Karhulajit

4. KARHULAJIT

4.1. Karhut, puolikarhut ja epäkarhut
4.2. Historialliset karhut
4.3. Pohjoiset karhulajit
4.4. Amerikkalaiset karhulajit
4.5. Aasialaiset karhulajit


4. KARHULAJIT

4.1. Karhut, puolikarhut ja epäkarhut


Karhut jaetaan karhuihin (Ursidae) ja puolikarhuihin (Procynidae). Karhuja on kolme sukua (alaviite 1), yhteensä kahdeksan eri lajia ja lisäksi on olemassa näiden lukuisia alalajeja. Myös täysin toisenlaisia arvioita karhujen suvuista ja lajien määristä on esitetty (alaviite 2). Karhulajit eroavat toisistaan kokonsa, värityksensä, käytöstapojensa ja elinolosuhteittensa puolesta, mutta ne kaikki on kuitenkin helposti tunnistettavissa karhuiksi. Kaikilla karhuilla on yhteiset koiransukuiset esivanhemmat. Puolikarhut ovat kaukaista sukua varsinaisille karhuille. Puolikarhun sukuja ja lajeja on lukuisa määrä. Ne polveutuvat koiraeläinsuvusta Canidae, joka tiettävästi erkani muiden karhujen sukuhaarasta jo 20 miljoonaa vuotta sitten. Lisäksi on olemassa ns. "epäkarhuja", joiden nimessä on sana 'karhu' tai niillä on muutoin jotakin tekemistä karhujen kanssa. (Holopainen 1999; Leinonen & Suominen 1991, 22; Shepard & Sanders 1985, 2, 20; Uusi Zoo 1988.)

Australian pussikarhu eli koala on varmaankin maailman tunnetuin epäkarhu. Eläintieteilijöiden mukaan se ei ole karhu ollenkaan, vaan pussieläin, joka on kenguruiden sukulainen (alaviite 3). Muiden epäkarhujen osalta voidaan todeta, että eläintieteellisesti muurahaiskarhu on kaikkea muuta kuin karhu, vaikka se pituutensa ja turkkinsa pörröisyyden puolesta muistuttaakin melkoisesti karhua. Samoin merikarhut eli turkishylkeet eivät ole karhujen sukulaisia, vaan merileijonien sukulaisia. Nekin voisivat hyvin olla karhuja jykevään ulkomuotoonsa ja paksun turkkiinsa puolesta. (Leinonen & Suominen 1991, 22-23; Shepard & Sanders 1985, 5.)

Pohjois-Amerikan pesukarhu eli Amerikan supi (Procyon Iotor) ja Etelä-Amerikan nenäkarhu ovat jo lähes oikeita karhuja. Pesukarhu ja nenäkarhu ovat hyvin pienikokoisia, niin ettei niitä ulkonäkönsä puolesta juurikaan karhuna voi pitää. Toisaalta olemukseltaan, liikkeiltään ja elintavoiltaan ne käyttäytyvät hyvin samantapaisesti kuin oikeat karhut. Eläintieteilijät ovat tottuneet kutsumaan niitä puolikarhuiksi tai pikkukarhuiksi, sillä ne ovat kaukaista sukua isommille karhuille. Pandalajit ovat tunnetuimpia puolikarhuja, mm. kulta- eli pikkupanda. Näiden lisäksi muita puolikarhulajeja ovat ainakin: keltainen kierteishäntäkarhu eli kinkaju, ravunsyöjäsupi, valkonenäkarhu, vuorinenäkarhu, kissafretti ja gabbinkissafretti. Kaikki puolikarhut elävät Pohjois-, Keski- tai Etelä-Amerikassa. (Leinonen & Suominen 1991, 23-24.)


4.2. Historialliset karhut

Karhujen kehitys petolajikkeeksi voidaan jäljittää noin 20 - 35 miljoonan vuoden taakse, jolloin esiintyi vanhin tunnettu karhu. Tämä pieni, ketunkokoinen petolaji oli nimeltään alkukarhu, sarastuskarhu (Ursavus elemensis). Se erkani ensimmäisenä pesukarhuista ja ns. karhukoirista. Sarastuskarhun arvellaan olleen nykyisten puolikarhujen ja pandojen esi-isä. Sen arvellaan eronneen muiden karhujen kehityslinjasta noin 12 miljoonaa vuotta sitten. Myöhemmät lajit kehittyivät huomattavasti suurempi kokoisiksi. 14 miljoonaa vuotta sitten eli jättiläismäinen muinaiskarhu tylppäkuonokarhu (Arctodus simus), silmälasikarhujen esi-isä. Todella "pieni karhu", Ursus minimus, joka oli vain noin 45 kg:n painoinen, esiintyi noin 2,5 - 5 miljoonaa vuotta sitten. Sen arvellaan olleen sepelkarhujen ja mustakarhujen esi-isä. Pikkukarhuista kehittyi monenlaisia kookkaita karhulajeja, joista useimmat ovat kuolleet aikoja sitten sukupuuttoon. (Halfpenny 2000, 12; Leinonen 1991, 23-24, 26-27; Middleton 1997; Shepard & Sanders 1985, 2-3; Uusi Zoo 1988.)

