|
|
Muinaisusko
OSA III. JUMALATASO: KARHU, JUMALANPOIKA
10. MUINAISUSKO
10.1. Primitiivinen kansanusko
10.2. Animismi
10.3. Luonnonpalvonta
10.4. Esi-isien palvonta
10.5. Eläinpalvonta
10.6. Shamanismi
10.7. Totemismi
10.8. Kultit ja riitit
OSA III. JUMALATASO: KARHU, JUMALANPOIKA
Tämä jakso (kappaleet 10-13) kertoo karhun merkityksestä menneisyyden historiallisissa kulttuureissa. Karhua tarkastellaan tässä osuudessa hengellisten ja eksistentiaalisten ulottuvuuksien kautta. Jakson teemoja ovat karhuun liitetty uskonnollinen ja mytologinen puoli.
Karhua on käytetty uskonnollisena symbolina, ennen kaikkea etnisten kansojen keskuudessa pohjoisella pallonpuoliskolla. Karhun elämänkulussa voi nähdä yleismaailmallisen ns. inhimillisen olemassaolon mallin, johon kuuluvat keskeisesti syntymä, lisääntyminen ja kuolema. Elämänkaari ihmiskulttuurissakin muodostuu samanlaisista seikoista. (Rockwell 1991, 193; Shepard & Sanders 1986, xiv-xv.) (Kuva 9.)
Myytit, riitit ja symbolit ovat muovanneet elämämme tulkintamalleja ja antaneet aineksia uskontojen ja maailmankatsomusten muotoutumiselle. Uskonnolliset symbolit ovat toimineet siltoina kieli- ja kulttuuriesteiden välillä. Ne ovat kuljettaneet mukanaan viestejä halki maanosien vuosituhannesta toiseen. Ihmisillä on ollut tarve elämää tulkitseviin riitteihin, jotka ovat yleensä sijoittuneet elämän tärkeisiin taitekohtiin, kuten syntymään, aikuiseksi kasvamiseen, perheen perustamiseen ja kuolemaan. Ihmiset eivät useinkaan ole valinneet uskonnollisia symboleja älyllisen, rationaalisen ajattelun tuloksena. Uskonto on ollut tähän asti enemmän tunne-elämän kuin järjen asia. (Koskinen 1996, 28-29, 34; Rockwell 1991, 193.)
10. MUINAISUSKO
10.1. Primitiivinen kansanusko
Menneisyyden kulttuureita kutsutaan yleisesti primitiivikulttuureiksi. Sana 'primitiivi' tarkoittaa alkuperäinen, kehittymätön ja alkeellinen. Primitiivikulttuurin keskeinen tunnusmerkki on kirjakielen puuttuminen; sillä ei ole kirjoitettua yhteiskuntajärjestystä eikä pyhiä tekstejä. Tästä huolimatta primitiivinen yhteiskunta saattaa olla hyvinkin tarkkaan järjestäytynyt. Teollistumisen ja kaupungistumisen mukanaan tuomien muutosten vaikutuksesta primitiivinen kulttuurimuoto on enenevässä määrin muuttunut muinaishistoriaksi. Tällaisia kulttuureja on edelleen maailmassa; niiden jäsenmäärä vähenee koko ajan. Monien maaosien etniset kulttuurit ovat vielä nykyisinkin aika primitiivisiä. (Gustafsson 1997.)
Muinaiset esi-isämme istuivat luolissaan tulen ympärillä. Metsästys, kalastus ja ravinnon keräily laajoilta alueilta pitivät heidät hengissä. Nykyiset primitiiviyhteisöt muistuttavat edelleenkin esikuvaansa. Perinteisesti primitiiviyhteiskunnan elämänmuoto on perustunut uskontoon. Sosiaalinen järjestys on pohjautunut hierarkiaan. Mies on ollut vaimon, vanhemmat lasten ja isäntä palvelijoiden yläpuolella. Mies on edustanut sukua jumalalle. Kaikki elämänalueet ovat liittyneet toisiinsa: työ, vapaa-aika ja uskonnollisuus. Koko yhteiskunnan taloudellinen, sosiaalinen ja uskonnollinen elämänkulku on ollut pienryhmäkeskeistä. Maatila yleisimmin on ollut itsenäinen ja omavarainen heimoyhteisön keskus. Heimoyhteisöissä on ollut usein kova kuri, ruoka ja vaatetus niukkaa, ja olot varsin epähygieeniset.
Ihmisten mieltä on askarruttanut maailman synnyn ja ihmisten polveutumisen kysymykset kaikkialla maailmassa. Ihminen on pyrkinyt selittämään maailmankaikkeutta kaikkina aikoina. Erityisesti uskonnot ovat paneutuneet näiden kysymysten pohdintaan. Uskonnot pohtivat sellaisia kysymyksiä kuten: Kuinka maailma on syntynyt? Kuka on luonut ihmisen ja eläimet? Mikä on elämän tarkoitus?
Primitiivikulttuurien uskonnoista käytetään käsitettä kansanusko. Kansanuskolle on olemassa monia määritelmiä. Yleisesti se määritellään suhteessa viralliseen uskontoon. Philip Gustafsson (1997) on määritellyt kansanuskon käsityksiksi yliluonnollisista olennoista, ilmiöistä ja tapahtumista, jotka elävät suullisessa perinteessä ja tapaperinteessä. Kansanuskossa uskotaan yliluonnolliseen, mutta eri tavoin kuin kirkko opettaa. Kirkollinen traditio ei useinkaan hyväksy kansanuskon käsityksiä. Virallisen uskonnon näkökulmasta kansanusko on synkretististä eli sekoitus virallista ja kansanomaista uskoa.
