentona, jolla on pukin sorkat, lepakon siivet tai paisuneet sarvet. Saatana kuvataan yleensä langenneeksi jumalolennoksi, joka on käyttänyt kaiken tarmonsa Jumalan luoman hyvän tuhoamiseen. Saatana, "entisenä Jumalana", on onnistunut pääsemään luomistyötä sotkemaan. Se on pyrkinyt luomaan kaikenlaisia "sekasikiöitä" harmiksemme. Paholainen haluaisi päästä ihmiseksi tai Jumalaksi jälleen, mutta sen jouduttua "helvettiin", siitä on tullut entistä vaikeampaa. Tämän vuoksi se joutuu tyytymään enimmäkseen vain eläinhahmoihin. Paholaisen uskotaan voivan ruumiillistua eläimissä tai eläin voi olla muutoin paholaisen työkalu. (Durkheim 1980, 61; Koskinen 1996, 72.)

Kaikki eivät ole olleet yksimielisiä karhun jumalallisesta alkuperästä. Tarinan mukaan karhu on salaa metsässä synnytetty äpärä ja syntiensä vuoksi kirottu ihminen. Eräiden varhaiskristillisten loitsujen mukaan karhun synnytti maailmaan paha nainen, Pohjan tyttö (huora, akka, emäntä). Tätä Pohjan akkaa sanotaan runoissa yleisesti portoksi. Pohjan akan mainitseminen karhun synnyttäjänä ei ole todennäköisesti alkuaan kuulunut karhun syntyrunoihin, sillä hänet mainitaan useammin koiran synnyttäjänä, "kanto koiria kohussa" (Karhu 1947, 187). Pohjan akka mainitaan tavallisesti tautien loitsuissa, mutta vain yhden ainoan kerran karhun syntyloitsuissa. (Grünthal 1998; Karhu 1947, 187-188; Kovalainen & Seppo 1998, 86; Sarmela 1991, 231.) Karhun Jumaluuteen ollaankin suhtauduttu monesti lähinnä kuin vitsiin: "Siellä oli ollut todellinen kolmiyhteys, oli isä ja poika ja paha karhu!". (Mäensyrjä 1987, 107.)

Karhua on pidetty pahana, mitä tulee siitä käytettyihin nimityksiin. Etelä-Pohjanmaalla karhua on nimitetty mm. "Pahaksi pedoksi perkeleestä", Vesihiideksi, Mustaksi koiraksi ja Siliäksi siaksi. Karhua on eräissä loitsuissa nimitetty myös Kelmiksi ja Pahennukseksi. (Karhu 1947, 56, 61.) Vaarallisessa karhussa on uskottu olevan paholaisen voimaa. Satakunnassa karhua pidettiin entisaikoina niin voimakkaana, että vain sen uskottiin kykenevän taistelemaan paholaista vastaan. Satakunnassa Keuruulla karhun nostatussanoissa sanottiin: "Jeesus anna voima perkeleelle, että karhu sen sais repiä". (emt, 10.)

Esi-isämme eivät kuitenkaan pitäneet karhua varsinaisesti pahana eläimenä. Saamelaisperinteen mukaan karhu ei ole paha ilman noidan "nostattamista". Saamelaiset jakavat karhut kolmeen kategoriaan: (1) tavalliset karhut, (2) "nostetut" karhut eli "pahat karhut" ja (3) karhut, jotka olivat noiduttuja ihmisiä. (Karhu 1947, 11; Pentikäinen 1995, 95; Sarmela 1991, 232.) Ale Alariesto esittää lappalaisten yleisen käsityksen karhuista seuraavaan tapaan:

"Karhu ei ollut ittestään paha. Mutta jos se oli nostettu, niin se oli paha. Mutta oikea Jumalanluoma karhu ei ole koskaan paha. Se menee ihmistä pakoon, ja karjaakin se menee pakoon ... Kun karhu on nostettu, niin se on paha karhu." (Paulaharju 1937, Pentikäinen 1995, 95 mukaan.)

Kuten jo edellä ihmisyyttä ja eläimellisyyttä käsittelevässä kappaleessa todettiinkin niin, erityisesti entisaikoina ihmiset olivat sitä mieltä, että seksuaalisuudessa on jotakin eläimellistä, jonka vain rakkaus voi muuttaa inhimilliseksi. (Bettelheim 1984, 340.) Seksiä ilman rakkautta ja antaumusta on sanottu eläimelliseksi käytökseksi, joka kumpuaa ihmisen alkukantaisista vaistoista ja vieteistä. Kautta aikojen seksuaalisuutta on pidetty vaarallisena ja pahana asiana. Menneinä aikoina uskottiin, että "ihmisessä oleva villieläin on aistillisuutta" (Suutala 1995, 85). Platon kuvasi seksuaalisuutta villieläimeksi, joka ei tottele järkeä, vaan yrittää hallita kaikkea raivokkailla himoillaan. Seksuaalisen toiminnan seurauksena ihminen menettää itsehillintänsä ja hänestä tulee tyhmän ja tietämättömän eläimellisen luontonsa ja himojensa orja. (emt, 85, 95.)

Karhut eläiminä ovat saaneet pahuuden leimansa osaltaan tämän ajatteluperinteen kautta. Karhuihin on liitetty myöskin kiihkeää seksuaalisuutta. Karhua ollaan pidetty amerikkalaisessa kirjallisuudessa intohimoisen seksuaalisuuden symbolina. Amerikkalaisissa karhukäsityksissä yhdistyy maan kahden karhulajin, mustakarhun ja harmaakarhun, keskeisimmät ominaisuudet: näiden koomisuus ja aggressiivisuus. Luonnontutkijoiden havaintojen perusteella karhujen on todettu olevan varsin seksuaalisia myös luonnossa. (Gelo 1987, 157; Savela 1993, 94.) Pohjois-Amerikan intiaanishamaanien kerrotaan käyttävän toisinaan karhun voimaa apunaan saadakseen tietyn kumppanin itselleen. Karhun ja naisen välillä on sanottu olevan seksuaalista vetovoimaa. Intiaaninaiset saattoivatkin paljastaa karhulle sukuelimensä ja sanoa: "Mieheni, se olen minä". Tämä tosin toimi usein paremmin ehkäisynä kuin viettelykeinona, nimittäin eläin yleensä tästä häkeltyi ja lähti vaiteliaana tiehensä. (Rockwell 1991, 123; Shepard & Sanders 1985, 87.)

Eläinaviomiehistä ja -vaimoista kertovat tarinat tuovat väistämättä mieleen pahamaineisen eläimeen sekaantumisen. Eläimeen sekaantumisesta käytetään myös nimitystä sodomia. Sodomialla (alaviite 4) tarkoitetaan ihmisen ja eläimen välistä seksiä, lisäksi se merkitsee homoseksuaalisuutta ja anaaliyhdyntää. Keskiajalta 1800-luvulle saakka luokiteltiin eläimeen sekaantuminen suureksi rikoksi. Lait ja Raamatun sana tuomitsivat ankarasti kaikenlaisen eläimiin kohdistuvan haureuden. Laki määräsi eläimeen sekaantujalle aina 1800-luvulle asti kuolemanrangaistuksen; Suomen rikoslaista eläimeen sekaantuminen poistettiin vasta vuonna 1971. Vanhassa Testamentissa Mooses tuomitsi eläimeen sekaantumisen jyrkästi: (Laaksonen & Timonen 1997; Shepard & Sanders 1985, 136.)

"Jokainen, joka sekaantuu eläimeen, rangaistakoon kuolemalla" (2 Moos. 22:17); "Jos mies sekaantuu eläimeen, hänet on surmattava, ja myös eläin on surmattava. Jos nainen parittelee eläimen kanssa, surmattakoon sekä nainen että eläin. Molemmat on surmattava, sillä kumpikin on ansainnut kuolemansa". (3. Moos. 20:15-16)

Folkloressa eläimeen sekaantuja on yleensä mies, poikkeuksen tästä tekee keisarinna Katariina Suuri, jonka kerrotaan yhtyneen oriiseen. Eräiden kuninkaiden kerrotaan myös syyllistyneen tällaiseen, ainakin saduissa ja runoissa. Tarinoissa kerrotaan myös joidenkin tavallisten naisten nauttivan siitä, että lehmä lipoo kielellään heidän sukuelintään, ja jotkut voivat jopa synnyttää sekasikiön tai eläinihmisen seurauksena koiran, lampaan, sian, karhun, jne. kanssa olosta. (Bettelheim 1984, 337-338; Laaksonen & Timonen 1997.) Eläimeen sekaantujan perustyyppi varmaankin on maaseutuoloissa elävä isäntä.

Seksuaalinen yhteys on yksi tapa rikkoa ihmisen ja eläimen välinen raja. Tämän rajan rikkominen vaikuttaa hyvin pahalta ja pelottavalta, maailman kaaokseen vievältä asialta. Järkevä ihmislaji sekaantuu alempaansa, järjettömään. Nykymaailma on korottanut "halun" korkeaan arvoon. Psykologia neuvoo ihmistä seuraamaan halujaan ja yksinkertaisesti tyydyttämään halunsa. Entä miten on asianlaita, eläimen ollessa halun kohteena? Senkin voi selittää luovaksi ja taiteelliseksi, uusia kokemuksia ja tuntemuksia hakevaksi teoksi, siinä missä homoseksuaalisuuden tai muun seksuaalisen poikkeavuuden. Sen jälkeen kun sivilisoitunut maailma "keksi rakkauden", ollaan ryhdytty uskomaan, että sen avulla ihminen pystyy siirtymään eläimellisestä tilasta eli himojen orjuudesta ihmiselämän korkeammille ja kypsemmille henkisyyden tasoille. Toisaalta räikeimmätkin synnit ollaan pyhitetty rakkauden nimissä. (Laaksonen & Timonen 1997.)

Nykyisenä "psykokulttuurin kukoistuskautena" kaikenlaiseen seksiin ollaan alettu suhtautumaan jo aivan liian myönteisesti. Ihmisiä jopa eri tavoin houkutellaan ja kannustetaan seksuaalisiin suorituksiin. Nykyisin pidetään suorastaan epänormaalina seksistä kieltäytymistä ja elämää selibaatissa (alaviite 5). Moralistit ovat kautta aikojen varoittaneet ihmiskuntaa liian vapaamielisen seksuaalikulttuurin seurauksista. Eläimeen sekaantumisen tuomitsee edelleen kulttuurimme. Se on nykykulttuurissa enimmäkseen vaiettu asia. Se on jopa seksilehdissä ankarasti kielletty aihealue. Aikamme kuolemantaudin, aidsin sanotaan syntyneen eläimeen sekaantumisen tuloksena. Yksi aids:n syntyteorioista on apinan ja ihmisen välinen yhdyntä. (emt.)


12.2.3. Esi-isyys

Eläinkantaisistä on sepitetty moninaisia myyttejä kansojen keskuudessa. Tällainen eläinkantaisä-myytti on tyypillisimmillään kertomus suuresta pedosta, kuten karhusta, tiikeristä tai jaguaarista, josta tulee suvun, heimon tai kansan kantaisä sillä tavoin, että hän ottaa itselleen puolison ihmisten joukosta. (Haavio 1968, 89; Saksholm 1987, 53; Sarmela 1991, 234.) Romaaneissa ja kansantaruissa tällaista avioitumista tapahtuu aivan yleisesti, mm. John Irvingin romaanissa, The Hotel New Hampshire (1981), avioituvat karhu ja nainen keskenään.

Monet pohjoiset kansat ovat pitäneet karhua esi-isänään (Gustafsson 1997; Halme 1998, 6; Leinonen & Suominen 1991, 5; Pentikäinen 1998, 144; Sarmela 1991, 209). Nämä kansat nimittävät karhua yleisesti isoisäksi, esi-isäksi tai kantaisäksi. Suomen sana 'kouko' merkitsee karhun lisäksi myös sanoja isä, isoisä, esi-isä ja kantaisä. (Haavio 1968, 77.) Kantaemoa ja -isää kutsutaan suvun emuuksi. Martti Rapola (1966) on teoksessaan tehnyt selkoa sanasta 'emuu'. Termi merkitsee lähinnä eläinlajin myyttistä kantaäitiä, ei suoraan emoa tai äitiä. Tämän ensimmäisen karhun, kantaäidin jälkeläisiä ovat kaikki tuohon eläinlajiin kuuluvat eläimet. Emuu voi olla sekä ihmissuvun että eläinsuvun alkusiittäjä. (ks. Haavio 1967, 21 mukaan.)