Eräs suurikokoinen muinaiskarhu tunnetaan nimellä etruskikarhu (Ursus Etruscus). Sen uskotaan olleen muinaisen luolakarhun, nykyisten ruskeakarhujen ja mustakarhujen esi-isä. Etruskikarhu asusteli Aasian sademetsissä. Etruskikarhun jälkeläinen, toinen jättiläismäinen muinaiskarhu, luolakarhu (Ursus spelaeus), eli ennen jääkautta yhdessä mammuttien kanssa. Se oli suurempi kokoisempi (alaviite 4) kuin muut sen aikaiset petoeläimet, kuten sapelihammastiikeri, luolaleijona tai nykyään vielä elävä kodiakinkarhu. Björn Kurtén on tutkinut perusteellisesti luolakarhua. Kivikautiset esi-isämme osoittivat sille uskonnollista kunnioitusta; sitä pidettiin kulttieläimenä maagisissa riiteissä. Karhua kasvatettiin jo pennusta alkaen palvontaa varten. Luolakarhua voidaan pitää myös ihmisen vanhimpana kotieläimenä. Se kuoli sukupuuttoon noin 25 000 vuotta sitten, viimeisellä jääkaudella. Luolakarhujen jäännöksiä on löydetty monista ihmisten asumista luolista. (Leinonen & Suominen 1991, 25, 27; Shepard & Sanders 1985, 3, 188.)

Miljoonia vuosia ensimmäisten karhujen ilmaantumisen jälkeen vaelsi eräs alkukarhun sukuhaara Aasiaan. Osa karhuista jatkoi sieltä edelleen matkaa Beringin salmen (alaviite 5) poikki Tyynenmeren pohjoispuolitse Pohjois-Amerikkaan. Tämän "uudisasukaskarhun" jälkeläisistä kehittyi "Amerikan karhujen sukukunta", joka miljoonien vuosien ajan hallitsi sekä Pohjois- että Etelä-Amerikkaa. Niiden joukosta löytyvät maailman kaikkien aikojen suurimmat ja voimakkaimmat karhut, jotka tosin ovat kuolleet sukupuuttoon jo aikoja sitten. Mustakarhu, Pohjois-Amerikan yleisin karhulaji, polveutuu myös aasialaisista esi-isistä, mutta niihin johtaa kuitenkin täysin erillinen kehityslinja kuin ruskeakarhuihin. (Leinonen & Suominen 1991, 26; Shepard & Sanders 1985, 3.)

Etelä-Amerikan silmälasikarhu on ainoa laji, joka on säilynyt nykypäivään asti Amerikan karhujen sukuhaarasta. Silmälasikarhun ja muiden karhujen kehityslinjat erkanivat toisistaan 6 - 14 miljoonaa vuotta sitten. Alkukarhun sukupuusta voidaan erottaa lisäksi kaksi muuta, myöskin itään suuntautunutta oksaa, jotka johtavat nykyiseen huulikarhuun ja malaijinkarhuun. Aasialaista sukuhaaraa edustaa myös alkukarhusta polveutuva, kaikkein vanhimmaksi lajiksi arvioitu, Kiinan pandakarhu eli isopanda. Sen kaikki lähisukulaiset ovat kuolleet sukupuuttoon jo kauan aikaa sitten. Pandakarhun arvellaan eronneen karhujen kehityslinjasta noin 12 - 25 miljoonaa vuotta sitten. (Halfpenny 2000, 12; Leinonen & Suominen 1991, 26; Nyholm & Kemilä 1990, 16.)

Oma eurooppalainen ruskeakarhumme polveutuu samasta aasialaisesta muinaiskarhusta (etruskikarhu) kuin Pohjois-Amerikan ruskeakarhut. Maakarhua esiintyi aluksi Aasiassa, josta se levisi myöhemmin Eurooppaan noin 250 000 vuotta sitten. Euroopassa se sekoittui luolakarhuun. Synnyinsijoiltaan tämä itäinen karhu on levittäytynyt niin länteen kuin itään. Se on maailman karhuista sekä runsaslukuisin että laajimmalle levinnyt. (Leinonen & Suominen 1991, 27; Nyholm & Kemilä 1990, 13.)

Jääkarhu on kaikista karhulajeista nuorin, ilmeisesti vain muutaman kymmenen tai sadantuhannen vuoden ikäinen. Jääkarhun on todettu kehittyneen omaksi lajikseen Aasiassa, lähemmin Siperiassa Jäämeren rannikolla eläneistä ruskeakarhuista. Ruskeakarhuilla ja jääkarhuilla on näin yhteinen alkuperä. Ne ovat luultavasti risteytyneet ja saaneet lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä keskenään. Tutkijoiden mukaan jääkarhun ja maakarhun eroavaisuudet ovat niin pieniä, että ne oikeastaan kuuluvat samaan sukuun (Ursus). (Leinonen & Suominen 1991, 27; Nyholm & Kemilä 1990, 14; Shepard & Sanders 1985, 4.)

Kuva 3.