Uskonnolla tarkoitetaan yleensä uskomusperinnettä, joka kattaa koko uskonnon alueen. Erotuksena varsinaisista uskonnoista, kansanusko on epäyhtenäistä "sirpaletietoa" joltain uskonnon lohkon alueelta. Kansanuskolla ei ole tukenaan pyhiä kirjoituksia eikä yhtenäistä oppijärjestelmää. Kansanusko siirtyy sukupolvesta toiseen erilaisten kertomusten välityksellä. Se säilyy uskonnollisten menojen ja käyttäytymistapojen varassa.
Émile Durkheimin (1980, 29-31) mukaan kaikkea uskonnollista luonnehtii "ajatus jumalasta" ja "oppi maailmankaikkeuden rakenteesta". Uskonnot muodostuvat myyttien, opinkappaleiden, symbolien, riittien ja seremonioitten monimutkaisesta järjestelmästä. Uskonnolliset ilmiöt pitävät sisällään pyhiä ja moraalisia, erityisiä ja kiellettyjä asioita koskevia uskomuksia ja riittejä. Uskomukset ovat ennen muuta mielikuvia, mielipiteitä ja representaatioita. Riitteihin kuuluvat erilaiset toimintamuodot, kuten tavat, käyttäytymissäännöt ja seremoniat. Riitit perustuvat myytteihin; ilman myyttejä ei useinkaan olisi riittejä. (emt, 54-55.) Durkheim korostaa erityisesti uskonnon olevan sosiaalista, yhteisöllistä ja kollektiivista yhteistoimintaa. Uskonnolliset ilmaukset ovat yhteisiä ja ilmentävät yhteistä todellisuuskäsitystä. Uskonnon nimissä kokoonnutaan toimimaan yhdessä. Yhteinen toiminta muodostaa kirkon. (emt, 20, 32.) Kaiken uskonnon ominaispiirteitä ovat yhteisöllisyyden lisäksi pyhän ja epäpyhän erottelu sekä yliluonnollisuus, mystiikka ja magia.
Uskonnon kohteena on yleisesti jonkinlainen jumala. Tämä jumala voi olla persoonallinen jumala, kuten Kristus, Zeus tai Jahve. Toisilla palvonnan kohteena on epäpersoonallinen jumala, jumala ilman nimeä eli ns. kvasijumala. Suhteessa ihmisiin jumala on auktoriteetti, josta ollaan riippuvaisia. Tämä synnyttää määrättyjä käyttäytymisvelvollisuuksia jumalaa kohtaan. Usko ja kuuliaisuus jumalaa kohtaan tuo mukanaan henkisen voiman vahvistumisen tunteita ja luottavaista suhtautumista maailmaan. Perinteisesti uskonnon "tunneskaalaan" liitetään mukaan myös heikkouden, riippuvuuden, pelon ja hädän tunteita. Uskonnon riitein jumalaan uskovat pyrkivät miellyttämään - monesta mielistelemään - jumaluuden mahtavaa voimaa. (emt, 178, 192, 195, 207.)
Uskonnollisia kultteja ilman jumalia on myös olemassa. Erityisesti totemismin kulteissa palvotaan mm. kuolleiden sieluja, kaikenasteisia ja -laatuisia henkiä. Totemismi ei ole ihmisten, eläinten tai mielikuvien uskontoa, vaan nimettömän, epämääräisen, abstraktin ja persoonattoman voiman palvontaa. Jumalat ovat usein näiden "voimien" konkreettisia ilmenemismuotoja. Näiden voimien määrä vaihtelee eri yhteiskunnissa monista yhteen ainoaan. (emt, 177, 186-187.) Uskonnollisia voimia uskotaan olevan kahdenlaisia: hyviä ja pahoja. Hyvät voimat edustavat moraalista järjestystä, elämää ja terveyttä. Hyvät voimat ovat ystäviä, sukulaisia tai erilaisia suojelijoita. Pahat voimat puolestaan symboloivat kuolemaa ja sairauksia sekä epäjärjestystä. Pahan voimat näyttäytyvät muukalaisina, vihollisina tai pahansuopina olentoina. Näiden kaksien voimien ja olentojen välillä vallitsee täydellinen vastakkaisuus: puhtaus - epäpuhtaus, pyhä - pyhäinhäväistys, jumalallinen - saatanallinen. (emt, 361-362.)
Émile Durkheimin ja Marcel Maussin mukaan alkukantaisella tasolla, kuten keräily- tai metsästystalouden piirissä, elävien ihmisten elämä jakaantuu tavallaan kahtia: pyhään eli sakraaliin ja maalliseen eli profaaniin. Nämä elämänalueet ovat erilliset, vastakkaiset ja toisiltaan suljetut ympäristöt. Elämä järjestyy hierarkkiseksi kokonaisuudeksi, sisältäen ylempiä, alempia ja yhtäläisiä asioita. Alkukantaisten yhteisöjen perheet elävät itsekseen metsästellen ja kalastellen, sekä keräillen ja vaeltaen yhdessä etsien suuhunpantavaa. Arkipäivä on monesti aika yksitoikkoista, tylsää ja profaania. (emt, 19, 55, 145, 200, 284.) Toisen elämänpiirin muodostavat pyhät asiat. Pyhiä asioita eivät ole pelkästään persoonalliset olennot, kuten jumalat tai henget, vaan niitä voivat olla myös esimerkiksi "kivi, puu, lähde, sannanmuru, puunpalanen, rakennus, sana, mikä hyvänsä." (emt, 56.) Näiden kunniaksi kokoonnutaan yhteen viettämään monenmoisia uhri- ja puhdistusmenoja, joissa rukoillaan, lauletaan ja tanssitaan. Uskonnollisia riittejä suorittamalla päästään osallisiksi epätavallisista voimista ja saavutetaan "mieltä nostattavia mentaalisia kiihotustiloja". Uskonnollisuuteen kuuluu yleisesti pyrkimys psyykkiseen kiihottuneisuuteen, jota voisi verrata mm. humalatilaan, erilaisiin mielenhäiriöihin tai ekstaasiin. Durkheimin sanoin, uskonnoissa on mukana hiukan häiriintyneisyyttä. (emt, 203, 210.)