Muinaisten ihmisten käsityksissä kaikilla luonnonpaikoilla, kivillä ja kannoilla sekä jokaisella eläinlajilla oli oma haltijansa, luojansa ja suojelijansa. Haltija käsitettiin usein eläinlajin kantaemoksi, ensimmäiseksi eläinlajin edustajaksi. Eläinten kantaemo antoi ihmiselle saaliin ja neuvoi metsästykseen liittyvissä asioissa. Vastalahjaksi metsästäjien tuli antaa jotain takaisin, kuten vaikka osuus saaliista. (Rockwell 1991, 183; Sarmela 1991, 222.)

Monia kilpailevia näkemyksiä on luonnollisesti esitetty ihmissuvun alkuperästä. Karhu esi-isänä koskee vain tiettyjä heimoja. Monet kansat ovat pitäneet mm. Aurinkoa, Kuuta ja tähtiä alkulähteinä (alaviite 6). Monet luonnonkansat uskovat Maailmanpuuhun ja sen mukaisesti kerrotaan lapsen sielun periytyvän puun latvasta. (Karhu 1947, 220, 222, 226.) Muinaisloitsuissa ja erilaisissa syntytarinoissa on ollut tyypillistä tarkastella asioita neljän peruselementin (tuli, ilma, vesi ja maa) kautta. Maa ja vesi ovat konkreetteja, ruumiillisia alkuaineita, vastakohtana kahdelle henkiselle alkuaineelle: tulelle ja ilmalle. Henkiset alkuaineet edustavat miestä ja ruumiilliset alkuaineet naista. Näiden yhtymisen seurauksena tapahtuu hedelmöitys ja uuden elämän synty. (Suutala 1995, 53.)

Kaarina Kailo: "Jos Anne Pohtamo on Jeesuksen morsian, voisin sanoa itse olevani karhun morsian". (Kailo 2000, 57.) (Kuva 14.)

Häätilaisuudesta tuttu sanonta kuuluu: "Ilma on kaunis, mutta morsian on kuin karhu" (Grünthal 1998). Karhukantaisä -myytit kertovat karhun ja kantaäidin aviosuhteesta. Karhun ja naisen rakkaussuhteesta on olemassa monia versioita, mm. ostjakeilla, voguleilla, pohjoisamerikkalaisilla intiaaneilla, kreikkalaisilla ja Suomessa erityisesti kolttalappalaisilla. (Gustafsson 1997; Kovalainen & Seppo 1998, 79; Shepard & Sanders 1985, 119.) Martti Haavio (1968, 61-89) on tehnyt selkoa artikkelissaan, "Karhu, kantaisä", eri maiden lukuisista "karhun vaimo ja karhun poika" -tarinoista. Eri alueiden tarinat ovat hyvin samansisältöisiä.

Perusjuoneltaan tarut kertovat yleensä naisesta, joka eksyy metsään ja kohtaa siellä karhun; karhu joko ryöstää tai viettelee naisen pesäänsä; sitten nainen elelee karhusulhasensa kanssa ja synnyttää puolikarvaisia ja puoli-inhimillisiä lapsia; lopuksi karhu surmataan joko sisartaan pelastamaan tulleiden veljien toimesta; tai toisinaan nainen tahtookin jäädä iäksi karhusulhasensa karvaiseen kainaloon ja tappaa itse veljensä. (Kailo 2000, 55, alaviite 7)

Karhun ja ihmisen yhtymisestä on syntynyt siis myös "kakaroita karvallisia" (Karhu 1947, 186). Monista karhun jälkeläisistä on tullut kuuluisia merkkihenkilöitä. Zeuksen ja Kalliston jälkeläisestä Arkaksesta tuli arkadialaisten kantaisä. Karhun ja Polyfonten avioliitosta syntyneet Oreios ja Agrios olivat oman aikansa kulttuuriheeroksia. Tunnettuja karhupoikia ovat olleet lisäksi Beowulf ja Odysseus sekä germaanisten legendojen ja vanhojen Norse -tarujen sankarit Hygelac, Grettir ja Bodvar Bjarki. (Rockwell 1991, 188; Shepard & Sanders 1985, 119, 122-124.) Samaten englantilainen Huntingtonin jaarlisuku, Tanskan kuningassuku ja korealainen hallitsijasuku ovat saaneet alkunsa karhun ja neidon avioliitosta. (Haavio 1968, 75.) (Kuva 19.) Vähemmän kuuluisiksi ovat jääneet koltat ja monet suomalais-ugrilaiset (alaviite 8) kansanheimot sekä Pohjois-Amerikan metsästäjäintiaanit. (Haavio 1968, 65, 75; Kovalainen & Seppo 1998, 79.)


12.2.4. Kuninkuus

Antiikin ajoista aina keskiajalle asti karhu oli eläinten kuningas. Se oli oikea voiman symboli, josta kuninkaat ja sankarit usein väittivät polveutuvansa. 1300-luvulla karhu menetti asemansa vaakunoiden tunnuskuvissa eli heraldiikassa leijonalle, joka otti eläinten kuninkaan paikan itselleen, ja pitää sitä edelleenkin hallussaan. (Berro.) Nykyisin kuninkaalliset eivät juurikaan käytä enää karhua tunnuksenaan vaakunamerkeissään. Tunnetuimmat symbolit ovat leijona ja petolinnut, erityisesti kotka.

Näin karhu sai alennuksen eläinten kuninkaasta metsän kuninkaaksi. Metsän kuningas, valtias, majesteetti ja ruhtinas ovat hyvin yleisesti käytettyjä nimityksiä karhusta. Osmo Iisalo (1921, 5-7) kuvaa Suomen kansan eläinkirjassa eläinten keskustelua tilaisuudessa, jossa karhu valittiin metsien valtiaaksi. Metsän eläimet kannattivat lähes yksimielisesti karhua, vain muurahainen nousi vastustamaan karhun valintaa. Muut kuitenkin vaiensivat muurahaisen ja karhu julistettiin Tapion päätöksellä Pohjolan metsien valtiaaksi.

"... 'Kuka teistä on nyt kovimman työn tehnyt?' Karhu, pitkävilla mesikämmen, siinä vielä siivoili pihkaa ja naavaa turkistaan eikä puhunut mitään, mutta toiset huusivat: 'Karhu on kovimman työn tehnyt. Hän on oikea metsän nurinkääntäjä! Ja väkevä!'." (Iisalo 1921, 6.)

Ylhäissyntyisen karhun valtakunta on metsä. Arvokkaaseen sukuun kuuluva karhu on itse Metsä. Metsä on puiden valtakunta, jossa suuret puut ovat hiljaisia ja hyväntahtoisia jättiläisiä. Ne seisovat vankkoina ja uskollisina paikoillaan tarjoten suojaa, ravintoa ja pesäpaikkoja metsän asukkaille. Karhumyyteissä metsä on tärkeässä roolissa. Honkapuu on osallisena karhun syntytarinoissa ja tärkeässä osassa karhupeijaisriiteissä. Metsä on merkinnyt ihmisille paljon menneinä aikoina ja nykyisinkin kansantaloutemme on varsin riippuvainen metsästä saatavasta toimeentulosta: riistasta, tervasta, selluloosasta ja ennen kaikkea paperista. (Kovalainen & Seppo 1998, 76.)

"Suomi seisoo puujaloilla, metsät ovat sen vihreää kultaa ja metsä on yhtä kuin karhu, ja suomalainen yhtä kuin tämä metsiemme ennen pyhä, uljas toteemi". (Kailo 2000, 54.)

Metsästä ja siihen liittyvästä kansanperinteestä ovat tutkimuksia tehneet mm. Lotte Tarkka (1994 alaviite 9) ja Ritva Kovalainen & Sanni Seppo (1998). Kansanrunoustutkija Lotte Tarkan mukaan metsä on yhteisö siinä missä ihmisyhteisökin. Metsää kansoittavat metsän isäntä Tapio ja metsän emäntä sekä monet metsän neidit ja piiat. Metsässä elää myös yliluonnollista väkeä, kuten noitia, lohikäärmeitä, jättiläisiä, kääpiöitä, hyviä ja pahoja haltijoita, metsähiisiä, -maahisia ja -neijeitä. Metsä edustaa villiä ja kesyttämätöntä luontoa, toisaalta ainakin saduissa ja taruissa metsässä eletään kuin kulttuuriyhteisöissä. Metsässäkin avioidutaan, pidetään karjaa, saadaan viljaa ja käydään kauppaa. Entisaikojen ihmiset sijoittivat jopa tuonpuoleisen, kuoleman jälkeisen elämän metsään, pimeään Pohjolaan, manalan kylään, Pimentolaan. (Simonen 1994.)

Tanskan maalla on metsän kuninkaita edennyt aina ihmisten kuninkaiksi asti. Tanskan kuningassuku juontaa juurensa karhun ja neidon liitosta. Samoin keskiajalla Tintagelin linnassa eläneellä tarujen kuningas Arthurilla, joka etsi Graalin maljaa yhdessä pyöreän pöydän ritareiden kanssa, kerrotaan olleen syntyjuuria karhuihin, ja hänen sotalippunsa tunnuksena oli myös karhu. Vanhoissa taruissa kuningas Arthur itsekin esitetään karhuna. Hänen nimensä sanotaan olevan peräisin vanhasta kelttiläisestä nimestä Artos tai kreikkalaisesta Arcturus/Arturus -nimestä, jotka kaikki sanana tarkoittavat karhua. Nimi viittaa luultavasti kelttiläiseen karhujumala Artioon. (Berro; Keys 1998; Rockwell 1991, 187; Shepard & Sanders 1985, xiv, 129.)

Metsän kuninkuus merkitsee karhulle sitä, että se on metsän väkevin eläin, jota ei uhkaa kuin ihminen aseineen tai oma lajitoveri. Eino Leinon (1914, 54) teoksessa Mesikämmen karhu kommentoi asemaansa metsän kuninkaana seuraavasti: "Samantekevää, nimittivätpä ne sitten häntä miksi tahansa". Samanlaisen arvion karhun omista mietteistä on esittänyt myös Veikko Huovinen (1999, 11-12) teoksessaan, Porsaan paperit. Hän oli käynyt kysymässä itse karhulta, mitä mieltä hän on siitä, että häntä tavataan sanoa metsän kuninkaaksi?

"Karhu oli äkäisesti vain karjaissut: "Paskat". "Mikä helvetin kuningas. Se on niitä ihmisten satuja ja höpötyksiä. Eihän minulla ole hovia, hienoa linnaa, palvelijoita ja vallanperimysoikeutta. Kaiken teen itse, haen ravintoni, kaivan talvipesäni maahan, tappelen saaliistani ja pakenen karhunmetsästäjiä"." (emt.)

12.3. ERI MAIDEN KARHUTARUSTOT

12.3.1. Suomalaiset karhutarut

Suomalaiset karhun syntyloitsut ovat kalevalahenkisiä. Ne alkavat yleensä loitsun kohteen nimen mainitsemisella ja tiedustelulla missä tai mistä se on syntynyt. Karhun synnystä on esitetty monia toisistaan poikkeavia versioita; niissä on kyse pohjimmiltaan samasta myytistä. Suomalaisissa tarinoissa karhun alkukotina pidetään Otavaa, Ison Karhun tähdistöä. (Karhu 1947, 104; Kovalainen & Seppo 1998, 78; Tenhunen 1984-85 alaviite 10.) Elias Lönnrotin Kalevalan runossa, "Pohjolan karhu", sijoitetaan karhun synty taivaisiin ja jopa kiistetään karhun maallinen synty "oljilla ja riihiruumenilla". (Lönnrot 1985, 300; Shepard & Sanders 1985, 121.)

"Väki tuossa noin sanovi, kansa kaunis vieretteli: 'Miss' on otso syntynynnä, rahankarva kasvanunna? Tokko tuo olilla syntyi, kasvoi saunan karsinassa? Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: 'Ei otso olilla synny eikä riihiruumenilla! Tuoll' on otso synnytelty, mesikämmen käännytelty luona kuun, malossa päivän, otavaisen olkapäillä, ilman impien tykönä, luona luonnon tyttärien." (Kalevala: Kuudesviidettä runo.)