Nykyisin maailmassa elää kaikkiaan siis kahdeksan karhulajia. Näistä kolme - mustakarhu, sepelkarhu ja jääkarhu - ovat ruskeakarhulle melko läheistä sukua. Huomattavasti jo etäisempiä sukulaisia ovat malaijinkarhu, huulikarhu, silmälasikarhu ja pandakarhu. Kaikkein kaukaisimpia sukulaisia ovat pienet puolikarhut, kuten pikkupanda ja pesukarhu. Nykyisin karhuja ja puolikarhuja elää erilaisissa elinympäristöissä kaikkialla maailmassa, lukuun ottamatta Australiaa, Afrikkaa ja Etelämannerta. Uhanalaisten eläinlajien joukossa on nykyisin viisi karhulajia, mutta näillä ei ole kuitenkaan välitöntä häviämisen vaaraa. Maantieteellisen elinympäristönsä perusteella karhulajit voidaan jaotella kolmeen ryhmään: pohjoisiin, amerikkalaisiin ja aasialaisiin lajeihin. (Leinonen & Suominen 1991, 90; Nyholm & Kemilä 1990, 13; Pickering 1999, 18.)


4.3. Pohjoiset karhulajit

Maa- eli ruskeakarhu (ursus arctos)


Karhulla tarkoitetaan yleensä maakarhua eli ruskeakarhua. Maa- eli ruskeakarhun (alaviite 6) tieteellinen nimi 'Ursus arctos' tulee latinan ja kreikan kielistä. Nimen alkuosa on latinaa ja tarkoittaa karhua. Jälkiosa on kreikkaa ja tarkoittaa myös karhua. Suomen luonnossa elää yksinomaan ruskeakarhuja. Karhuja on koko maassa; näistä suurin osa elää Pohjois-Suomessa ja itäisillä rajaseuduilla. Karhun levinneisyysalueiden ulkopuolelle jäävät nykyisten havaintojen mukaan vain Ahvenanmaan saaristo ja Käsivarren Lapin korkein tunturialue. (Leinonen & Suominen 1991, 14; Nyholm & Kemilä 1990, 35.)

Viimeisimpien Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen (RKTL) tietojen mukaan karhukanta on edellisvuodesta jälleen kasvanut. Tämän hetken karhukannan arvioidaan olevan 1 150 yksilöä. Suomen rajan läheisyydessä Neuvosto-Karjalassa arvioidaan olevan lisäksi lähes 3 000 karhun kanta. Suomalainen karhukanta säilyy ja lisääntyy idästä muuttavien karhujen varassa. Viime vuosikymmenten aikana Suomen karhukanta on jatkuvasti kasvanut, tosin kannan kasvunopeus on hidastunut lisääntyneiden kaatomäärien vuoksi (alaviite 7). Sata vuotta sitten karhu oli Suomessa sukupuuttoon kuolemisen partaalla. Vielä 1970-luvun alussa Suomessa oli ainoastaan noin sata karhuyksilöä. (Danilov ym. 1990; Kämäräinen 1999c; Leinonen & Suominen 1991, 5; Pulliainen & Rautiainen 1999, 72.)

Maailmanlaajuisesti maakarhujen asuinalueita ovat koko Eurooppa ja Aasia sekä suurin osa Pohjois-Amerikkaa. Suurimmat karhukannat löytyvät Alaskasta ja Kanadasta (yht. 20 000) sekä Venäjältä (100 000). Kaikkiaan maailmassa maakarhuja on nykyisin noin 150 000 yksilöä. Suuressa osassa Eurooppaa karhu on melkein kokonaan tai täydellisestikin hävitetty sukupuuttoon, mm. Ranskassa, Iso-Britanniassa, Saksassa ja Sveitsissä. Monissa Euroopan maissa arvioidaan karhuja olevan nykyisen alle satakunta. Tällaisia maita ovat Kreikka, Norja, Espanja, Italia, Puola ja Albania. Mutta karhuja löytyy vielä paljonkin monista Itä-Euroopan maista. Euroopan todellinen karhumaa on Romania, jossa arvioidaan olevan 5 000 - 7 000 hyvin suojeltua karhua. Samoin entisen Jugoslavian maissa on yhteensä noin 2 000:n karhun elinvoimainen kanta. (HS 31.7.1999; Leinonen & Suominen 1991, 14, 18; Panda.org; Shepard & Sanders 1985, 202.)

Karhu kuuluu petoeläinheimoon ja luonnontieteellisissä luokitteluissa suurpetojen riistaeläin -ryhmään. Se on suurimpia nykyisistä maapedoista. Maakarhun väri vaihtelee kermanvärisestä kanelinruskeaan, harmaanruskeasta tummanruskeaan ja mustaan. Naaraskarhu (engl. sow) on huomattavasti pienempi kokoisempi kuin uroskarhu (engl. boar, alaviite 8). Uroskarhu saattaa painaa jopa 300 kg (keskimäärin yli 200 kg), naaras puolestaan noin 80 - 150 kg. Karhun pituus vaihtelee 1,5 - 2,5 metriin. Maakarhulla on raskas ruumis, voimakkaat raajat, lyhyt kaula, pyöreähkö pää, lyhyehkö kuono, pienet silmät ja korvat sekä hyvin lyhyt häntä. Karhu on kanta-astuja, joka pystyy hyvin nousemaan takajaloilleen. Kömpelöltä näyttävä karhu on todellisuudessa nopea ja notkea. Karhu pystyy juoksemaan todella vauhdikkaasti mopon nopeudella, jopa 60 km tunnissa. Se myös ui hyvin ja kiipeilee puihin mielellään. Sen haju- ja kuuloaisti ovat erinomaiset, mutta sen sijaan näkö sillä on melko heikko. (Leinonen & Suominen 1991, 18.)