Yksi uskonnon tunnusmerkeistä on kautta aikojen ollut ajatus yliluonnollisesta. Uskonnon kohteella tulee olla paranormaalia, ihmeitä tekevää voimaa. Yliluonnollisia ovat asiat, joita ei ole toistaiseksi pystytty selittämään nykytietämyksellä. Tiedon hankinta ja ymmärryksen saavuttaminen yliluonnollisesta on usein hyvin vaikeaa. Alkukantaisten kansojen käsityksille ja tavoille on luonteenomaista taikuus ja magia. Taikuudella ihminen pyrkii valvomaan, hallitsemaan ja pakottamaan yliluonnollisia olentoja, voimia ja vaikutuksia. Magia koostuu uskonnon tavoin myyteistä, dogmeista, uskomuksista ja riiteistä; ne ovat vain muodoltaan alkeellisempia. Magia vaikuttaa usein uskonnon vastaiselta toiminnalta; riitit voivat olla jopa uskonnollisten seremonioiden vastakohtia. Magiassa voidaan turvautua myös "pahoihin voimiin", kuten demoneihin. Pyhiä asioita saatetaan magian kautta profaanisoida. Magia on yksityisuskontoa ilman kirkkoa. Poppamiehillä ja tietäjillä ei ole kirkkoa, vaan vain asiakaskuntansa. (emt, 44, 127, 174.)
Uskoa muihin kuin persoonallisiin jumaluuksiin ollaan pidetty taikauskoisuutena ja pakanallisuutena. Pakanajumalien kunnioittamista ja palvontaa ollaan pidetty vääränä uskonnollisuutena. Erilaisten riittien on ajateltu olevan pakanoiden epäjumalanpalveluksen ja taikuuden jäännöksiä. Sana 'pakana' tarkoittaa henkilöä, joka ei ole kristitty, juutalainen tai islaminuskoinen. Pakanoita ovat siis hindut, buddhistit, ateistit, agnostikot ja muut vastaavat ns. "vääräuskoiset". Uskonnosta tulee pakanausko silloin, kun se on polyteistinen eli monijumalainen. Jumaluudet ovat olleet erilaisia eri aikoina, eri puolilla maailmaa, ja ihmiset ovat käsittäneet jumalten ja ihmisten väliset suhteet eri tavoin. (Drury 1993, 42.)
10.2. Animismi
Durkheimin mukaan ensimmäisiä uskonnollisen ajattelunmuotoja ovat olleet luonnonpalvonta ja animismi. Niiden käsitykset liikkuvat samoilla alueilla, mutta ne eivät silti ole yksi ja sama asia. Myöhempien uskontojen uskotaan syntyneen näiden kahden opin pohjalta. Luonnonpalvonta omistautuu luonnonilmiöille, kun taas animismin palvonnan kohteena ovat erilaiset henget. Animismia kutsutaan sielu- ja henkiuskonnoksi. Animismi uskoo henkiin, henkiolentoihin, suojelushenkiin, sieluun, demoneihin ja varsinaisiin jumaliin. Animistit palvovat elävien sielujen lisäksi kuolleiden sieluja. (Durkheim 1980, 27, 65, 77.)
Eräät tutkijat johtavat animismista sielun ajatuksen mukaantulon uskonnon pääideaksi. Durkheim (1980, 76-77) kysyy kirjassaan: "Miten tavallisesta ihmisten vertaisesta sielusta tulee jumaloidun palvonnan kohde?" Hänen vastauksensa tähän on, että tavallisen sielun muuntuminen palvonnan kohteeksi tapahtuu kuoleman kautta. Kuolema saa tämän aikaan siten, että vaikka ruumis kuolee, sielu elää edelleen. Ihmisen henki siirtyy kaikenlaisten aikaulottuvuuksien ulkopuolelle iankaikkisuuteen ja ruumis puolestaan tulee jälleen maaksi. Peruslähtökohta lienee, että sielun kuolemattomuus on jotakin erityisen pyhää. Olisiko maailmassa oikeastaan mitään järkeä, jos elämä ei jatkuisi kuoleman jälkeenkin jossakin muodossa?
Yleisesti sielua ollaan pidetty ruumiin vastinparina. Sielu on sidoksissa ruumiiseen, sen sijaan henki on eri asia kuin sielu, jo pelkästään liikkumisvapautensa puolesta. Henki ei ole sidoksissa mihinkään, tosin hengelläkin voi olla olinpaikka, mutta ei välttämättä. Henki voi halutessaan liikkua paikasta tai olennosta toiseen. Sielusta voi tulla henki vain muuntumalla kuoleman tuottaman metamorfoosin kautta. Sielun uskotaan kuoleman jälkeen palaavan taivaaseen, samaan paikkaan, josta se aikanaan maahan saapuikin. Monet uskovat, että ihminen pystyy jo eläessään unitilassa liikkumaan ja pääsemään irti ruumiinsa kahleista. (emt, 68, 224, 226.)