Kaikki eivät ole olleet Väinämöisen kanssa samaa mieltä, vaan kertovat karhun syntyneen maan päällä. Näiden tarinoiden tapahtumapaikkana on karhun luontainen elinympäristö, mm. sen talvipesä. Muinaissuomalaisen maailmankäsityksen mukaisesti Aurinko ja taivas olivat maskuliinisia ja maa feminiininen. Syntyminen tapahtui ainoastaan näiden yhteisvaikutuksesta. Karhun syntyminen maan päälle on vain yksi aste koko syntymän prosessissa. Karhun henki on siitetty taivaassa, mutta sen ruumis on synnytetty maakohdussa. (Karhu 1947, 219-220; Tenhunen 1984-85.) Karhun maallisiksi vanhemmiksi sanotaan yleisimmin Hongatarta ja Ilmarista. Kalevalan mukaan karhu on "Evan, Atamin su'usta, Isältä Imitärtä, Emältä Hongatarta". (Karhu 1947, 103.) Nimitys Imitär viittaa kaiketi Ilmariseen. Tuulen ja sään jumala, seppä Ilmarinen on ollut maamme vanhimpia jumalia. Hänen uskottiin olleen vanhempi kuin taivas. (emt, 105.)

"Tuol on Ohto syntynynnä. Pimeässä Pohjolassa, metisessä mehtolassa, Tarkassa Tapiolassa, syämessä salon simaisen. Tuoll' on Ohto tuuvitettu, alla kuusen kukkalatvan. Pienoisen petäjän alla, rahin rautaisen nenällä." (Tenhunen 1985-85.)

1700-luvun alun ns. Viitasaaren tekstin mukaan karhun suvun emuu on Hongatar: "Hongikosta sinun sukusi, Hongotar sinun sukusi". (Ganander, Karhu 1947, 164 mukaan.) Hongattaresta käytetään lukuisia eri nimiä, kuten Hongotar, Hongas ja Höngäs (Haavio 1967, 22; Karhu 1947, 63). Hongatarta kutsutaan myös rinnakkaisnimellä Tapiotar, Tapiatar (Karhu 1947, 110). Hongottaren kerrotaan olleen Tapiolan eli Mehtolan emäntä, metsän nymfi, hongan nymfi, hongan haltiatar, honkametsän valtiatar ja honkapuiden suojelija. Kalevala piti Hongatarta honkapuun jumalattarena. Ehtoisiksi emänniksi kutsuttiin usein metsän ja veden jumalattaria. Jumalatarta saatettiin kutsua myös Tapiattareksi, "saalistusonnen antajaksi", jolta metsästäjät pyysivät riistasaalista. (Haavio 1967, 23-24, 40.)

Vienan Karjalan karjahoitorunoissa kutsutaan karhun vanhempia "valtavanhemmiksi" (Karhu 1947, 191). Hongattaren mainitaan olleen karhun äiti, sen imettäjätär ja kasvattaja. Hongattaren puolison sanotaan olleen Hongonen, joka myös karhun isäksi mainitaan. Hongatar asui Romentolassa eli Tapiolassa, pimeässä Pohjolassa. Romentola kuvataan hirvittäväksi metsäksi, erämaaksi, sydänmaaksi, jossa makasi pelkästään kaatuneita puita. Hongattaren luonnehditaan olleen juro, kylmä ja tarkka ihminen, mutta myös hyvä vaimo. Pohjolan emännän kerrotaan pitäneen tiukkaa kuria karhuille, jotteivät nämä syyttä suotta olisi vahingoittaneet karjaa. (Haavio 1967, 24; Karhu 1947, 63-64.) Loitsuissa ja runoissa kerrotaan Hongattaren pojan usein tehneen kaikenlaisia tihutöitä: "Poikas on pahoilla töillä, Lapseis tuiki turmioilla" (Karhu 1947, 110; ks. myös Sarmela 1991, 232). Kalevalassa sen sijaan, ainakin Shepardin & Sandersin (1985, 122) tulkinnan mukaan, karhu kuvataan luotettavaksi olioksi, joka piti aina sanansa ja suojasi Pohjolan ihmisiä. Vastineeksi hänelle osoitettiin syvää kunnioitusta.

Hongattaren sijasta karhun äidiksi on esitetty lukuisia muitakin henkilöitä. Karhun äidiksi mainitaan itse asiassa hyvinkin monia henkilöitä. Kyseessä saattaa olla viittaus samaan henkilöön, joka vain on saanut eri nimiä eri paikkakunnilla. (Karhu 1947, 171.) Eräissä teksteissä karhun äidiksi sanotaan Tuometarta, Tapion tytärtä; toisissa teksteissä taas mainitaan "kaunis neiti" Katajatar (emt, 106): "Karhun emo on Tuometar, sen kantaja Katajatar; joskus karhun synnyttäjä on 'Tuometar puhas emäntä'" (Haavio 1967, 25). Karhun synnyttäjänä ja haltijana on pidetty myös Mielikkiä, metsän emäntää (Karhu 1947, 98; Sarmela 1991, 232). Tarina mukaan sen jälkeen kun karhu oli synnytetty, metsän emäntä, Tapion puoliso otti sen suojaansa (Karhu 1947, 63). J. Karhun (1947, 218) mukaan "Mielikki tai jokin muu haltiatar tai Neitsyt Maaria sen siellä, jollei synnyttänyt, niin ainakin tuuditti ja kasvatti". Edelleen eräässä syntyloitsussa mainitaan Annikki, Tapion tytär, karhun synnyttäjänä. Samoin joissakin loitsuissa sanotaan, että "karhun äiti ja isä on Putkitar". Loitsu toteaa karhulle: "Putkitar sinä itsekki". (emt, 118.)

Karhun synnyttäjät eivät tähän vielä lopu. Erään myytin mukaan karhu syntyi villoista, jotka Tuonetar, Pirjotar, Neitsyt Maria tai joku muu pyhimys oli viskannut veteen. Villat ajelehtivat tuulten mukana Pohjolaan, ja siellä niistä syntyi tai tehtiin karhu. (Sarmela 1991, 237.) Pirjotar, "pikainen vaimo", viittaa Pyhään Birgittaan. Vanhinta perua olevissa versioissa ilmeisesti villojen heittäjinä toimivat Lovetar, Lo(v)viitar, "vaimo vanha" ja Tuonetar, "paha emäntä". Nämä kaikki tarkoittavat luultavasti samaa henkilöä, Pyhää Birgittaa, Naantalin luostarin perustajaa. (Karhu 1947, 140; Tenhunen 1984-85.) Tuonetar-nimitys vastaa Tuometarta (Karhu 1947, 143). Pyhää Birgitta on ilmeisesti ollut karhunsyntyloitsujen alkuperäinen roolinhaltija. Pyhää Birgittaa pidettiin karhujen haltijana, jonka puoleen metsästäjät kääntyivät, tai jota lepyteltiin, jotta hän olisi pitänyt karhunsa kurissa. (Sarmela 1991, 237.)

Joissakin loitsuissa karhun synnyttäjäksi esitetään Kati, "kaunis ilman tyttö". Tämän uskotaan viittaavaan Pyhään Katriinaan (Katrina), joka varsinaisesti on oinaan synnyttäjä. Jos karhun äiti olisi ollut Katriina, tällöin Pyhä Yrjö olisi ollut sen isä. Tarina ei kuitenkaan ole tällöin kovinkaan johdonmukainen. Pyhimykset Yrjänä ja Katrina eivät muun elämänkertansa pohjalta kovinkaan hyvin sovellu karhun vanhemmiksi. (Karhu 1947, 98, 100.) "Karhun synty villoista" -tarinan joissakin versioissa Ukko Ylijumalan tilalla villojen veteen heittäjänä esiintyy juuri Yrjänä, "ylinen ylkä". Tarinassa villat ajelehtivat vedessä kuusi vuotta. Maria keräsi villat syliinsä ja tuuditti niitä alla kuusen kukkalatvan. (Tenhunen 1984-85.)

Monissa eri loitsuissa karhun esivanhempana on esitetty Neitsyt Maria (Karhu 1947, 211). "'Neityt Maaria Emonen' viskoi villoja veteen ja niistä syntyi otso" (emt, 77). Maaria Emoseen viitaten sanotaan: "Jiesuksen kehossa, Suvusta Jumalan suuren" (emt, 204). Keskiaikaiset kirjoittajat ovat merkinneet muistiin, että Neitsyt Marian symbolieläin oli nimenomaan karhu. Hänet samaistettiin Artemikseen ja karhuun. (Rockwell 1991, 193.) Maria-hahmo yhdistetään muutoin mytologiassa neitsyyteen, äidillisyyteen, hyveellisyyteen, tottelevaisuuteen, alistuvuuteen ja kärsivällisyyteen (Koskinen 1996, 81).

Yleisenä piirteenä "karhun syntyminen villoista" -runoissa on kristinuskon vaikutteiden huomattava korostus. Vanhat karhumyytit ovat sekoittuneet uusiin myytteihin. Ukkonen tai Ukko ylijumala samaistuu uuteen Jumalaan ja Maria puolestaan metsän emäntään. Jumalan pojan ristiinnaulitseminen uudessa kertomuksessa vastaa vanhaa peijaistapaa. Ristinpuu on kallohonka. Uuden uskon mukaan Jeesus Kristus Jumalan poika kastettiin Jordanin virrassa, samoin karhu jumalanpoika kastettiin samassa joessa. Karhu vertautuu Jeesus-lapseen, jota Neitsyt Maria kaitsi ja tuuditteli. (Karhu 1947, 84-96, 227; Tenhunen 1984-85.)

"Miss' on ohto ristittynä,
Kastettuna karva kämen?
Tuolla Juortanin joesa,
Saara joen salmin suulla"
(Karhu 1947, 86.)

Karhun kastaminen, sen ristiäistilaisuus pidettiin tarinan mukaan Jordanin joella tai Sara-joella, Kaislameressä. Jordanin joen kerrotaan sijaitsevan ylhäällä taivaassa. (Karhu 1947, 93.) Karhun kummina sanotaan olleen itse taivaan valtakunnan kuningas: "Itse Himmerkin kuningas. Tuo on kummiksi kuvattu". (emt, 111.) Ristimistilaisuudessa karhu sai nimeksi Lullamoinen, lallamoinen. 'Lullamoinen, lallamoinen' tarkoittaa pehmeää olentoa. Eräiden versioiden mukaan karhu sai lisäksi nimen Ohto, joka luultavasti on karhun vanhin nimitys. (emt, 235.) Ristijänä oli toiminut Johannes, jumalten pappi (emt, 112). Pohjanmaalta peräisin olevassa runossa sanotaan: "'Ristus' on ristinyt, Kaikkivalta kastanut Metsän eukon, kaunis karvan" (emt, 182).

"... Mikäs pantihin nimeksi?
Lullamoinen, lallamoinen,
Karva kaunis röyhetyinen,
Mesikämmen källeröinen."
(Suomen kansan muinaisia loitsurunoja, Karhun synty, 278.)

Lappalaiset karhutarut

Suomessa karhuihin ovat eniten uskoneet pohjoissuomalaiset ihmiset, lappalaiset eli saamelaiset. Karhuilla ja pohjoisilla kansoilla on kansainvälisen jumalaistaruston perustelema elimellinen yhteys. Pohjoisen napapiirin pohjoispuolella asuvista kansoista käytetään nimitystä arktiset kansat, koska niiden on arveltu elävän Ison Karhun tähdistön alla. Sana 'arktinen' tulee karhun kreikankielisestä nimityksestä arktos. (Pentikäinen 1995, 75, 95.) Lappalaiset ovat muuan tarun mukaan pitäneet kaikista karhulajeista pohjoisten seutujen jääkarhua omana esivanhempanaan. He ovat kutsuneet sitä isoisäkseen. (Pickering 1999, 110.)