Karhu on kaikkiruokainen. Se syö hyvin samanlaista ravintoa kuin ihminenkin, suunnilleen samassa suhteessa kasvis- ja liharavintoa. Kasvisten osuus ravinnosta on noin 80 %. Ruokavalioon kuuluvat monenlaiset kasvit, sienet, marjat, kalat ja pikkunisäkkäät. Etenkin keväällä ja alkukesällä se voi tappaa hirviä, poroja tai kotieläimiä. Karhu tarvitsee paljon ravintoa; se saattaakin syödä lihaa jopa 200 kg viikossa. Tärkeän ravintolähteen muodostavat lisäksi haaskat. Karhulle maistuu myös hyönteisravinto, esimerkiksi muurahaiset ja lahokannossa elävät kovakuoriaisten toukat. Karhu syö mielellään myös mehiläispesistä hunajan ja toukat. (MMM 6/1996; Rockwell 1991, 5.)

Kaikki ruskeakarhut nukkuvat talviunta. Karhu menee talviunille syys-lokakuun tienoilla ja lepäilee talvipesässään aina huhtikuuhun asti. Talviuni on karhulle välttämätöntä, koska karhu ei löydä tarpeeksi ravintoa talviseen aikaan. Kesän kuluessa karhu kerää ruumiiseensa paksun rasvakerroksen, jossa se säilyttää talven ruokavarat. Talviunen aikana karhu ei virtsaa, ulosta, syö eikä juo. Karhu havainnoi kyllä pesänsä ulkopuolista elämää (alaviite 9). Talviunen aikana karhulle muodostuu peräsuoleen ns. pihkatappi. Pihkatappi on karhun siisteysväline, joka estää jätöksiä sotkemasta sen turkkia. Keväällä pihkatappi irtoaa, kun karhun ruuansulatus lähtee jälleen käyntiin. (Mainio 1996a; Rautiainen & Härkönen 1990, 9; Rockwell 1991, 10; Shepard & Sanders 1985, 10-11.)

Karhu saavuttaa sukukypsyyden neljä-viisi -vuotiaana. Karhut parittelevat toukokuun ja heinäkuun välisenä aikana. Ensin esikiima voi kestää useita päiviä, sen aikana uros lähentelee naarasta tuon tuostakin. Ennen parittelua uros suostuttelee morsiantaan pureskelemalla hellästi sen niskaa, kuonoa ja erityisesti korvia. Parittelutapahtumaa edeltävät monivaiheiset takaa-ajoleikit ja telmimiset. Karhujen akti kestää muutamasta minuutista tunteihin asti. Parittelun jälkeen pari saattaa kulkea tiiviisti yhdessä vielä viikon ajan ja toistaa aktin useita kertoja. Parittelu voi toistua jopa muutaman tunnin väliajoin useita kertoja. Naaras saattaa kiima-ajan kuluessa vaihtaa kumppania, jos muita halukkaita uroksia on tarjolla. Kiinteästä yhdessäolosta huolimatta parit eivät ole pysyviä, vaan uros voi tulla syrjäytetyksi vielä ensimmäisen parittelun jälkeenkin. Uroskarhu voi laukata kiima-aikana parittelemassa niin monen naaraan kanssa kuin suinkin vain jaksaa, ehtii ja kehtaa ... Mitään tavatonta tämä ei ole eläimien keskuudessa, sillä nisäkäslajeista noin 95 prosenttia on moniavioisia. (HS 18.10.1998; Nyholm & Kemilä 1990, 182, 184; 1988, 190; Rautiainen 1995, 10-25; Shepard & Sanders 1985, 12.)

Talviunen aikana tammi-helmikuussa karhuemo synnyttää kaksi tai kolme oravankokoista, puolen kilon painoista pentua. Pennut ovat syntyessään lähes karvattomia, hampaattomia, sokeita ja täysin avuttomia. Karhuemo imettää niitä talvipesässään. Tavallisesti karhu saa pentuja joka toinen vuosi. Se pitää yleensä vähintään yhden, useimmiten kahden vuoden tauon. Pennut seuraavat emoa puolestatoista vuodesta aina neljään vuoteen saakka, tavallisesti kaksi ja puoli vuotta. Keväisin karhuemo aloittaa pentujensa kasvattamisen. Pennut saavat oppitunteja elämisen taidoista: siisteydestä, kalanpyynnistä ja puihin kiipeämisestä. Karhunpennut ovat kuin ihmislapset. Ne leikkivät joko yksinään tai toisten pentujen ja emonsa kanssa. Karhunpentujen koulutusaika kestää yleensä lähes kaksi vuotta. Yhden kesän emoa seuranneita ja sen jälkeen omille teilleen lähteviä pentuja sanotaan erauspennuiksi. Karhua sanotaan erityisesti hyväksi äidiksi, koska se huolehtii erinomaisen hyvin jälkikasvustaan. (Leinonen & Suominen 1991, 19; Mäensyrjä 1971, 208; Nyholm & Kemilä 1990, 160, 190-191; Rockwell 1991, 4; Shepard & Sanders 1985, 2, 12-13.)