Sielunvaellusopin mukaan maailmankaikkeudessa on olemassa määrätty määrä sieluja, joiden määrä ei lainkaan lisäänny. Samat sielut reinkarnoituvat tietyin väliajoin vastasyntyneiden ruumiisiin. Jokaista yksilöä voidaan pitää tietyn esi-isän jälleensyntymisenä. Primitiivikulttuureissa jälleensyntyneitä esi-isiä palvotaan miltei jumalina. Nämä ovat kuoleman kautta saavuttaneet sielulleen jumalallisen luonteen. (emt, 227-228.) Sielunvaellusopissa saatetaan uskoa myös, että sielu reinkarnoituu eläimen ruumiiseen. Eräiden mielestä reinkarnaatio eläimeksi on seurausta huonosti eletystä elämästä. Totemismissa uskotaan klaanin jäsenten sielun tulleen toteemieläinten muodossa, vasta myöhemmin sen uskotaan muuntuvan ihmishahmoiseksi. Sielunvaellusoppiin kuuluu yleisesti käsitys eläinten ja ihmisten välisestä läheisestä sukulaisuudesta. (emt, 162, 238.)
Animismi harjoittaa näin ollen eläimien sielullistamista, antropomorfismia pitäessään eläimiä henkisinä olentoina. Animismin mukaan luonnon moninaisuuteen kätkeytyy yksi ainoa elävöittävä henki, joka on kaikille yhteinen, niin ihmisille kuin eläimille. Käytännön elämän tasolla animistinen luontokäsitys saa ilmauksensa esimerkiksi muinaisessa karhunpalvonnassa ja moninaisissa metsästys- ja karjanhoitoriiteissä. Animismissa saatetaan uskoa, että metsissä elää monenmoisia haltioita ja ilkeitä menninkäisiä, joita ihmisen tulee hyvitellä ja mielistellä elääkseen. Animismissa uskotaan, että sadut, tarut ja muut tarinat ovat totta. Lapsen ajattelua sanotaan animistiseksi. Lapsen ajattelu pysyy animistisena murrosikään asti. Lapsi uskoo elottomien esineiden tuntevan ja toimivan samalla tavoin kuin elävän maailman elollisten olentojen.
10.3. Luonnonpalvonta
Luonnonpalvonta arvostaa ja kunnioittaa erilaisia luonnonilmiöitä. Arvostuksen kohteena ovat toisaalta suuret kosmiset voimat, kuten tuulet, joet, taivaan tähdet, yms. Toisaalta taas voidaan pidättäytyä maapinnan objekteissa, kuten kasvit, eläimet, kalliot, yms. (Durkheim 1980, 65.) Animismin tavoin luonnonpalvonnassa siis "mikä tahansa hiekan muru, puunpalanen, luunkappale tai mitä viheliäisin eläin saattaa olla pyhä" (emt, 19). Luonnon henget voivat olla alkuperältään kuolleiden sieluja, jotka kuoleman jälkeen asustelevat metsiköissä, vuorilla tai luolissa. Esimerkiksi obinugrilaisille - hanteille ja manseille - sekä metsä että maa ovat pyhiä.
Luonnonpalvonta pohjautuu holistiseen eli kokonaisvaltaiseen käsitykseen maailmasta. Jumalan uskotaan olevan kaikki ja kaiken uskotaan olevan jumalallista. Tällaista ajattelua kutsutaan panteistiseksi. Luonnonuskonnoissa uskotaan jumaluuksia olevan monia. Tämän ominaisuuden puolesta ne ovat polyteistisiä uskontoja. Maailman nähdään jakautuvan neljään lohkoon: ihmis-, eläin-, kasvi- ja kivikuntaan. Alun alkaen elämän uskotaan syntyneen elottomasta. Ihmisten oletetaan edelleen syntyneen eläimistä. Luonnonpalvonnan uskomusten mukaan mm. Aurinko, Kuu ja tähdet ovat miehiä tai naisia, joilla on inhimillisiä tunteita. Ihmiset ajatellaan eläiminä tai kasveina. Kivillä on sukupuoli ja siitoskyky, yms.. (Durkheim 1980, 217.)
Eri kansojen kansanomaisissa käsityksissä taivaankappaleita on pidetty erityisessä arvossa. Esi-isämme ovat uskoneet ennen kaikkea Maahan. Maan on uskottu olevan eräänlainen alkuperäinen Maaemo, josta kukin ihminen lapseksi syntyessään on saanut alkunsa. Lapsien uskotaan olevan syntyjään ei ainoastaan Maasta, vaan esimerkiksi Linnunradan tuhansilta tähdiltä tai Kuusta. Mytologioissa on yleistä, että suuret kulttuurisankarit polveutuvat joko Auringosta, Kuusta tai neljästä tuulesta. Karjalan Aunuksella ihmiset pitivät Kuuta tärkeänä. Heidän mukaansa lapsella ja Kuulla on läheinen yhteys toisiinsa. Heidän käsityksissään Kuuhun liittyy yliluonnollinen, jumalallinen voima. Muiden suomalaisten keskuudessa Kuulla ei ole ollut vastaavanlaista merkitystä. (Karhu 1947, 48-49.)
Varhaiset esi-isämme elivät luonnon armoilla. He tunsivat olevansa yhtä maailman kanssa. Heillä oli jokapäiväinen yhteys luonnon elollisiin olentoihin. He eivät pitäneet itseään maailmankaikkeuden napoina, vaan olivat mielestään Maaäidin osia. He kunnioittivat kaikkea mahdollista. Vielä nykyisinkin etnisille kansoille on ominaista korostaa luonnon ja ihmisen välistä kiinteää yhteyttä. Ihminen, eläimet, kasvit, ruumis ja sielu koetaan yhdeksi yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Ihmisellä on vastavuoroinen, läheinen ja pyhä suhde persoonalliseen luontoon. Ajattelutapa on viime vuosina jälleen lisännyt suosiotaan myös länsimaisessa ajattelussa. (Vilkka 1996a, 41-42; Virtanen 1984, 82.)