Lapissa hyvin yleisesti uskotaan karhun ja naisen aviolliseen yhtymykseen. Erityisesti koltat ovat uskoneet, että he polveutuvat tytöstä, joka vietti talven karhun pesässä. Tästä koltat ovat johtaneet sukulaisuussuhteen karhuihin, ja he nimittävätkin itseään karhun veljiksi vielä nykyisinkin. Tarun maakarhun (luultavasti) ja kolttalaisen tytön parisuhteesta on kirjoittanut muistiin (1775) Lyckselen kirkkoherra Pehr Fjellström. (Haavio 1968, 61; Halme 1998, 6; Kovalainen & Seppo 1998, 79; Saksholm 1987, 4; Sarmela 1991, 227.):

"Tarinan mukaan kolmella veljeksellä oli sisar, jota veljet vihasivat niin paljon, että hänen oli pakko lähteä pakoon korpeen. Uupuneena hän saapui karhun pesälle ja meni sinne lepäämään. Uroskarhu saapui pesäänsä, tutustui tyttöön, otti hänet aviokseen ja siitti hänelle pojan. Jonkin ajan kuluttua, kun karhu oli tullut vanhaksi ja poika kasvanut, karhu ilmoitti vaimolleen, että se tulisi pian kuolemaan. Se halusi mennä ulos, jotta vaimon veljet näkisivät sen jäljet ja surmaisivat sen. Karhun vaimon veljet lähtivät karhun pyyntiin.

Karhu kysyi vaimoltaan olivatko tämän kaikki kolme veljeä kohdelleet häntä yhtä pahantahtoisesti. Vaimo vastasi, että nuorin oli ollut hieman hyväluontoisempi. Tällöin karhu hyökkäsi vanhimman ja keskimmäisen veljen kimppuun ja haavoitti heitä. Karhu palasi pesäänsä vaimoansa hakemaan. Vaimoaan kantaen se käveli kohti nuorinta veljeä. Vaimo kehotti nuorinta veljeään surmaamaan karhun, ja tämä teki niin.

Kun karhun lihaa keitettiin saapui karhun poika paikalle. Poika pyysi osuutta karhusta. Tähän ei kuitenkaan suostuttu, tällöin poika päätti herättää karhun henkiin. Hän otti kepin ja iski sillä taljaan ja sanoi: "Isäni, nouse, isäni, nouse!". Silloin alkoi lihapadassa tapahtua, näytti siltä kuin liha hypähtäisi sieltä pois. Veljekset pelästyneenä syöksyivät karkuun." (Alaviite 11, Haavio 1968, 61-62; Kovalainen & Seppo 1998, 79; Sarmela 1991, 226-227.)

Muunnelmia tästä tarinasta ovat esittäneet mm. lappalaiskirjailijat Johan Turi, Sigrid Drake ja Erik Therman (Haavio 1968, 62-63.):

Johan Turin (1910) version mukaan muudan tytöksi kutsuttu henkilö vietti talven karhun pesässä. Haltiat ruokkivat siellä tyttöä. Karhu jälleen siitti tytölle lapsen. Lapsi oli poika, jonka toinen käsi oli karhun käpälä.

Sigrid Draken (1918) versiossa karhu ja lappalaistyttö elivät yhdessä ja saivat pojan. Kun karhu tuli vanhaksi, alkoivat poika ja vaimo kyselemään mitä he saisivat perinnöksi. Karhu sanoi, että he saisivat puolet siltä, joka hänet kaataa. Karhukaatajat eivät tähän suostuneet. Niinpä poika kaatoi karhun lihapadan. Tällöin karhu tuli eläväksi ja meni metsään.

Erik Thermanin (1940) tarinassa karhu ja nainen elivät monta vuotta yhdessä ja nainen synnytti karhulle pojan. Seitsemän vuoden kuluttua nainen alkoi kaivata sukuaan. Naisen hyvästellessä karhu sanoi, että pojasta tulisi etevä karhunpyytäjä. Karhu varusti itsensä merkillä, jottei poika vahingossa olisi surmannut isäänsä.

Saamelaisten karhukultissa ollaan uskottu metsästystä suojelevaan jumala Leaibeolmmáihin, johon on liitetty uskomus eläinlajin haltijaa suuremmasta eläinten herrasta. Jumala Leaibeolmmáille annettiin uhreja ennen karhun hautaamista. Metsästyksen jumala Leaibeolmmái, riistan antaja ja pidättäjä, on ollut tunnettu etupäässä Norjan Lapissa. Leaibeolmmái tarkoittaa sanasanaisesti leppämiestä. Kyseisestä jumalasta käytetään muitakin hiukan toisistaan poikkeavia nimityksiä. Kuolan Lapissa ollaan uskottu lisäksi Tava tai Tavaj -nimiseen kalastuksen ja metsästyksen jumalaan, jonka on arveltu vastaavan suomalaisten Tapiota. (Encyclopedia Mythica: Olmai; Pentikäinen 1995, 96; Shepard & Sanders 1985, 80-81.)


12.3.2. Suomalais-ugrilaiset karhutarut

Vielä viime vuosisadalla Siperiassa asui 31 etnistä kansaa. Nyt jotkut niistä ovat kutistuneet muutaman sadan tai muutaman tuhannen ihmisen joukoiksi. Obinugrilaiset muodostuvat hanteista eli ostjakeista ja manseista eli voguleista. Vuoden 1989 väestölaskennan mukaan ostjakkeja on nykyisin 23 194 ja voguleita kaikkiaan 7 887 henkilöä. (Liikkanen 1998; Pentikäinen 1998, 61.) Johanna Laakso (1999 alaviite 12) on tehnyt tutkimuksen suomalais-ugrilaisten kansojen kielestä. Hän kutsuu heidän kieltään karhukieleksi. Hänen mukaansa karhu on toiminut viime vuosina suomalais-ugrilaisuuden symbolina. Se on lainannut nimensä ja hahmonsa kielikunnan ja sen kansoja sivuaviin esityksiin. Epäselväksi jäi, onko kyseinen nimitys, karhukieli, myös näiden kansojen itsensä käyttämä nimitys, vaiko vain tutkijan itsensä keksimä ilmaisu.

Monet Siperian heimot ovat pitäneet karhua esi-isänään. Ostjakeiden eli hantien mytologian mukaan heidän esiäidillään oli seksuaalinen parisuhde karhun kanssa. Ostjakeilla on olemassa myös muista eläimistä vastaavanlaisia tarinoita, mm. naisen ja poron suhteesta. Eräin paikoin peuroja on kunnioitettu karhun sijasta. Ostjakeiden mytologian mukaan Maan jumala aikoinaan rankaisi karhua siitä, että se oli käynyt ihmisten ja eläinten kimppuun. Sen pää leikattiin pois, mutta muu ruumis lähetettiin taivaalle, jossa siitä muodostui tähtikuvio. Pohjoisessa mytologiassa on ollut hyvin keskeinen seikka karhun ja sitä vastaavan tähtikuvion välinen vastaavuus. (Haavio 1968, 75-76; Pentikäinen 1998, 66, 71, 75.)

Obinugrilaisten jumalhierarkiassa ylimpänä on ollut Ylijumala, Taivaanjumala Num Torum. Ylijumala lähetti muinoin maan päälle karhunmuotoisen poikansa. Num Torumin poika eli karhu oli Jumalan edustaja maan päällä. Aikanaan karhu nai ensimmäisen heimon naisen, kansan kantaäidin. Kaikkien metsästäjien ja kalastajien kerrotaan polveutuvan näiden suhteesta. Num Torumin pojan vaimo oli korkeimman naispuolisen jumaluuden eli Äiti Maan edustaja. Ylijumalan Num Torumin nimi kirjoitetaan hyvin monin eri tavoin (alaviite 13). Toorömin nimi on yhdistetty skandinaavisen mytologian ukkosenjumala Toriin; joidenkin tutkijoiden mukaan nimien samankaltaisuus on pelkkä sattuma. (Pentikäinen 1998, 60, 75-76.)

Voguleiden kansanheimo on kertonut samanlaista tarinaa Num Torumista ja hänen lapsestaan, tosin heidän muunnelmassaan karhu on naispuolinen. Tämän Taivaanjumalan tyttären jälkeläiset maan päällä ovat "jumalallisia eläimiä" eli karhuja. (Karhu 1947, 240; Niemi 1988, 25.) Marja-Leena Mikkolan romaanin tarina Amalia-karhusta (1985) vastaa voguleiden karhun syntymyyttiä ja myös lappalaisten karhukertomusta. Amalia kertoo kirjassa, että hänellä on isä, mutta ei tällä hetkellä äitiä. Muinaisuudessa hänen äitinsä on ollut Ursula-niminen ihmistyttö. Amalian isä on Ursus, taivaankannen kuningas, Ylijumala ja kuolematon Iku-Karhu. Isä Ursus oli hyvin kaukaisina aikoina maan päällä mennyt naimisiin ihmistytön kanssa, ja siitä liitosta kerrotaan olevan kaikkien karhujen ja ihmisten lähtöisin. (Mikkola 1985, 10-13; Saksholm 1987, 69.)

"Arvaa tuntuiko kivalta ruinata siltä, että pääsenkö minä maan päälle, edes yhdeksi kesäksi, pääsenkö isukki, päästä nyt. Lopulta se lupasi, kun olin oikein kauan mankunut, varmaan kymmenen vuota. Se sanoi, että jos minulle tulee liian kova hinku käydä ihmisten kimppuun, niin saan vain läpsäistä tassullani, ja silloinkin vain pahoja ihmisiä. Hyvät minun pitää jättää rauhaan, sanoi isä. Minä kysyin siltä: Arvaa onko minun helppo päätellä, kuka on hyvä ja kuka paha. Mutta se vain murahti. Isä ei oikein jaksa kiinnostua ihmisistä, se ajattelee paljon suurempia asioita, avaruuksien liikkeitä ja sen sellaista. ... Isä ei lainkaan ymmärtänyt, miksi minä koko ajan kyttäsin maan pinnalle ja makailin korva reiässä ja kaipasin ihmisten luo. Mutta isä on kuitenkin kiltti. Ja niin se sitten laski minut taivaankannen reiästä maan päälle kulta- ja hopeaketjuissa, kuten arvolleni sopii." (Mikkola 1985, 10, 12.)

Siperian kansanheimoilla on kuullakin oma "karhun vaimo ja karhun poika" -tarinansa. Nämä tarinat noudattavat yleistä kaavaa, mutta niissä on mukana aina myös omat muunnoksensa.

Mantsulaiset goldit eli nanait kertovat tarinaa, jossa karhu kohtasi tytön, vei tämän mennessään ja nämä avioituivat keskenään. Vaimon veli surmasi karhun. Veli vei karhun lihat, taljan ja pään sisarelle. Tämä tunnisti puolisonsa ja kuoli kauhusta. Veljestä tuli mielipuoli.

Goldien pohjoisten naapureiden, evenkien taruversiossa karhu ryösti tytön ja avioitui tämän kanssa. Tytön veli haavoitti karhua kuolettavasti. Karhu lauloi kuollessaan laulua, jossa se kertoi olevansa surmaajansa lanko. Ryöstetyn naisen mainitaan olleen maailman ensimmäinen nainen. Tämä seikka on mukana myös dolgaanien, jakuuttilaistuneiden evenkien taruversiossa. (Haavio 1968, 71-72.)

Jossakin määrin muista taruista poikkeava on Mantsu-tunguuseihin kuuluvan Udehet-heimon taru:

Udehet-heimon taru: Olipa kerran maan päällä Egda -niminen mies ja hänen sisarensa. Tietämättä siitä, että olivat sisaruksia, he menivät naimisiin ja heille syntyi poika ja tytär. Poika pääsi selville vanhempiensa sukurutsasta ja ilmaisi tietonsa isälleen. Egda lähetti vaimonsa surman suuhun ja lähti itse lapsineen metsään. Hän löysi karhunpesän ja pani tyttärensä sinne. Poikansa hän jätti tiikerinjäljille. Itse hän hukkui virtaan. Karhu löysi tyttösen ja otti tämän vaimokseen. Pojan tavoitti naarasleopardi, joka otti tämän puolisokseen. Udehet polveutuvat karhun ja tytön avioliitosta. Naarasleopardille ja pojalle ei syntynyt jälkeläisiä.

Kun poika oli kasvanut aikuiseksi, alkoi hän metsästää. Kerran hän kohtasi karhun ja haavoitti tätä kuolettavasti nuolellaan. Kuoleva karhu ilmoitti silloin olevansa pojan lanko ja lisäsi, että tämän sisaren ei ole milloinkaan sallittua syödä karhunlihaa, ja että naisten ei ole ikinä luvallista maata karhun taljalla. Karhun os penis tulee säilyttää ja antaa naispuolisella linjalla perinnöksi. Udehet noudattavat näitä säädöksiä vielä nykyisinkin. (Haavio 1968, 71-72.)