Karhu on enimmäkseen yksineläjä, mutta myös varsin sosiaalinen käytökseltään. Karhu liikkuu yksinään öiseen aikaan ja aikaisin aamulla. Päivät se lepäilee puiden katveessa. Se saattaa vaeltaa pitkiäkin matkoja, jopa satoja kilometrejä päivässä. Uimisesta ja puihin kiipeilystä se myöskin pitää. Karhun päiväohjelmaan kuuluu lisäksi marjastusta, sienestystä ja kalanpyyntiä. Karhun äännähtelynä voi kuulla vihellystä, mörinää ja tuhahtelua. Luonnossa elävän karhun elinikä on noin 25 - 30 vuotta. Eläintarhaolosuhteissa karhu voi elää jopa 50-vuotiaaksi; tähänastinen ennätys on 47 vuotta. (Leinonen & Suominen 1991, 19; Nyholm & Kemilä 1990, 208; Shepard & Sanders 1985, 8.)

Eläinten keskuudessa on oma valtarakenteensa, hierarkia, jonka mukaisesti vanhimmat ja vahvimmat hallitsevat, nuorempien ja heikompien väistyessä tieltä. Karhun ainoa vihollinen luonnossa on oikeastaan susi, eikä sekään ole kovin paha vihollinen. Joskus harvoin susilaumat hyökkäävät karhujen kimppuun. Susia huomattavasti suurempi vaara karhulle on toinen karhu tai ihminen aseen kanssa. Ruskeakarhujen elämää kuvaa luonnollisella tavalla mm. Jean-Jacques Annaudin supersuosittu ranskalainen elokuva Karhu (L'Ours 1989, alaviite 10). Filmi kertoo kahden karhuyksilön, Bartin (alaviite 11) ja Youkin elämästä ja näiden metsästäjistä. (Leinonen & Suominen 1991, 19; Nyholm & Kemilä 1990, 28-32, 208; Shepard & Sanders 1985, 17, 33.)

Jääkarhu (thalarctos maritimus)

Arktisten seutujen karhulaji on jääkarhu (alaviite 12). Sen asuinalueita ovat napapiirin alue, Pohjoisen Jäämeren rannikot ja jäätiköt, Grönlanti, Islanti, Norja, Venäjä, Kanada, Alaska ja Etelä-Japanin saaret. Jääkarhu on samankokoinen tai suurempi kuin maakarhu. Se voi olla yli 2 metriä pitkä ja jopa yli 700 kg painava. Jääkarhu on pitkän kaulansa ja suhteellisen kapean päänsä kanssa rakenteeltaan elegantimpi kuin toiset karhut. Sen turkki on väriltään kellanvalkoinen. Jääkarhun ruokavalio on muihin karhuihin verrattuna huomattavasti liharuokapainotteisempi; se ei juurikaan syö kasviksia. Pääasiallinen ravinto muodostuu hylkeistä, kaloista, mursujen ja valaitten raadoista. Jääkarhu ui erittäin mielellään, jopa satoja kilometrejä kerrallaan. Talviunta nukkuvat ainoastaan naaraskarhut. Jääkarhun sanotaan olevan ainoa suurista petoeläimistä, joka ei luontaisesti pelkää ihmistä. Jääkarhuja on nykyisin jäljellä noin 20 - 40 000 yksilöä. Uhanalaisena lajina niitä suojellaan kansainvälisin sopimuksin. (Shepard & Sanders 1985, 40-44; Uusi Zoo 1988.)


4.4. Amerikkalaiset karhulajit

Amerikan ruskeakarhut


Maakarhulla on Pohjois-Amerikassa, laskentatavasta riippuen, kahdesta yhdeksään alalajia. Tunnetuimmat näistä ovat kodiakinkarhu eli Alaskan ruskeakarhu ja grizzly eli harmaakarhu sekä kamtjatkakarhu, jonka uskotaan tosin kuolleen sukupuuttoon 1920-luvulla. Jättiläismäinen kodiakinkarhu (Ursus middendorffi) elää Alaskassa ja Tyynenmeren rannikoilla. Harmaakarhu eli grizzly elää puolestaan Kalliovuorten metsissä. Se ei ole oma lajinsa, vaan pelkästään maakarhun pohjoisamerikkalainen nimitys. Pohjoisamerikkalaiset karhut ovat todella suurikokoisia; ne voivat kasvaa aina kolmimetrisiksi ja painaa jopa 800 kg. (Leinonen & Suominen 1991, 18; Pickering 1999, 140; Uusi Zoo 1988.)