10.4. Esi-isien palvonta
Kaikki uskonnot pohjautuvat oikeastaan esi-isien palvontaan, myös esimerkiksi kristinusko. Suuri jumala on yleensä samalla merkittävä esi-isä. Aikojen alussa elänyt esi-isä on tavallista ihmistä mahtavampi, mutta silti kuin tavallinen ihminen, joka on elänyt ihmiselämän maan päällä. Legendaarinen esi-isä saattaa omata yli-inhimillisiä voimia, jotka ovat tuoneet hänelle sädekehän pään päälle jo elinaikanaan. Esi-isä on tavallisesti oman heimonsa ensimmäinen ihminen, sankarimainen heimon perustaja, yleensä lisäksi suuri metsästäjä ja/tai mahtava poppamies. (Durkheim 1980, 261.) Erityisesti alkuasukasheimot ovat uskoneet, että heidän esi-isänsä ovat olleet eläimiä tai kasveja. Heidän esi-isillään uskotaan olleen heimontoteemin mukaisia, tiettyjä eläin- tai kasvilajien piirteitä. Émile Durkheimin (1980, 135) mukaan:
Émile Durkheimin kuvaama kehitysvaihe saattaisi olla täysin mahdollinen kehitysoppiteorian mukaisesti. Nykyihmisestä tosin kuulostaa hiukan omituiselta ajatus, että ihmiset olisivat syntyään vuoren, tähden, eläimen tai kasvin synnyttämiä. Nykymaailma on korvannut käsityksen ihmisistä eläinten jälkeläisinä käsityksellä ihmisistä toistensa lapsina. (emt, 71, 169.)
10.5. Eläinpalvonta
Eläimillä on ollut aina keskeinen sija muinaiskansojen elämässä. Se näkyy vanhoissa uskonnoissa, riittimenoissa ja kertovassa folkloressa. Yleisesti ollaan uskottu ihmisten ja eläimien läheiseen sukulaisuuteen. (Pietarinen 1984, 140.) Intiaaniheimojen tunnetun myytin mukaan ihmiset ovat alun perin eläneet kavereina villieläinten ja kasvien kanssa. Monien primitiivisten yhteisöjen luomismyyteissä kerrotaan kaukaisesta kulta-ajasta, jolloin jumalat, eläimet ja ihmiset elivät yhdessä tasa-arvoisina ja puhuivat lisäksi samaa kieltä. Raamatussa kerrotaan vastaavalla tavoin siitä, kuinka Aatami ja Eeva elivät sovussa paratiisin eläinten kanssa, ja että Nooa osasi hyvin eläinten kieltä. (Serpell 1988, 14.) Uskontotieteilijä Mircea Eliade (1989 alaviite 1) on esittänyt oman näkemyksensä tästä kulta-ajasta:
Eläimiä on kunnioitettu ja jopa palvottu ihmiskunnan varhaisajoista lähtien kaikkialla maailmassa. Eri uskonnoissa on eläimillä ollut sijansa. Muinaiskansat ovat palvoneet jumalina monia eläimiä, mm. haukkaa, koiraa, kissaa, karhua, yms. Palvottujen eläinten syntytarinat ovat kaikki hyvin samankaltaisia. Ne perustuvat yleensä eläimen ja ihmisen väliseen suhteeseen ja näiden puoli-inhimillisiin jälkeläisiin. Tällaisia ovat mm. tutkielmani aiheen, pohjoisten kansojen karhujumalan ja keskiamerikkalaisen tiikerinsukuisen jaguaarijumalan tarinat. Kantaeläimiä ollaan pidetty esi-isien sielun ruumiillistumina ja hyväntahtoisina suojelijoina. Näitä ei ole saanut tappaa ja niitä varten on suoritettu erilaisia uskonnollisia menoja. (Durkheim 1980, 161; Haavio 1968, 82-84,88; Sappinen 1992, 25; Vilkka 1996a, 143.)
Intian Pyhä Lehmä on esimerkki nykypäivään asti jatkuneesta eläinpalvonnasta. Pyhän Lehmän palvonta on aina jaksanut hämmästyttää länsimaita. Indus-kulttuurissa eli Intian hindulaisten keskuudessa on ollut kaksi erittäin kunnioitettua ja palvottua eläintä: käärme ja lehmä. Lehmä on ollut intialaisille merkittävä sekä taloudellisessa että rituaalisessa ja mytologisessa mielessä. Lehmä on symbolisoinut äidillisyyttä, hedelmällisyyttä ja anteliaisuutta. (Taskinen 1999, 67-68.)
Nykyisin Intiassa lehmää kunnioitetaan joko yksittäisenä lehmänä tai kokonaisena karjana maatalouteen liittyvissä rituaaleissa tai Krishna-Jumalan kultin yhteydessä, erityisesti Krishnan syntymäpäivänä. Intiassa käydään poliittis-uskonnollisesti värittynyttä keskustelua lehmän asemasta ja sen teurastuskiellosta. Erityisesti on kiistelty lehmien oikeudesta laiduntaa siellä missä ne ikinä haluavat, kuten kaupungeissa liikenteen seassa. Monet kaupungit haluaisivat lainsäädännöllä lopettaa tämän. Intialaisissa suurkaupungeissa näkee kuitenkin edelleen varsin tavallisesti vapaana kulkevia lehmiä. (emt, 69, 71.)
10.6. Shamanismi
Shamanismi on hyvin vanha, ellei kaikkein vanhin uskonnollis-psykologis-filosofinen suuntaus maailmassa. Shamanismi on laajempi asia kuin uskonto: se on elämäntapa, kulttuuri, maailmankuva ja järjestelmä. Shamanismi itsessään ei ole mikään yhtenäinen oppirakennelma; shamanismissa uskonto, taide ja magia ovat kietoutuneet yhteen. Shamaaniuskon kohde voi olla mikä tahansa, esimerkiksi juuri vaikka karhu. Shamaanit ovat keskeisessä roolissa shamanismissa. Leimallista shamanismille on näkyjen ja visioiden hankkiminen muuttuneissa tajunnantiloissa, kuten transsissa. (Pentikäinen 1998, 21, 25-26.)