Venäläinen kansansatu Masenka ja karhu (alaviite 14) on vastaavanlainen "karhun vaimo" -kertomus kuin edellä kerrotut. Muita venäläisiä karhuaiheisia kansansatuja ovat Karhu joka menetti jalkansa ja Vanha mies ja karhu. Ensin mainittu ei ole mikään romanttinen kertomus, vaan siinä karhu käyttäytyy siperialaisten tarujen kostohimoisten eläinten lailla. Karhuaiheisia kansansatuja löytyy lukematon määrä niin Venäjän kansalta kuin monilta muiltakin maailman kansoilta. (Warner 1986, 111, 116-118.)


12.3.3. Pohjoismaiset karhutarut

Pohjoismaiden mytologian pääjumalaan Odin on liitetty karhunhahmoisuus. Mainitsemisen arvoisia ovat myös viikinkisoturit Berserkit, jotka tunnettiin tavastaan pukeutua karhutaljaan sotien taisteluissa. Goottilaiset ovat puolestaan uskoneet polveutumiseen karhusta; heidän tunnuksensa oli naaraskarhu. Lisäksi heidän sotakilvissään ja -vaakunoissaan oli karhunkuvia. (Biedermann 1993, 113; Haavio 1968, 76.)

Muinaisskandinaavinen oli myös gööttiläinen, supervahva, karhunvoimainen, fiktiivinen sankari nimeltään Beowulf, jonka elämänkerta sijoittuu 500-luvulle. Karhun imettämän Beowulfin kerrotaan olleen kolmenkymmenen miehen vahvuinen tai yhden karhun. Beowulf-nimi on metafora, joka kääntäjien tulkinnan mukaan tarkoittaa hunajasutta eli karhua. Nykyisin Beowulfin tarina on liitetty osaksi englantilaista kansanperinnettä; sitä pidetään melkeinpä kansalliseepoksena. Lähes jokainen opiskelija joutuu lukemaan Beowulfin tarinan englantilaisessa lukiossa. (Shepard & Sanders 1985, 128-129.)

Pohjoismaisia karhutaruja en lähtenyt jäljittämään maiden omasta kirjallisuudesta, vaan tyydyin pelkästään tarinoihin, jotka löytyivät helposti suomalaisesta kirjallisuudesta. Jokaisesta pohjoismaasta löytyy omanlaisiaan "karhun vaimo ja karhun poika" -tarinoita.

Norjalaiset karhutarut:

Nainen nimeltään Bjørn-Beret eleli karhun kanssa ja sai karhun kanssa pojan. Karhu kohteli häntä varsin hyvin. Beret sai joka päivä maljallisen maitoa. Eräänä päivänä malja oli täynnä verta, koska karhu oli ammuttu. Beret palasi tämän jälkeen takaisin ihmisten pariin. (Anton Røstad 1931, Haavio 1968, 63 mukaan.)

Toinen norjalainen kansantarina on nimeltään Valkoinen karhukuningas (jääkarhukuningas), Valemon. Tarinan mukaan prinsessa nai karhun, jotta pystyi saamaan tämän avulla kultaisen seppeleen, sormuksen ja kultaisen oksan, uudistuksen esikuvan. Karhu noitui tämän "kieron ämmän", ja ryhtyi olemaan päivisin karhu ja öisin mies. (Shepard & Sanders 1985, 110 kuvat.) (Kuva 20.)

Islantilaiset karhutarut:

Kuninkaan kolmesta tyttärestä nuorin näistä eksyi metsään ja saapui metsätuvalle. Tuvassa oli suurikokoinen karhu. Pimeän tullen karhu osoittautuikin kauniiksi prinssiksi. Neito ja karhuprinssi solmivat avioliiton. Myöhemmin he saivat pojan, joka sai nimekseen Bjarndreingur 'Karhunpoika'. Karhu-isä poistui heimonsa parista ja lupasi palata, vasta kun poika olisi kaksitoistavuotias. Lähtiessään isä antoi pojalle kirveen ja pyssyn. Isoksi kasvettuaan Bjarndreingur kohtasi suuren karhun ja iski sen kirveellään kuoliaaksi. Äiti tästä murtuneena kuoli, poika joutui näin samalla hautaamaan molemmat vanhempansa. Elämänsä aikana poika vaelsi maailmalla ja suoritti lukuisia sankaritekoja. (Haavio 1968, 64.)

Tanskalaiset karhutarut:

Tanskassa "karhun ja ihmisen liitto" -tarinalla on tavallista suurempi painoarvo. Tanskan kuningashuoneen sukujuuret nimittäin ulottuvat tällaiseen tarinaan. Tanskan kansallispyhimykseksi kuoltuaan kohonneen Knuut II Suuren kohdalla muistetaan erityisesti mainita, että hän oli karhun jälkeläisiä. Saxo Grammaticuksen keskiaikaisessa versiossa kerrotaan tähän liittyvä tarina. Tämän tarinan ovat kuvanneet teoksissaan myöskin veljekset Johannes Magnus (1554) ja Olaus Magnus (1555):

Eräällä talonpojalla oli erittäin kaunis tytär. Tyttö oli leikkimässä muiden neitojen kanssa ulkona, kun suuri karhu otti tytön käpäliinsä ja kantoi hänet pesäänsä. Karhu rakastui tytön kauniiseen ruumiiseen (Haavio 1968, 66; Kovalainen & Seppo 1998, 79.):

"Sen valtasi suurempi halu sulkea hänet syliinsä kuin nauttia hänet ateriakseen; ja vaikka se oli ryöstänyt neidon repiäkseen hänet kappaleiksi, käytti se häntä nyt intohimonsa kohteena. Karhu muuttui äkkiä kosijaksi, tyydytti halunsa neidon helmassa ja unohti ahnaan nälkänsä." (Haavio 1968, 66-67.)

Metsästäjät löysivät karhun ja surmasivat sen. Tyttö synnytti pojan ja antoi tälle isän mukaan nimeksi 'Karhu'. Kun poika isona sai tietää sukuperästään, päätti hän kostaa isänsä surmaajille. Hänen poikansa oli Thorgils ja tästä taas tuli Ulvo-jaarlin isä, jonka ulkomuodossa kerrotaan olleen petomaisia piirteitä.

Martti Haavion (1968, 69) mukaan karhun tanskalainen kuningassuku on seuraavanlainen:

Karhun ja talonpoikaistytön poika Ursus 'Karhu'. Ursuksen poika Thorgils, Pojanpoika Ulvo-jaarli (joka oli naimisissa Sven Kaksiparran eli Pörhöparran tyttären Estridin kanssa), Pojanpojanpoika kuningas Sven Estridinpoika (kuollut 1076), Pojanpojanpojanpoikia Harald Hein 'Vuolukivi' (kuninkaana 1076-1080) ja hänen veljensä Knuut II Pyhä (kuninkaana 1080-1086).

12.3.4. Eurooppalaiset karhutarut

William Ramsay kirjoitti 1100-luvun keskivaiheilla kroniikan englantilaisen Huntingdonin jaarli- ja kreivisuvun vaiheista. Ramsayn kroniikan on edelleen kertonut Axel Olrik (1903):

Tarinan mukaan Tanskassa eli kuninkaallista sukua oleva jaarli, jolla oli yksi ainoa tytär. Eräänä päivänä tytär lähti muiden neitojen kanssa metsään ja kohtasi siellä karhun. Toiset neidot pakenivat, mutta karhu tarrautui jaarlintyttäreen ja vei hänet mukanaan. Karhu siitti neidolle pojan, joka sai nimekseen Ursus. Pojalla oli karhunkorvat muistona erikoisesta alkuperästään. Tämä poika peri äidinisänsä jälkeen jaarlikunnan ja kehittyi väkeväksi sankariksi. Beornin poika oli Beresun 'Karhunpoika'. Beresunin poika taas oli Northhumberlandin jaarli Sivard, joka kuoli vuonna 1055. Hänen jälkeläisensä oli jaarli Waltheow, jota palvottiin Itä-Englannissa paikallispyhimyksenä. (Haavio 1968, 65-66; Kovalainen & Seppo 1998, 79.)

Karhu liittyy myös eräisiin muihinkin pyhimyslegendoihin. Karhusta tuli Sveitsin tärkeimmän pyhimyksen, irlantilaissyntyisen Pyhän Galluksen ystävä, kun tämä oli irrottanut tuskallisen orjantappurapiikin sen käpälästä. Karhua tunnuksenaan käyttivät myös Galluksen ystävä Columba, Ursinus ja Sergius, metsästyksen suojeluspyhimys Hubertus ja Maximin Trieriläinen. Karhusta on saanut nimensä myös naispyhimys Ursula, jonka nimi pohjautuu sanaan 'ursa', naaraskarhu. Eurooppalaisissa klaaneissa ollaan uskottu polveutumiseen naiskarhusta eli karhujumalatar Ursulasta. Keskiajalla kristillinen kirkko hyväksyi suositun Ursulan kirkkoonsa ja teki hänestä Pyhän Ursulan. Ursula on ollut eurooppalainen vastine Kreikassa karhujumalana palvotulle Artemikselle (Alaviite 15, Biedermann 1993, 113; Rockwell 1991, 193; Savela 1993, 14; Shepard & Sanders 1985, 133; Tenhunen 1984-85.)

Kelttiläisillä oli aikoinaan myös oikea karhujumalatar ja siihen liittyvä karhukultti. Palvonnan kohde oli nimeltään Artio (Dea Artio), jota sanottiin metsänriistan herrattareksi. Artion tunnus oli karhu, jonka kerrotaan olleen hänen seuralaisensa. Hänestä löytyy mainintoja ja pronssinen patsas kaiverruksissa Bernin alueelta Sveitsistä. Hyvin uskonnolliset keltit elivät ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina (750 eKr. - 100 jKr.) Keski-Euroopan pohjoisosissa. He oivalsivat yhteyden, joka vallitsee ihmisen, Jumalan ja koko luomakunnan välillä. Suomesta ei juurikaan löydy kirjallisuutta Artiosta. Artion merkitys ei ilmeisesti ole ollut kovinkaan merkittävä, koska jopa tietosanakirjat jättävät hänet mainitsematta (Alaviite 16, Encyclopedia Mythica alaviite 17; Shepard & Sanders 1985, xiv, 125.) Vastaavissa maisemissa, Euroopan vuoristoisilla seuduilla on erittäin suosittu ollut tarina Karhu Johnista (John of Bear). Legenda kertoo tutusti karhun ja ihmisnaisen välisestä suhteesta. Karhu Johnin isä oli karhu ja äiti aivan tavallinen ihminen. (Berro; Biedermann 1993, 113.)


12.3.5. Kreikkalaiset karhutarut

Kallisto ja Arkas

Taivas on aina herättänyt ihmisissä uteliaisuutta, pelkoa ja ihmetystä. Antiikin aikana taivasta pidettiin jumalten asuinpaikkana. Nykyisin tähtitieteilijät monimutkaisine laitteineen tähyilevät tätä maailmankaikkeuden keskipistettä yhtä lumoutuneina kuin edeltäjänsäkin. Varhaisista ajoista asti ihminen on ryhmitellyt tähdet tähdistöiksi. Tähtiryhmiin on yhdistetty myyttejä kautta maailman. Tähdistöjen pääpiirteet on muutettu olennoiksi tai eläimiksi, jotka ovat olleet yhteydessä paikallisiin tapoihin. Toiset niistä viittaavat jumaluuksiin, toiset pelkästään maanpäällisiin seikkoihin. Nykyisin taivaalla loistaa 88 tähdistöä. (Levy 1998, 14-16.) (Kuva 15.)



Vanhimpia tähdistöjä maailmassa ovat Iso Karhu ja Pieni Karhu - Ursa Major ja Ursa Minor. Iso Karhu on kolmanneksi suurin tähdistö. Osasta Iso Karhua käytetään nimitystä Otava. Se muodostuu Ison Karhun hännästä ja takaosasta. Otava on seitsemän tähden muodostama kauhanmuotoinen kuvio. Kaksi Otavan äärimmäistä tähteä osoittavat suoraan Pohjantähteen Pienessä Karhussa. Pohjantähti eli Polaris on Pienen Karhun kirkkain tähti. Pienen Karhun tähdistö muistuttaa jossain määrin lusikkaa, jonka varsi on taipunut. (Levy 1998, 220-222.)