Mustakarhu eli baribali (ursus americanus)

Mustakarhun eli baribalin (alaviite 13) asuinseutuja ovat Pohjois-Amerikka aina Meksikosta ja Kaliforniasta Alaskaan ja Kanadaan, idässä suuriin järviin saakka. Mustakarhuja elää nykyisin alle 700 000. Mustakarhun väritys sen nimestä huolimatta vaihtelee valkoisesta siniseen, ruskeaan, harmaaseen ja mustaan. Mustakarhu on kooltaan maakarhua pienempi, vain alle sadan kilon painoinen. Se muistuttaa varsin paljon maakarhua, mutta sen turkin karvat ovat huomattavasti lyhyemmät. Pohjoisessa elävät karhut nukkuvat talviunta noin 5 - 7,5 kuukautta; eteläiset urokset eivät nuku talviunta lainkaan. Elintavoiltaan mustakarhu on hyvin paljon muiden karhujen tapainen. (Gelo 1987, 144-147; Savela 1993, 49; Shepard & Sanders 1985, 41; Uusi Zoo 1988.)

Amerikkalaiset pitävät mustakarhuja ja mustia ihmisiä luonteensa ja käytöksensä puolesta samanlaisina. Amerikkalaisilla rasisteilla on olemassa esimerkiksi kaskuja mustakarhuista ja neekereistä. Muun muassa John Irving romaanissaan, The Hotel New Hampshire (1981), vertaa mustia ihmisiä juuri mustakarhuihin, ehkä tosin aivan tahattomasti. (emt. 1987, 144-147; emt. 1993, 49; emt. 1985.)

Silmälasikarhu (tremarctos ornatus)

Eteläisen pallonpuoliskon ja Etelä-Amerikan ainoa karhulaji on silmälasikarhu, jota myös joskus Andien karhuksi kutsutaan. Paikalliset ihmiset käyttävät erivärisistä ja -tapaisista silmälasikarhuista monenlaisia muitakin kuvaavia nimityksiä (alaviite 14). Silmälasikarhut ovat levittäytynyt Andeille, Venezuelaan, Boliviaan, Kolumbiaan, Ecuadoriin ja Peruun. Niitä on nykyisin jäljellä kaikkiaan alle 20 000. Silmälasikarhu on suhteellisen pienikokoinen. Sen turkki on erinomaisen paksu. Sillä on silmien ympärillä pyöreät tai puolipyöreät kuviot. Se on pääasiassa kasvissyöjä, tosin se saattaa käydä jopa kotieläinten kimppuun saadakseen ravintonsa. Se on muiden trooppisten karhulajien tapaan mainio kiipeilijä. Talviunta se ei nuku lainkaan. (Shepard & Sanders 1985, 49-51; Uusi Zoo 1988.)


4.5. Aasialaiset karhulajit

Sepelkarhu eli kauluskarhu (selenarctos thibetanus)


Sepelkarhusta eli kauluskarhusta käytetään monia nimityksiä, kuten kuukarhu, Tiibetin karhu, Himalajan karhu ja Aasian mustakarhu (alaviite 15). Sepelkarhu elää Etelä-Aasian metsä- ja pensasalueilla Iranista Japaniin. Sepelkarhujen lukumääristä ei ole tarkkoja tietoja; niitä arvellaan olevan jäljellä noin 50 000. Sepelkarhu on jonkin verran pienempi kuin sen sukulainen mustakarhu, jota se elintapojensa puolesta paljon muistuttaa. Väritykseltään sepelkarhu on kiiltävän musta, mutta se voi olla myös ruskea tai punaruskea. Sepelkarhulla on usein kaulassa ja lavassa pidemmistä karvoista muodostunut "kaulus". Sillä on myös silmiinpistävän pyöreät korvat. Talviunta nukkuvat vain pohjoisten alueiden karhut. (Shepard & Sanders 1985, 45-46; Uusi Zoo 1988.)

Malaijikarhu eli biruangi (ursus/helarctos malayanus)

Trooppinen karhulaji on kaakkoisaasialainen malaijikarhu eli biruangi. Sitä kutsutaan myös aurinko- ja hunajakarhuksi (alaviite 16). Sen asuinseutuja ovat Kaakkois-Aasian metsäiset alueet, Intia, Burma, Etelä-Kiina, Laos, Vietnam, Thaimaa, Malesia ja Indonesia. Malaijikarhujen lukumääristä ei ole olemassa tarkkoja tietoja. Malaijikarhu on karhuista pienikokoisin, vain noin 45 kg:n painoinen, vaaleakaulainen, vahvakyntinen ja ketterä puissa kiipeilijä. Se ei nuku talvilepoa lainkaan. Pienen kokonsa takia se ei ole kovinkaan vaarallinen ihmisille. Paikallinen väestö pitää niitä usein seuraeläiminä. Malaijikarhu on yleinen karhulaji eläintarhoissa. (Leinonen & Suominen 1991, 26; Shepard & Sanders 1985, 48-49; Uusi Zoo 1988.)

Huulikarhu (melursus ursinus)

Huulikarhu (alaviite 17) on intialainen karhulaji, joka elää pääasiassa Itä-Intiassa, Bangladeshissa, Nepalissa, Bhutanissa ja Sri Lankassa. Huulikarhuja on nykyisin olemassa alle 20 000 yksilöä. Huulikarhu eroaa huomattavasti muista karhuista. Se roikkuu puissa laiskiaisen tavoin. Sen tuuhea turkki on musta, seassa on lisäksi ruskeita, harmaita tai ruosteenvärisiä karvoja. Huulikarhu ei nuku talviunta, mutta menee pesäänsä saadakseen yksityisyyttä ja rauhaa. Huulikarhujen sanotaan olevan yksiavioisia. Maailman tunnetuin huulikarhu on varmastikin Viidakkokirjan Baloo. (Leinonen & Suominen 1991, 26; Shepard & Sanders 1985, 46-48; Uusi Zoo 1988.)