Tutkijoiden mukaan shamanismia on esiintynyt 20 - 30 000 vuoden ajan, ennen muuta Siperiassa ja Pohjois- ja Etelä-Amerikan etnisten kansojen keskuudessa. Erimuotoista shamanismia on esiintynyt lisäksi Malesiassa, Australiassa, Kiinassa, Tiibetissä ja Japanissa. Kelttien druidit harjoittivat myös aikanaan omanlaistaan shamanismia. Meksiko on monien shamanististen tyylien kulttuurinen kotimaa. Siellä on esiintynyt poikkeuksellisen paljon psykedeelistä shamanismia, jossa hyödynnetään hallusinogeenisiä kasveja. Shamanismia on harjoitettu siis laajalti ympäri maailmaa. (Drury 1993, 27, 33-34.)
Shamanismia sanotaan noitauskoksi, koska siinä shamaanilla eli noidalla/tietäjällä on hyvin keskeinen rooli. Shamaanin tehtävä on toimia välittäjänä olemassaolon eri tasojen, ihmisten ja eläinten, elävien ja kuolleiden maailmojen välillä. Shamanismia sanotaan hallituksi mielen irtautumiseksi ruumiistaan. Shamaani siirtyy sieluruumiineen toisille olemassaolon tasoille, näkemättömiin maailmoihin, kenties kohdatakseen siellä esim. esi-isiä, luojajumalia ja kuoleman tai sairauden henkiä. Shamaanin ensisijaisin tehtävä on matkata toisiin maailmoihin. Shamanismi eroaa meedioiden harjoittamasta "kanavoinnista" siten, että shamaani on omissa toimissaan aktiivinen, kun taas meedio on pelkästään passiivinen vastaanottaja. Yhteistä näille on, että kummankin toiminta perustuu transsitilaan. (Drury 1993, 23, 26-27; Pentikäinen 1998, 15, 26.)
Shamaanit ovat parantajia, näkijöitä ja/tai tietäjiä. Kaikki eivät ole kaikkea tätä, vaan vain jonkin osa-alueen taitajia. Sana 'shamaani' tarkoittaa siperialaista tietäjää. Synonyymi-ilmaisuja ovat noita, velho, tietäjä ja loitsija. Monesti shamaani on ekstaatikko, joka harjoittaa ennustamista ja selvännäkemistä. Shamaani on usein kansanparantaja, mutta tulee toisaalta muistaa, että kaikki kansanparantajat eivät ole shamaaneja. Shamaanit ovat yleensä kylänvanhimpia, pienyhteisön hengellisiä ja sosiaalisia johtajia, jotka voivat esiintyä lisäksi lääkäreinä, taiteilijoina, sääennustajina ja/tai riistan paikallistajina. Shamaani voi olla myös luonnonkansan pappi ja poppamies, jolla on hallussaan sekä salaiset tiedot että kosketus pyhään. Shamaanin toimintakentän koko vaihtelee; on olemassa ainakin alueellisia, pienryhmä-, heimo- ja perheshamaaneja. (Drury 1993, 28; Koskinen 1996, 116; Pentikäinen 1998, 36.)
Shamaaniksi ei pääse aivan helposti; koeajan pituus voi olla jopa yhdeksän vuotta. Shamaaniksi pyrkivällä tulee olla jonkinlainen kutsumus tai henki(opas) on voinut valita shamaaniksi sopivan henkilön. Shamaaniksi pääseminen edellyttää initiaatiomenojen (alaviite 2) läpikäymistä. Initiaatiomenoihin kuuluu yleisesti eristäytyminen muista päivästä kuukausiin, paastoaminen, symbolinen kuolema ja uudelleensyntyminen. Initiaation kautta ihmisestä tulee oikeastaan toinen ihminen, koska hän on saanut tietoonsa mullistavia seikkoja maailmasta ja elämästä. Vanhimmat ja kokeneimmat shamaanit opettavat noviiseille alan hienouksia. Muun muinaistiedon tapaan shamanismin tiedot ja taidot kulkevat yleensä suullisena perintönä sukupolvelta toiselle. Shamanismi on säilynyt lähes pelkästään suullisen tiedonvälityksen varassa. Shamaanit ovat usein kulttuurinsa viimeisiä kantajia, kansansa kulttuurin ja uskonnollisen perinnön vaalijoita. (Pentikäinen 1998, 16; Rockwell 1991, 10-11, 67.)
Shamaanilla eli tietäjällä on hallussaan tietoa kaikesta olevaisesta. Tietäjä tuntee yleensä syvimmät salat ja synnyt sekä hallitsee pyhät sanat. Tietäjän tehtävänä on estää tulevat onnettomuudet sekä mahdolliset väärinkäsitykset ihmisten ja yliluonnollisen väen välillä. Tietäjä tuntee "synnyt" eli aineitten ja eliöitten syntyperän ja niiden "emuut". Tarvittaessa tietäjä käy alisessa tai ylisessä maailmassa hakemassa neuvoja esivanhemmiltaan tai muilta henkimaailman olennoilta. Tietäjät uskovat usein erityisesti sanan mahtiin. Sanoillaan ja loitsuillaan tietäjä hallitsee luonnonvoimia, parantaa tai nostattaa tauteja. Väkevällä luonnollaan ja haltioitumiskyvyllään tietäjä pystyy vakuuttamaan pahat henget ja sairauksien aiheuttajat omasta voimakkuudestaan. Tietäjät ovat olleet esivanhempiemme yhteiskunnan arvostetuimpia henkilöitä, yleensä oman yhteisönsä luontaisia johtajia. (Stalo 1995, 82-83.)