Ison ja Pienen Karhun tähdistöjä selittäviä tarinoita on olemassa lukuisa joukko monilla kulttuureilla, mm. eskimoilla on oma kertomuksensa Iso Karhun tähdistön synnystä. Tunnetuin kaikista näistä on kuitenkin kreikkalaisen taruston tarina Kallisto-neidosta ja Arkaksesta. Sen voi löytää runollisessa muodossa Ovidin Metamorphosista (alaviite 18) tai Bulfinchin mytologiasta (alaviite 19). Iso Karhu on Kallisto ja Pieni Karhu puolestaan Kalliston poika, Arkas. (Coulbourne & Pollard; Shepard & Sanders 1985, 61-64.)

Kauan sitten Arkadiassa eli kuningas nimeltään Lykaon, jolla oli tytär nimeltään Kallisto (Callisto), 'kaunein' (alaviite 20). Kallisto oli nuori ja hyvin kaunis nymfi. Prinsessa oli Neitsyt jumalatar, Metsästyksen jumalatar Artemiksen (Diana) seuraaja ja tämän suosikki. Alkuaan Kalliston kerrotaan olleen paikallinen Metsän jumalatar. Hän oli vannonut, ettei koskaan rakastuisi yhteenkään mieheen. Zeus (Jupiter) oli Ylijumala, Jumalten kuningas, joka oli tunnettu uskottomuudesta avioliitossa Jumalten kuningattarelle Heralle (Juno). Eräänä kuumana kesän iltapäivänä Zeus ihastui Kallistoon ja heidän välilleen kehkeytyi villi ja kiihkeä rakkaussuhde (alaviite 21). Kaiken tämän seurauksena Kallisto sai lapsen, jonka he nimesivät Arkakseksi (Arcas). 'Arkas' nimenä merkitsee 'karhua'. (Biedermann 1993, 112; Coulbourne & Pollard; Lee; Levy 1998, 221; Lurie; Shepard & Sanders 1985, 62, 114.)

Lapsen syntymä sai Heran tajuamaan, että hänen miehensä oli uskoton hänelle. Sokean vihan vallassa Hera (alaviite 22) kirosi Kalliston ikuisesti karhuksi, jonka tuli kuljeskella villinä kuin eläin. Tämän oli tarkoitus symbolisoida hänen eläimellistä ja halpamaista tekoaan, johon hän oli Zeuksen kanssa syyllistynyt. Niin sitten kauniista naisesta tuli suuri ja ruma (valkoinen) karhu. Arkas ei tajunnut, mitä oli tapahtunut. Hän lähti juoksemaan pakoon. Myöhemmin hänet löydettiin; hänet oli adoptoinut ystävällinen maanviljelijä. Kallisto puolestaan kuljeskeli monta vuotta metsissä ja lakeuksilla. Hän ei oikein osannut olla karhu. Hän oli ollut näet nymfi koko elämänsä ajan. Kallistoa hiukan pelotti jopa toiset karhut ja muut metsän eläimet. Tämä ei kuitenkaan ollut hänen pahin vastuksensa. Pahinta oli se, että monen monta metsästäjää jäljittivät häntä jatkuvasti, vangitakseen hänet. Metsästäjät olivat hänen entisiä seuralaisiaan. He olivat vaatineet hänen kaatamistaan (Alaviite 23, Coulbourne & Pollard; Lee; Levy 1998, 221; Lurie; Shepard & Sanders 1985, 62, 114.)

Arkaksesta kasvoi aikanaan voimakas metsästäjä; häntä pidettiin jopa suurimpana metsästäjänä maailmassa. Arkaskin tavoitteli muiden tavoin karhun kaadosta saatavaa palkintoa. Eräänä päivänä metsästysretkellä Arkasta vastaan tuli suuri karhu, jota hän luuli villisiaksi. Tietämättömänä siitä, että karhu oli hänen äitinsä, ehti Arkas melkein ampua sen. Ennen kuin Arkas ennätti irrottaa nuolensa, sattui Zeus paikalle. Säälistä entistä rakastajatartaan kohtaan, päätti Zeus pelastaa hänet ja poikansa. Zeus vaihtoi nopeasti Arkaksenkin karhuksi ja veti sitten nämä molemmat hännästä taivaalle. Tästä syystä Ursa Majorilla ja Ursa Minorilla on pitkät hännät. Eräiden lähteiden mukaan Arkaksesta ei tullut Ursa Minor, vaan Arktofylaks eli karhunvartija, joka vartioi Ursa Majoria. (Bellingham 1993, 123; Coulbourne & Pollard; Lee; Levy 1998, 221; Lurie; Shepard & Sanders 1985, 62, 114.)

Kaiken tämän kuultuaan täyttyi Hera vieläkin vihasta. Aiempi rangaistus ei ollut enää hänestä riittävä. Hän etsi käsiinsä meren hallitsijat Okeanoksen (Oceanus) ja Tethyksen. Hera pyysi, etteivät nämä sallisi näiden kahden karhun koskaan upottautua meren alle, kuten muut tähtikuviot tekevät laskiessaan. Niitä ei saanut päästää koskaan upottautumaan alle horisontin, jossa ne olisivat voineet nauttia vilvoittavista kylpyvesistä ja viileistä juomista meren nousuvesissä. Tällä muinaiset kreikkalaiset selittävät sen, miksi nämä kaksi tähdistöä ovat navan ympärillä, näkyen ympäri vuoden yötaivaalla. Kallisto ja Arkas kiertävät loputtomasti pohjoisen taivaannavan eli Pohjantähden ympäri. Heidän tähtensä eivät koskaan laske. (Bellingham 1993, 123; Coulbourne & Pollard; Lee; Levy 1998, 222; Shepard & Sanders 1985, 114.)

Kalliston ja Arkaksen tarinasta on olemassa lukuisia hieman toisistaan poikkeavia toisintoja; erityisesti tarinan loppu saattaa olla esitetty toisella tavoin. Seuraavassa Martti Haavion versio:

Ensinnäkin Zeus siitti nimenomaan karhunhahmoisena Arkaksen karhunaaras Kallistolle. Kalliston isästä Lykaonista kerrotaan tarinaa siitä, kuinka tämä surmasi tyttärensä pojan Arkaksen, ja sekoitti tämän lihat Zeukselle tarjoamaansa liharuokaan. Zeus havaitsi heti Lykaonin menettelyn ja viskasi ruokapöydän kumoon ja muutti Lykaonin sudeksi. Tämän jälkeen hän keräsi kokoon Arkaksen jäsenet ja herätti tämän kuolleista. Arkaksesta tuli arkadialaisten kanta-isä. Tässä tarinassa on samoja piirteitä lappalaisten tarun kanssa: karhun lihoja keitetään, pata kaadetaan ja karhu tulee eläväksi. (Haavio 1967, 28-29; 1968, 74-75; Shepard & Sanders 1985, 113.)

Arkaksen sanotaan toisinaan edustavan Pientä Karhua, toisinaan taas Bootesia eli Karhunvartijan tähdistöä. Joissakin tämän legendan versioissa, Boötes, karhunvartija jahtaa paria ympäri taivasta ajokoiriensa Asterionin ja Charan eli tähdistön Canes Venaticin kanssa. Bootes (Boötes) on erään tarun mukaan Zeuksen ja Kalliston poika Arkas eli Arcturus; toisissa taruissa taas Bootes esitetään Demeterin poikana. Karhunvartijan kirkkain tähti on Arcturus, joka sanana tarkoittaa karhunvartijaa. Karhunvartijan tähdistön sanotaan muistuttavan lähinnä leijaa. Eri aikoina eri henkilöiden on sanottu edustavan karhunvartijaa, mm. katolisena aikana karhunvartijana pidettiin Pyhää Birgittaa. (Coulbourne & Pollard; Halme 1998, 5; Levy 1998, 112, 141.)

Isoon Karhun tähdistöön liittyy puolestaan tarinat Kolmesta rohkeasta:

Kauan sitten Iso Karhu kuljeskeli vapaana ympäri taivasta. Se metsästi ja kalasti taivaan joilla. Kolme rohkeaa lähtivät etsimään karhun lihaa, ruokkiakseen sillä perheensä yli pitkän talven. He onnistuivat ampumaan Ison Karhun niin, että heidän nuolensa puhkaisivat sen ja se kuoli. Karhun veri läikähti taivaassa ja taivas punertui karhun verestä. Puut pudottivat kaikki lehtensä surren ystäväänsä. Karhujen tapaan Iso Karhu syntyi kuitenkin uudestaan seuraavana syksynä ja Rohkea jälleen alkoi suunnitella sen metsästystä. Tämän se tekee uudelleen joka vuosi. (Coulbourne & Pollard.)

Toisen pohjoisamerikkalaisen tarun mukaan karhua metsästää seitsemän soturia. Metsästys alkaa keväisin karhun jättäessä Pohjan kruunun, sen luolan. Ennen syksyä karhua ei koskaan tapeta. Karhun luuranko pysyy taivaalla seuraavaan kevääseen saakka. Tällöin uusi karhu tulee jälleen näkyviin Pohjan kruunusta ja metsästys alkaa taas alusta (Alaviite 24, Levy 1998, 221; Shepard & Sanders 1985, 65.)

Muut karhumaiset jumalolennot:

Artemis, Demeter, Polyfonte ja muut

Karhumytologiat pohjautuvat enimmäkseen uskomukseen, että karhu on elämän, kuoleman ja uudestisyntymisen symboli, suuri äitijumalatar. Kreikkalaisessa mytologiassa se vertautuu jumalatar Artemikseen (Diana) (alaviite 25). Artemiksen nimi tarkoittaa karhua. Artemis oli Leton ja Zeuksen tytär sekä Apollonin kaksoissisar. Artemis oli Athenen tavoin neitsytjumalatar; samalla hän oli myös synnytyksen, kuun ja metsästyksen jumalatar. Hänen valtakuntansa käsitti villit alueet kaupunkien ulkopuolella. Hän harjoitti metsästystä ja suojeli erityisesti villieläimiä. Artemikseen liittyi vahvasti karhunhahmoisuus. Artemikselta onnistuivat muodonmuutokset helposti ja hän saattoikin ottaa minkä eläinhahmon muodon tahansa. Kuitenkin hänen kerrotaan viihtyneen parhaiten juuri karhunmuotoisena. (Bellingham 1993, 34; Savela 1993, 14; Shepard & Sanders 1985, 112-113, 117; Tenhunen 1984-85.)

Artemis oli hyvin keskeinen hahmo Antiikin Kreikassa. Hänen kultinsa papittaria kutsuttiin monilla nimillä, mm. arktoiksi, brauroneiaiksi, karhuneitsyeiksi, karhunpoikasiksi ja karhuttariksi. Nämä "karhunaiset" olivat yleensä naimattomia, 12 -16 -vuotiaita ja yleensä he elivät kyläyhteisön ulkopuolella. He olivat kuuluisia siitä, että he eivät huolehtineet lainkaan henkilökohtaisesta puhtaudestaan. John Irvingin teoksessa, The Hotel New Hampshire (1981), esiintyy Susie-niminen karhuksi pukeutunut nainen, jota voi hyvin verrata Artemis-kultin nuoriin naisiin. Myöhemmin kristinuskon yleistyttyä Artemis menetti asemansa suurena neitsytjumalattarena ja taivaanäitinä. Neitsyt Maria korvasi Artemiksen. (Biedermann 1993, 112; (Levy 1998, 141; Savela 1993, 14.) Tenhunen 1984-85.)

Demeter liittyy myös Artemiksen mukana karhuihin. Demeter oli maanviljelyksen, hedelmällisyyden ja oraiden jumala muinaisessa Kreikassa. Jo nimenä Demeter viittaa karhuäitiin. Demeter on todennäköisesti vanhempaa perua kuin Artemis, ja häntä ollaankin toisinaan pidetty Artemiksen äitinä. Demeterin aikaisempia inkarnaatioita uskotaan lisäksi olleen Rhea ja Gaia. Demeterin palvonnalla arvellaan olleen yhteys esihistorialliseen Äiti Maan -palvontaan. Demeterin kultin yhteydessä palvottiin myös hänen tytärtään, Korea. Näissä kulteissa naiset säätelivät yrttien avulla hedelmällisyyttään, synnytyskipujaan, vaihdevuosivaivojaan ja kuukautisiaan. (Shepard & Sanders 1985, 117.)