Pandakarhu (ailuropoda melanoleuca)

Aivan viime vuosiin saakka eläintieteilijät lukivat isopandan kuuluvaksi puolikarhujen aasialaiseen alaheimoon. Uusimmat sukututkimukset näyttävät kuitenkin osoittavan, että se on sittenkin aivan aito karhu. (ks. tarkemmin Shepard & Sanders 1985, 52.) Pandasta käytetään nimityksiä isopanda, jättiläispanda ja bambukarhu. Usein pandakarhua sanotaan pelkästään pandaksi. Sen kiinankielinen nimi on 'beishung' (alaviite 18). Isopanda löydettiin vasta vuonna 1869. Ensimmäiset vangitut yksilöt tulivat länsimaihin vuonna 1937. Isopandoja elää Tiibetin ja Kiinan vuoristossa 2 000 - 3 000 metrin korkeudessa, noin 1 600 yksilöä luonnonvaraisena. Kiina on maailman ainoa maa, jossa isopanda vielä nykyisinkin elää luonnonvaraisena. (Leinonen & Suominen 1991, 24, 26; Shepard & Sanders 1985, 51-55; Uusi Zoo 1988.)

Isopandat ovat jonkin verran pienempiä kuin maakarhut. Isopandalla on nallekarhumainen olemus, tylppä kuono, erikoinen musta-valkoväritys ja ihmismäinen tapa syödä istuvassa asennossa. Isopanda syö melkein pelkästään bambua. Se käyttää suurimman osan elämästään bambun syömiseen elossapysymiseksi. Se ei nuku lainkaan talviunta. Isopandat ovat varsin lyhytikäisiä; eläintarhaolosuhteissa ne ovat eläneet 14 -vuoden ikäisiksi. (Leinonen & Suominen 1991, 26; Lindholm 1999a; Pickering 1999, 22-23; Shepard & Sanders 1985, 54-55; Uusi Zoo 1988.)

Elokuvien (mm. Pandan ihmeellinen seikkailu 1995) perusteella isopanda vaikuttaa varsin kesyltä ja ihmisläheiseltä, ei lainkaan pelottavalta otukselta, jota voi huoletta pitää jopa sylissä. Mutta siitä sanotaan, että vaikka se on suloisen ja halattavannäköinen, se on kuitenkin petoeläin ja voi siten olla aivan yhtä arvaamaton kuin muutkin karhut. Viihdeteollisuuden tunnetuin pandahahmo on varmaankin Taotao.

Isopanda on yksi maapallon harvinaisimmista eläinlajeista. Sen luonnonvaraista kantaa suojellaan aktiivisesti lainsäädännöllä, jo pelkästään siihen liittyvän perinteen vuoksi (alaviite 19). Kiinan isopanda on eläinmaailman ainutlaatuisimpia rikkauksia. Isopandan syntyjuuret ovat hyvin kaukaisessa menneisyydessä. Se eli jo noin kolme miljoonaa vuotta sitten. Pandat olivat entisaikoina Kiinan keisareiden lemmikkejä, joita pidettiin palatsin puutarhoissa. Niitä pidettiin jonkinlaisina puolijumalina, joilla uskottiin olevan taikavoimia pahojen henkien karkottamiseen ja sairauksien ehkäisyyn. Luonto ei enää yksin pysty takaamaan pandan säilymistä, siihen tarvitaan ihmisten apua. Isopanda on ollut Maailman Luonnon Säätiön (WWF) tunnuseläin vuodesta 1980. (Leinonen & Suominen 1991, 26; Pickering 1999, 23; Uusi Zoo 1988; Wenshi 1988.)


VIITTEET:

1) Karhujen kolme sukua ovat: Ailuropodinae (pandat), Tremarctinae (silmälasikarhut) ja Ursinae (loput karhu) (Halfpenny 2000, 12).
2) Eräiden tutkijoiden mielestä karhulajeja on kaikkiaan yhdeksän, eräiden mukaan taas vain seitsemän.
3) Nimitys 'koala' tarkoittaa 'ei juotavaa'. Tarun mukaan koala oli kerran orpopoika, jota muut hyljeksivät. Kerran hän janoissaan piilotti koko heimon vesiastiat puuhun ja tästä hyvästä hänet tapettiin. Tämän seurauksena poika muuttui koalaksi. Tänä päivänäkin se elää puissa, lehtiä syöden, koskaan mitään juomatta. (Shepard & Sanders 1985, 5.)
4) Luolakarhu saattoi olla jopa yli kahden metrin pituinen. Kookas uros painoi noin 500 kg.
5) Beringin salmen tilalla on useinkin ollut maakannas entisaikoina.
6) Maakarhut voidaan edelleen jaotella seuraaviin alalajeihin: Alaskan ruskeakarhu, Aasian ruskeakarhu, Euroopan ruskeakarhu, grizzlykarhu, Himalajan lumikarhu, Kodiakinkarhu ja Syyrialainen karhu (Coulbourne & Pollard).
7) Vuosittain karhuja saa kaataa noin sata kappaletta; vuonna 1999 kaatolupia myönnettiin kaikkiaan 108 karhuun.
8) Luonnontieteilijät käyttävät nykyisin englanninkielessä uros- ja naaraskarhuista nimityksiä "boar" ja "sow", jotka sananmukaisesti viittaavat sioista käytettäviin nimityksiin "karju" ja "emakko". Eräiden mukaan näet karhutkin ovat "eräänlaisia" sikoja.(Shepard & Sanders 1986, xix.)
9) Nukkuvan karhun aistit ovat valppaina ja se yleensä nostaa päätään kerran päivässä. Oulun yliopistossa aloitettiin vuonna 1988 karhun talviunitutkimus. Mainio, T. (1996): Otso uinuu aistit valppaina. Helsingin Sanomat 28.9.1996.
10) Elokuvan on nähnyt yli 30 miljoonaa elokuvissakävijää ympäri maailman. Elokuvasta on kirjoitettu myös kirja: Heymann, D. (1989): The Bear. From the film by Jean-Jacques Annaud. London: Sidgwick & Jackson. Elokuva on kuvattu Brittiläisessä Kolumbiassa Kanadassa.
11) Heymannin (1989) kirjassa toisen karhun nimi on Kaar, eikä Bart kuten elokuvassa.
12) Jääkarhuista käytetään englanninkielessä nimityksiä: Ice Bear, Polar Bear, Sea Bear ja White Bear. Lisäksi jääkarhua saatetaan kutsua nimillä: Nanook ja Walking Bear. (Coulbourne & Pollard.)
13) Mustakarhu tunnetaan myös nimillä: kanelikarhu, kermodekarhu, jäätikkökarhu, Floridan mustakarhu. Nimitykset viittaavat karhun turkin väritykseen. (Coulbourne & Pollard.)
14) Silmälasikarhusta käytetään myös nimitystä "lyhytnaamakarhu" (Short-faced bear) (Coulbourne & Pollard). Vuodelta 1922 peräisin olevassa eläinkirjassa, Maapallon eläimistö, kerrotaan silmälasikarhusta, että sen "silmien ympärillä on kellanvalkeat renkaat, jotka tekevät karhun naurettavan näköiseksi, on aivan kuin sillä olisi silmälasit" (Leinonen & Suominen 1991, 28).
15) Sepelkarhusta käytetään vielä lisäksi monenlaisia muitakin nimityksiä, kuten: basindo nan tenggil (He who like to sit high-day bedding), mustapeto, koirakarhu ja formosalainen karhu. Japanissa siitä käytetään nimitystä jättiläismäinen kissakarhu. (Coulbourne & Pollard.)
16) Malajikarhun muita nimityksiä ovat: bruang (Sumatra), maylay-karhu, koirakarhu (Thaimaa) ja apinamies (Coulbourne & Pollard).
17) Huulikarhusta käytetään lisäksi nimityksiä: Aswail, Baloo, hunajakarhu ja viidakkojokeri (Coulbourne & Pollard.).
18) Jättiläispandasta käytetään monenmoisia muitakin nimityksiä, kuten: Bai Bao, Shi Ti Shou (Iron Eating Beast), palava kettu, säteilevä kissa, kissakarhu ja musta-valkokarhu (Coulbourne & Pollard).
19) Lainaus elokuvasta Pandan ihmeellinen seikkailu (1995). Pandoihin liittyvä taru kertoo, että kauan sitten pandakarhut olivat ihan valkoisia. Valkoisella pandalla oli ystävänä nuori tyttö, joka oli nuorin neljästä sisaruksesta. Panda auttoi häntä paimentamaan isänsä lampaita. Eräänä päivänä nälkäinen tiikeri halusi syödä pandan. Tyttö yritti estää, mutta tiikeri tappoi tytön. Tytön muistoksi pandat hieroivat mustaa tuhkaa käpäliinsä. Se oli surun merkki. Kaikki pandat surivat kovasti. Tuhka tarttui niiden turkkiin ja silmien ympärille, kun ne itkivät niin kovasti. Kun ne avasivat silmänsä, tytön kolme siskoa olivat poissa. He olivat kaivanneet sisartaan niin, että olivat hypänneet jokeen. Seuraavana päivänä syntyi vuori, jossa oli neljä huippua (Neljän sisaren vuori). Ne vartioivat ja suojelevat pandoja ikuisesti. Pandat eivät koskaan unohtaneet sitä tyttöä ja siitä asti ne ovat olleet mustavalkoisia. (Pickering 1999, 23.)

Etusivu
Tiivistelmä
Johdanto
Tutkimusseloste
Eläintutkimus
Karhulajit
Citykarhut
Karhubisnes Ihmiseläimet
Kulttuurikarhut
Karhusymboliikka
Muinaisusko
Karhukansanusko
Karhumytologia Yliluonnollliset
Lopuksi
Lähteet