Shamaanikulttuurille tyypillisessä maailmankuvassa maailmankaikkeuden rakenne käsitetään kolmikerroksiseksi. Maailma muodostuu kolmesta osasta: ylisestä (hengellisestä), keskisestä (näkyvästä) ja alisesta (ruumiillisesta) maailmasta. Ylinen maailma on henkinen, jumalten ja henkien maailma. Keskinen maailma on näkyvä, ihmisten ja tämän maailman asukkaiden paikka. Alinen maailma on ruumiillinen ja maanalainen, kuolleiden olinpaikka. Keskisen, näkyvän maailman uskotaan olevan heijastus ylisestä, hengellisestä maailmasta. Eräät tutkijat ovat nähneet vastaavuuden näiden kolmen eri tason ja Freudin käsitysten välillä. Alinen maailma vastaa alitajuntaa (id), keskinen maailma puolestaan edustaa päivätajuntaa (ego) ja viimeksi ylinen maailma on vastine yliminälle (super ego). (Pentikäinen 1998, 45.)
Shamanistinen maailmankuva muodostuu yleisesti näistä kolmesta tasosta. Uskomuksen mukaan näitä kolmea vyöhykettä yhdistää pystysuora keskiakseli. Tällaisena maailmanakselina pidetään Maailmanpuuta / Elämänpuuta, jonka ympärille maailmankaikkeus on ryhmittynyt. Sen uskotaan kannattelevan taivaankantta ja pitävän maailmaa koossa. Tämä puu on yhdysside ylhäällä taivaassa olevien jumalien ja alhaalla maassa elävien ihmisten välillä. Elämänpuun varsi sijaitsee maailman keskuksessa keskisessä; sen lehvät ylettyvät taivaaseen yliseen asti; ja sen juuret puolestaan ulottuvat syvälle maan uumeniin aliseen. Puu toimii välittäjänä maanpäällisen ja taivaallisen elämän välillä. Shamaani kulkee tätä puuta pitkin eri maailmoiden välillä. Apunaan hänellä voi olla "henkioppaita" ja "voimaeläimiä". (Drury 1993, 42-43; Kovalainen & Seppo 1998, 10, 22; Rockwell 1991, 172-173.)
Pyhä puu -uskomukset ovat hyvin tavallisia Keski- ja Pohjois-Aasian uskonnoissa. Maailmanpuu esiintyy myös skandinaavisessa mytologiassa. Suomalaisessa mytologiassa puhutaan Isosta Tammesta, Linnunradan symbolista. Tammi on kreikkalaisessa mytologiassa ylijumala Zeuksen puu. Vastaavanlaisia pyhiä puita, usein kosmisiksi symboleiksi korotettuja, on ollut melkein kaikilla vanhoilla kansoilla. Monissa kulttuureissa tiettyjä puita on pidetty yliluonnollisten olentojen, kuten jumalien ja henkien asuinpaikkoina. Eri kulttuurit käyttävät eri vertauskuvia ja symboleja pyhän puun kuvailussa. Elämänpuu -tarinat kuvaavat usein ihmiskunnan alkuaikaa, jolloin ensimmäiset ihmiset ja jumalat elivät yhdessä paratiisissa. Puu kantoi monenlaista hedelmää. Puu vertautuukin luomiskertomuksen "hyvän- ja pahantiedonpuuhun". (Biedermann 1993, 285; Drury 1993, 43-44.)
Shamanismin yksi olennainen tunnuspiirre on lisäksi "henkioppaat". Henkioppaita on kahta perustyyppiä: auttavia ja opastavia. Ensinnäkin on henkiä, jotka ovat shamaanin hallinnassa ja jotka toimivat hänen palveluhenkinään. Toiseksi on henkiä, joita pidetään pikemminkin suojelijoina kuin auttajina. Ne voivat olla pienempiä jumalia tai kuolleiden shamaanien henkiä, entiteettejä. Henkiauttajat voivat ilmestyä shamaaneille unissa, näyissä tai spontaanisti initiaatiomenojen jälkeen tai ne voi periä joltakin kuolleelta sukulaiselta. Henkioppailla käydään myös kauppaa. Henkioppaat neuvovat, ohjaavat ja suojelevat shamaania. Shamanismin apuhenget voivat olla ihmisen- tai eläimenhahmoisia. (Rockwell 1991, 69, 93-97.)
Shamanismissa uskotaan hyvin yleisesti jälleensyntymiseen ja ihmisten polveutumiseen eläimistä. Shamanistinen mytologia ei tee selkeää eroa ihmis- ja eläinkunnan välillä. Pohjois-Amerikassa on laajalle levinnyt käsitys eläinhengistä shamanististen voimien lähteenä. Shamanististen käsitysten mukaan eläimillä on hallussaan elämän ja luonnon, samoin kuin pitkän elämän ja kuolemattomuudenkin salaisuudet. Eläimet ovat suorassa yhteydessä alkuperäiseen paratiisiin. Paratiisissa ihmiset, eivät eläimet, lankesivat syntiin. Intiaaniuskomuksen mukaan eläimet on luotu ennen ihmisiä, tästä syystä niillä on ihmistä alkuperäisempi ja jumalallisempi alkuperä. Ne ovat välittäjiä ja yhdyssiteitä ihmisten ja jumalan välillä. (Rockwell 1991, 6, 70.)
Shamaanit harjoittavat, jos osaavat, lisäksi muodonmuutoksia. Shamaani muuttaa itsensä eläimeksi joko todella tai henkisessä mielessä. Shamaani saa näin itselleen uuden identiteetin. Hänestä tulee eläinhenki, joka puhuu jopa eläinten kieltä. Henkien kielen sanotaan olevan juuri eläinten kieltä. Shamaani ei taannu eläimen tasoiseksi, vaan pikemminkin vain samaistuu eläimeen. Shamaani voi saada yhteyden "paratiisiin" tiettyjen menojen kautta, lähinnä juuri matkimalla eläinten ääniä ja käyttäytymistä. (Drury 1993, 48-50; Pentikäinen 1998, 13; Savela 1993, 25.)