Antiikin Kreikasta löytyy toinenkin "karhun vaimo ja karhun poika" -elämäntarina. Antonius Liberalis on tallentanut Polyfonten ja karhun rakkaustarinan. Polyfonten vanhemmat olivat Hipponoos ja Thrassa. Polyfonte oli Artemiksen seuralainen, joka halveksi Afroditea eli kieltäytyi rakkaudesta. Afrodite loukkaantui tästä ja yllytti Polyfonten luonnonvastaiseen intohimoon uroskarhun kanssa. Karhu ja Polyfonte yhtyivät ja saivat kaksi lasta Agriosin, 'villi metsäläinen' ja Oreioksen, 'vuorelainen'. Pojista kasvoi suuria ja väkeviä sankareita, jotka eivät pelänneet ihmisiä eivätkä jumalia. Agriosta tuli oman aikakautensa merkittävä kulttuuriheeros. (Haavio 1968, 73-74.)

Kreikan jumalolennoista lisäksi ainakin mm. Parisilla ja Akilleksella on ollut yhteyksiä karhuihin. Parisin imettäjänä oli toiminut karhu. Akilles liittyy puolestaan karhujen soturikulttiin. Hän uskoi karhun voimaan ja pyrki tulemaan vahvemmaksi taistelijaksi käyttämällä hyväkseen erilaisia karhusta saatavia osia, kuten luuydintä ja verta. Lisäksi myös Apollolla ja Hermesilla kerrotaan olleen ainakin jotakin tekemistä karhujen kanssa. (Berro; Shepard & Sanders 1985, 135.)


12.3.6. Pohjoisamerikkalaiset karhutarut

Aina 1800-luvun lopulle asti elivät Villin Lännen preerioilla alkuperäisväestön intiaanit ja maahanmuuttaneet uudisasukkaat luontaistaloudellisessa kulttuurissa. Elantonsa he hankkivat toimimalla turkismetsästäjinä, kullankaivajina tai cowboyina. Luonto oli heille välttämätön olemassaolon edellytys ja sen takia he kunnioittivat sitä. Maa, vesi, pilvet, tuulet, kasvit, maalajit ja eläimet muodostivat harmonisen maailman, joka oli intiaaniuskontojen innoittajana. Monet lännenfilmit kertovat tästä aikakaudesta, Viimeisestä Mohikaanista, Buffalo Billistä ja muista villin lännen metsästävistä karjapaimenista. Majavia, karhua ja muita riistaeläimiä pyydettiin ennen kaikkea turkiksiksi. Pohjois-Amerikan intiaanit ovat yleisesti uskoneet karhun voiman auttavan sotien taisteluissa. (Rockwell 1991, 103.) (Kuva 16.)

Pohjois-Amerikasta on peräisin sadoittain tarinoita karhun ja ihmisen välisestä suhteesta. Tarinoita on itse asiassa niin paljon, ettei niitä kaikkia voi mitenkään käydä läpi. Tarut kertovat yleensä ihmishahmoisista eläimistä, jotka asuvat taloissa ja käyttäytyvät muutoinkin ihmisten tavoin. Eläinten henkiä on pidetty erityisen tärkeinä. Karhutarinoita on ainakin neljänlaisia: (1) Ensinnäkin tarinat kertovat yleisimmin ihmisistä, jotka avioituvat karhun kanssa. (2) Toiseksi tarinat voivat kertoa hirviömäisestä naiskarhusta, grizzlykarhu-naisesta. (3) Kolmanneksi eräissä tarinoissa kulttuuriheerokseksi kohoaa sankari, joka surmaa murhanhimoisen karhun, tehden teollaan maailman turvallisemmaksi toisille ihmisille. (4) Neljänneksi eräissä tarinoissa karhu esiintyy hyväntahtoisena eläinhenkenä, joka toimii ihmisten auttajana. (Rockwell 1991, 115-116; Wood 1986, 48.)

Pohjois-Amerikan intiaanit - mm. cree-, mohawk-, delaware-, bella bella-, ojibway-, abenaki- ja tlinglitintiaanit - ovat pitäneet karhua sukulaisenaan ja käyttäneet siitä sellaisia kiertoilmauksia kuten: "Olento, joka omaa leuan", "Päällikön poika/tyttö", "Ihminen neljällä jalalla", "Tulen ruoka/musta ruoka", "Nousee takajaloilleen vuoristossa", "Kaunis nuori johtaja" ja "Se joka elää pesässä". (Rockwell 1991, 33, 49; ks. myös Shepard & Sanders 1985, 86-89.) Nykyisinkin vielä eräät heimot puhuvat karhusta epäsuorasti arvoituksin. He saattavat käyttää jopa salaista kieltä, jotta eivät loukkaisi puheillaan karhun henkeä. Mustajalkaintiaaneille mustakarhu tarkoittaa karhua, mutta grizzly eli harmaakarhu merkitsee oikeaa karhua. (Rockwell 1991, 53, 55.)

Nainen joka meni naimisiin karhun kanssa

M. Barbeau on tallentanut hyvin vanhan tarinan Peesuntista, joka oli Kitwangan Arhteet-heimoon kuuluva nainen. Tarinaa on kerrottu laajasti suuressa osassa Pohjois-Amerikkaa; vastaava tarina on pantu talteen myös Siperiassa.

Olipa kerran nainen poimimassa mustikoita muiden naisten kanssa. Kotimatkalla hänen jalkansa luiskahti ja hän jäi kauaksi jälkeen toisista. Kaksi karhuntaljapukuista nuorta miestä saapui paikalle. He veivät tytön vuorelle, jossa oli iso talo. Talossa oli joukko muitakin karhuntaljapukuisia ihmisiä. Talossa oli myös Hiirinainen, joka kertoi hänelle, että hän oli saapunut harmaakarhujen luolaan. Peesunt pakotettiin menemään vaimoksi toiselle nuorista harmaakarhuista, päällikön veljenpojalle. Hän synnytti kaksoset, jotka olivat puoliksi ihmisiä ja puoliksi karhuja. Karhukansa harjoitti yleisesti muodonmuutoksia ihmisestä karhuksi ja toisinpäin. Karhukansan miehet muuttuivat karhuiksi, kun he lähtivät kylästä metsästämään. (Haavio 1968, 72-73; Rockwell 1991, 116-121; Shepard & Sanders 1985, 58-59; Wood 1986, 48-52.)

Naisen veljet surmasivat harmaakarhuisän, mutta säästivät puoli-ihmismäiset kaksospojat. Ennen kuolemaansa harmaakarhu-aviomies opetti puolisolleen kaksi riittilaulua hyvän metsästysonnen varmistamiseksi. Peesunt poikineen palasi tämän jälkeen sukunsa pariin. Hänen veljeksensä olivat hämmästyneitä hänen muuttuneesta ulkonäöstään: jalkoihin, käsivarsiin ja hartioihin oli alkanut kasvamaan pehmeää turkkia. Peesuntin perheen jäsenistä kehittyi menestyviä karhunpyytäjiä. Karhunpoikien kerrotaan palanneen äitinsä kuoleman jälkeen takaisin karhuihmisten pariin (alaviite 26) Pohjois-Amerikan intiaanikansojen metsästäjäsuvut ottivat (vaakuna)merkikseen karhunkuvan. Vielä nykyisin he saattavat laulaa Peesuntin aviomiehen riittilaulua. (emt.)

Karhunainen

Pohjois-Amerikan intiaanien folkloressa on olemassa useita tarinoita karhunaisesta. Hänet tunnetaan myös nimillä keltainen nainen, karhunpoppanainen, karhunnahkanainen ja Grizzlykarhu-nainen. Intiaanien tarun mukaan karhuksi muuttunut nainen syntyi karhun hengestä siten, että hänen isänsä surmasi karhun silloin kun hän vielä oli äitinsä kohdussa. Karhun henki siirtyi näin hänen ruumiiseensa. Eräissä tarinoissa naisen sukulaisuus karhuun on tullut siten, että hirviömäinen karhu on tappanut sankarin vanhemmat tai sankari itse on tappanut hirviömäisen karhun. Karhunainen on yleinen hahmo monissa alkuperäisamerikkalaisissa kertomuksissa. Tähän taruun (tai taruihin) liittyviä juhlamenoja vietetään edelleenkin joissakin osissa Amerikkaa. Menoihin liittyy karhun voiman käyttämistä parantamisessa ja lääkityksessä. Karhun käyttäytymistä jäljitellään eri tavoin ja näin kutsutaan apuun parantavia voimia. (Musinsky a; Pickering 1999, 18; Rockwell 1991, 135-136.) Alkuperäisamerikkalaisten myyteissä karhu esitetäänkin yleisesti juuri kasvien, lääkeyrttien, marjojen ja pähkinöiden kerääjänä ja kasvattajana, niiden salaisuuksien ja mysteerioiden tuntijana. (Rockwell 1991, 6.)

Medicine (herbalisti) nimi liittyy tarinaan, joissa kerrotaan yrttien käytöstä kansanparannuksessa. Tarina kertoo miehestä ja valkoisesta karhusta, jotka elivät yhdessä kaikessa rauhassa ja sopusoinnussa kauan aikaa sitten. Yhtäkkiä kaikki muuttui, kun ahneet ihmiset alkoivat metsästämään eläimiä myydäkseen näiden lihaa ja turkiksia. Tämä aiheutti eläinväestön kutistumista. Valkoinen karhu kutsui eläinvaltuuston koolle päättämään, kuinka he voisivat kostaa vihollisilleen. He keksivät lähettää melkoisen sairauden ihmisille. Ei kulunut aikaakaan, kun vakava sairaus levisi kaikkialle alkuperäisten amerikkalaisten kyliin, tarttuen niin hyviin kuin pahoihinkin. Eläimet eivät halunneet rangaista vain huonoja ihmisiä, sillä he olivat joutuneet näkemään kuinka hyvätkin aiheuttivat muille kärsimystä. Tämän jälkeen eläimet ryhtyivät esiintymään "parantavina enkeleinä" ja paransivat sairaita vaatimattomalla yrtillään. Tämä on oikeastaan tarina siitä, kuinka yrttiperäiset parannuslääkkeet tulivat alkuperäisamerikkalaisten keskuuteen. (Encyclopedia Mythica: Medicine.)

Karhunainen ja haukkaava vagina

Seksuaalisuutta käsittelevä Karhunainen ja haukkaava vagina -tarina kertoo vanhasta naisesta ja hänen pojanpojastaan, jotka elivät yhdessä. Tarinassa verrataan naisen seksuaalisuuden vaarallisia puolia, kuten aggressiivisuutta ja hillitöntä seksuaalista halua, karhun luonteenominaisuuksiin (Rockwell 1991, 133).

Vanha nainen ja hänen pojanpoikansa elivät yhdessä. Pojanpoika metsästi peuroja. Vanha nainen antoi pojalle ohjeita, kuinka hänen tuli paloitella saalis. Poika uteliaisuuttaan kuitenkin paloitteli saaliin toisella tavoin kuin mitä isoäiti oli neuvonut. Pojan paloitellessa kuusipeuranaarasta alkoi pensaasta kuulumaan ääntä. Näkyviin ilmestyi alaston nainen, joka sanoi: "Haluan sinun makaavan kanssani!". Poika ei ensin vastannut tytölle mitään. Nainen toisti saman moneen kertaan. Lopulta poika vastasi tytölle, että: "Sinä koko ajan sanot minulle: 'Minä haluan maata kanssani!'. Osaatko sinä sanoa mitään muuta? Sinä käyttäydyt sopimattomasti. Nainen ei käyttäydy silloin hyvin, jos pyytää miestä sukupuoliyhdyntään kanssaan. Puhu minulle hyvin tai kerro minulle jokin tarina, ehkä kuukausien kuluttua me voimme elää yhdessä, mutta että heti olisimme yhdessä, se ei sovi minulle!". Mies lähti saaliinsa kanssa kotiaan kohti, nainen seurasi perässä ja toisti jälleen saman pyynnön. Poika kertoi isoäidille, mitä oli tapahtunut, kun hän oli leikannut saaliin väärin. (Rockwell 1991, 126.)

Nainen saapui vanhan naisen ja pojan talolle. Nainen sanoi pojalle: "Sinä olet aviomieheni". Tätä nainen nyt toisti koko ajan. Poika sanoi tytölle, että: "Meillä pitäisi olla talo, jotta voimme elää yhdessä". Pojan isoäiti sanoi: "Tällä naisella on hampaat vaginassaan. Miehet kuolevat, kun he ovat sukupuoliyhdynnässä hänen kanssaan. Hän on tappanut monia miehiä. Sinä voit maata hänen vieressään, mutta älä yhdy häneen!". Isoäiti teki sarvesta peniksen pojanpojalleen. Nainen rakensi talon naapuriin ja illalla poika meni hänen luokse. Hän ei tehnyt naiselle mitään ensimmäisenä eikä toisena yönä. Nainen pyysi yhdyntää, mutta poika kieltäytyi. Kolmantena yönä poika päätti käyttää sarvipenistä. Naisen vaginassa oli hampaat kuin karhulla. Hampaat rikkoivat sarven palasiksi. Neljäntenä yönä poika otti käyttöön kivipeniksen. (emt, 127.)

Muutamia päiviä myöhemmin nainen ei voinut oikein hyvin. Hän meni kaivamaan peyotekaktusta eli meskaliinia. Takaisin tullessaan hän sanoi aviomiehelleen: "Minä näin villieläimen, jolla oli kaunis vuota. Minä haluaisin mennä hankkimaan sen itselleni ja pukeutua sen nahkaan. Se näytti lämpimältä". Isoäiti sanoi pojalleen, että: "Mene sinä sinne myös, jos naisella on sukulaisia siellä, hän voi jäädä heidän seuraan. Karhut ovat hänen sukulaisiaan". Nainen meni ulos joka päivä neljän päivän ajan. Poikakin meni vuorille, mistä nainen oli puhunut. Neljä karhua olivat paikalla. Mies tappoi nämä karhut. Nainen huusi: "Säästä minulle heidän vaatteet". Mies kysyi, mitä nainen tällä tarkoitti ja jatkoi: "Minä luulin, että sinä halusit syödä niiden lihaa. Tässä sitä nyt olisi. Syöpä sitä!". Nainen vaikeroi veljiään ja palasi kotiin miehensä luokse. (emt, 127.)

Muut karhutarut

Amerikan intiaanien folkloressa karhu usein edustaa villiä luonto ja sen aiheuttamaa pelottavaa uhkaa. Pahantahtoista karhua kuvaavia tarinoita ovat ainakin mm. Wali'ms ja grizzlykarhunainen ja Jäykkäjalkainen karhu. Pelottavuuden vastakohtana esitetään karhu tarinassa Poika jota karhu piti omana poikanaan. Siinä karhu kuvataan hyväntahtoisena pojan pelastajana, toisin kuin yleensä tarinoissa. Tavallisesti karhu joutuu varastamaan, viettelemään tai pakottamaan ihmisen mukaansa. Mutta tässä tarinassa karhu pitää huolta pojasta ja he elävät yhdessä niin kuin isä ja poika ainakin. (Rockwell 1991, 129, 137, 139-140, 145.)

Karhuja on mukana yleisesti myös ns. veijaritarinoissa. Tällaisia tarinoita ovat mm. Kojootti ja karhunainen ja Korpin tappama grizzlykarhu. Tarinassa veijari tavallisesti tappaa karhun, joka on hidastajuinen ja -liikkeinen, herkkäuskoinen, haavoittuvainen ja yleensä avuton häviäjä. Karhu on joko pahansuopa tai hyväntahtoinen. Karhua merkittävämpi hahmo veijaritarinoissa kaiken kaikkiaan on kojootti. Se on yksi tunnetuimpia veijarihahmoja pohjoisamerikkalaisessa kirjallisuudessa. Eräät intiaaniheimot uskovat tämän pienen preeriasuden luoneen ihmisen. (emt., 1991, 129, 137, 139-140, 145.)


12.3.7. Aasialaiset karhutarut

Aasiastakin löytyy karhutarinoita mystisistä ja jumalaisista olennoista. Tosin itäisissä myyteissä esiintyy monesti karhun sijasta muita eläimiä, kuten tiikeri tai leopardi (Haavio 1968, 81). Kiinalaisessa mytologiassa Otava ei ole karhujen, vaan kirjallisuuden jumalan Chung K'uein asuinpaikka (Tenhunen 1984-85). Joitakin karhuihin liitettyjä sankareita, mm. Yu ja Asdiwal, löytyy kiinalaisesta mytologiasta:

Kiinalainen hermafrodiitti jumalolento Yu tunnettiin tavastaan esiintyä karhunhahmoisena. Yun kerrotaan tehneen maan elämälle sopivaksi. Hän loi kiinalaisille kulkureittejä vuoristoon karhuhahmoisena. Yun toinen symboli oli käärme. (Encyclopedia Mythica: Yu.)

Eräs karhuihin liitetty henkilö on ollut myös Asdiwal, joka oli sankari ja yliluonnollisen Hon poika. Isä Hon teki Asdiwalille erikoiset "lumikengät". Nämä lumikengät jaloissaan Asdiwal sitten jahtasi valkoista karhua ylös vuorelle huomatakseen, että valkoinen karhu oli Auringon tytär. Onnelliseksi lopuksi Asdiwal nai tämän Auringon tytärkarhun. (Musinsky b.)

Korealaisen tarun päähenkilö on puolestaan nimeltään Pan-Tun. Hän oli alkuperäisen korealaisen hallitsijasuvun tarunhohtoinen perustaja, jumalallisen olennon jälkeläinen ja karhutoteemiklaaniin kuuluva nainen. Häntä palvottiin jossain määrin omana aikanaan. (Tuccinardi.) Toinen korealainen legenda kertoo Tangun Wanggomista, joka oli Hwan Ungin poika. Hwan Ungin isä taas oli Hwan, Jumala. Legenda kertoo siitä, kuinka kaksi eläintä - karhu ja tiikeri - halusivat molemmat tulla ihmisiksi.

Karhu ja tiikeri rukoilivat usein Hwan Ungia täyttämään heidän toiveensa. Erään kerran Hwan Ung suostui heidän toivomukseensa, mutta asetti heille erinäisiä ehtoja täytettäväksi ennen kuin pystyi suostumaan toiveeseen. He eivät saaneet syödä mitään paitsi koiruohoa ja valkosipulia, sekä lisäksi heidän tuli vältellä auringonvaloa sadan päivän ajan. Molemmat sekä tiikeri että karhu innokkaasti hyväksyivät tehtävän. Tiikerillä alkoivat vaikeudet kahdenkymmenen päivän tienoilla, eikä hän enää voinut jatkaa tehtäväänsä pidempään, vaan juoksi tiehensä. Karhu sen sijaan suoritti tehtäväänsä uutterasti loppuun asti. Hänen toivomukseensa suostuttiin ja hän muuttui naiseksi. Hwan Ung tuli alas taivaasta ja meni naimisiin karhunaisen kanssa. Heidän poikansa oli Tangun, jonka sanotaan hallinneen maata 1 005 vuotta. (Ahn.)

VIITTEET:

1) Frye, Northrop (1963): Fables of Identity. Studies in Poetic Mythology. New York.
2) Saatanan tunnetuimmat symbolit ovat olleet susi, käärme ja lohikäärme (Koskinen 1996, 45).
3) Pahasta hengestä on käytetty monia nimityksiä, kuten Paholainen, Saatana, Lucifer, Vanha Vihtahousu, yms.
4) Tietosanakirjat määrittelevät sodomian mm. luonnottomaksi sukuvietin tyydyttämiseksi eläinten kera. Se kuuluu perversiteetteihin, joissa säännöttömyydet ja luonnonvastaiset teot kohdistuvat samaa sukupuolta olevaan henkilöön, tai lapseen, tai vieläpä eläimeenkin.
5) Jeesuksen, Neitsyt Marian ja monen muun pyhimyksen ihailluin käytöstapa (selibaatti) on siis leimattu nykyisin lähes epänormaaliksi. Arvot ovat tässä kohdin kääntyneet huolestuttavalla tavalla ylösalaisin.
6) Yleisemmin pohjoismaiden ensimmäisenä ihmisparina on pidetty Askia (Askuni) ja Emblaa. Tietenkään ei sovi unohtaa Aatamia ja Eevaa.
7) Kailo esittää asian naistutkimuksen näkökulmasta. Hän kutsuu sisartaan hakemaan tulleita veljiä "patriarkaaliseksi pelastuspartioksi", joka yrittää tuoda rakkaan sisarensa takaisin miesjohtoiseen yhteiskuntaan. (Kailo 2000, 55.)
8) Suomessa karhun pojasta on käytetty nimeä Iivana Metvei. Muissa maissa se on tunnettu nimillä Jean de l'Ours, Jean l'Ourson, Gian dell' Orso, Peter Bär, Bärensohn, Bärenohr ja monia muitakin nimiä on esiintynyt näiden lisäksi.
9) Tarkka, L. (1994). Metsolan merkki - metsän olento ja kuva vienalaisrunoissa. Teoksessa Laaksonen Pekka & Mettomäki Sirkka-Liisa (toim.). Metsä ja metsänviljaa. Kalevalaseuran vuosikirja 3, Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
10) Eeva-Liisa Tenhunen on kirjoittanut karhumytologioiden vertailua Aikakoneen artikkelissa "Ohtonen Otavanpoika" (1984-85). Lisäksi hän on kirjoittanut palkitun novellin nimeltä Ursa Amanda, joka sekin kertoo karhuista.
11) Kyseessä ei ole suora lainaus luetelluista lähdekirjoista.
12) Laakso, Johanna (1999): Karhunkieli - pyyhkäisyjä suomalais-ugrilaisten kielten tutkimukseen. Suomen Kirjallisuuden Seura. Toimituksia 729. Tampere.
13) Num Torumista näkee käytettävän nimityksiä Num-torum, Num Toorum, Numi-Torum, Tooröm, Tööröm, jne.
14) Se kertoo tytöstä, joka eksyi metsään. Siellä hän kohtasi karhun, joka vei tytön luolaansa, jossa he sitten elivät yhdessä. Lopuksi tyttö palasi takaisin kotiinsa nahkalaukku mukanaan. Laukku oli täynnä kulta- ja hopeakolikoita. Tytön vanhemmat äkkirikastuivat ja elivät elämänsä yltäkylläisenä loppuun asti. Karhua he eivät koskaan unohtaneet.
15) Muita keskiaikaisia karhupyhimyksiä ovat olleet lisäksi mm. Hangada ja Korbinia (Shepard & Sanders 1985, 133).
16) Kelttiläisiä Karhujumalia ovat olleet tiettävästi myös Andarta ('vahva karhu') ja Artaios (Shepard & Sanders 1985, 125).
17) Encyclopedia Mythica: Artio. http://www.pantheon.org/mythica/articles/artio.phpl.
18) Callisto. Ovid Metamorphoses 2.466: http://www.perseus.tufts.edu/.
19) Juno and her rivals: Callisto. Bulfinch's mythology: http://www.webcom.com/shownet/medea/bulfinch/bull4.phpl.
20) Kallistosta on käytetty myös muita nimityksiä, mm. Themisto (Shepard & Sanders 1985, 74).
21) Erään version mukaan Zeus raiskasi Kalliston valepukuisena Artemiksena (Haavio 1968).
22) Joissakin tarinoissa Zeus muutti Kalliston karhuksi (Levy 1998, 16; Rockwell 1991, 193).
23) Erään tarinan mukaan Hera määräsi Artemiksen metsästämään Kallistoa, jonka uusi inkarnaatio oli Artemis Kallisto, suuri karhuemo, Pohjantähden ja taivaannavan vartija (Tenhunen 1984-85).
24) Eräät heimot puhuvat karhun sijasta pitkähäntäisestä haisunäädästä (Levy 1998, 221).
25) Artemiksen vastineita suomalaisessa perinteessä ovat Hongatar ja Lovetar (Tenhunen 1984-85).
26) Eräässä versiossa tarina loppuu niin, että palattuaan ihmisten pariin Peesunt huomasi, että hän ei enää oikein viihtynyt ihmisten seurassa. Niinpä hän lastensa kanssa pakeni metsään. Heidän kerrotaan muuttuneen ainaiseksi karhuiksi. (Wood 1986, 48-52.)

Etusivu
Tiivistelmä
Johdanto
Tutkimusseloste
Eläintutkimus
Karhulajit
Citykarhut
Karhubisnes Ihmiseläimet
Kulttuurikarhut
Karhusymboliikka
Muinaisusko
Karhukansanusko
Karhumytologia Yliluonnollliset
Lopuksi
Lähteet