Monissa alkukantaisissa yhteisöissä ihmiset valitsevat tai heille annetaan "voimaeläimiä". Nämä ovat eläimiä, joiden ominaisuudet ja vahvat puolet kuvaavat heidän omia luonteenpiirteitään tai ihanteita, jollaisiksi he haluaisivat tulla. Kullakin yksilöllä voi olla 2 - 9 voimaeläintä. Voimaeläintä ymmärtämällä pyritään oppimaan erilaisia asioita. Voimaeläin on opettaja tai johtaja, jossa vaisto yhdistyy älykkyyteen. Voimaeläin saattaa kulkea ihmisen vierellä koko elämän ajan ohjaten ja suojaten tätä. Voimaeläin on eräänlainen ihmisen "sisin eläin", ihmisen toinen minä, alter ego, jota kuuntelemalla voi löytää itsensä ja ilon syvältä sisimmästään. Voimaeläimeen uskominen perustuu kokonaisvaltaiseen ajatteluun, jossa sisäisen ja ulkoisen maailman otaksutaan vaikuttavan vahvasti ruumiiseen, mieleen ja sieluun. (Pickering 1999, 78-79.)
Shamaaneiden maailmassa ei ole selvää jakoa hyvään ja pahaan; asiat nähdään lähinnä neutraaleina. Kuolemaa ei pidetä pahana, vaan sen ajatellaan kuuluvan osana elämään. Shamanismissa palvotaan, kunnioitetaan ja pelätään esi-isiä, henkiä ja vainajia. Vainajia lepytellään ja hyvitellään erilaisin menoin. Hengille uhrataan, jotta ne olisivat suopeita ja anteliaita. Keskeinen shamanistinen periaate on: "antaessaan saa". Siksi heimo antaa esimerkiksi osan sadosta hengille, saadakseen siten uuden sadon tulevaisuudessa. Shamanismissa kärsimys ja sairaudet nähdään positiivisesti ja optimistisesti. Niiden avulla ihminen oppii ja tulee vahvemmaksi. Skitsofreniankin nähdään aiheutuvan siitä, että ihminen on yhteydessä henkimaailmaan. Skitsofreenikko ei vain pysty itse hallitsemaan näkyjään ja hänestä saattaa tulla näkymaailman vanki. Shamaanit käyttävät sairauksien parantamiskeinoina mm. yrttejä, woodoo-nukkeja ja/tai henkimatkoja. Parantamistoiminnassa shamaanin tulee hallita pyhien instrumenttien käyttö, tuntea lääkekasvit ja osata käyttää niitä oikealla tavalla. (Rockwell 1991, 14.)
Shamanismi on itse asiassa käytännössä toteutettua, sovellettua animismia. Shamanismissa ei tehdä eroa luonnollisen (todellisen) ja yliluonnollisen (epätodellisen) välillä. Shamanistisessa maailmankuvassa todellisuuden rajat luonnollisen ja yliluonnollisen, ihmis- ja eläinkunnan, elämän ja kuoleman välillä ovat rakentuneet toisin kuin länsimaisen ihmisen maailmankuvassa. Shamanistiseen todellisuuteen kuuluvat erilaiset henget ja niitä vastaavat yliluonnolliset olennot. Animismin tavoin uskotaan, että kaikessa, niin esineissä kuin henkilöissä, on elävää voimaa, henki ja/tai sielu. Kosmoksen kaikkien osien käsitetään olevan yhteydessä toisiinsa. Unia pidetään yhtä todistusvoimaisina kuin näkyväisen näkemistä. Shamaani ei pidä kokemuksiaan mielikuvituksensa tuotteina. (Drury 1993, 19, 58; Pentikäinen 1998, 144.)
Shamanistisen perinteen tyypillisimmät lajit ovat myytit, loitsut, laulut, itkuvirret, rukoukset, manaukset ja shamaanin valat sekä shamaanin edelläkävijöitä koskevat tarinat. (Pentikäinen 1998, 15, 21.) Näillä tavoitellaan "parempaa metsästys-, kalastus- tai poro-onnea, terveyttä tai avio-onnea" (emt, 29). Shamaanien rituaaliseen varustukseen kuuluvat mm. rumpu, puku, laukku, naamio, yms. Rummulla on shamanismissa tärkeä tehtävä, koska se sananmukaisesti on se väline, joka kuljettaa shamaanin toiseen maailmaan, yliseen tai aliseen. Toinen tärkeä asia shamanismissa on laulu. Lauluilla ja messuamisilla shamaani ilmaisee sekä voimansa että aikeensa. Laulujen uskotaan olevan jumalten ja henkien ääniä. Pyhät kasvit ja yleensä kasvit, jotka aiheuttavat näkyjä ja hallusinaatioita, ovat olennainen osa shamanismia monissa osissa maailmaa. Psykedeelisten aineiden, LSD:n ja muiden huumeiden uskotaan "avaavan taivaiden ovet" ja tekevän mahdolliseksi yhteyden jumaliin ja henkiin. (Drury 1993, 61, 63, 68.)
Shamaanit käyttävät erilaisia ekstaasitekniikoita toisiin maailmoihin ja toisiin todellisuuden tiloihin pääsemiseksi. Shamanismissa on keskeistä toisen tietoisuuden tilan saavuttaminen, siirtyminen hallitusta tämänpuoleisesta hallitsemattomaan tuonpuoleiseen. Shamaani vaipuu transsiin, tekee matkoja sieluruumiissaan toisiin maailmoihin, ja raportoi muille maailmankaikkeuden kosmisista hankkeista. Shamanismin tärkeä tunnuspiirre on juuri sielun matka eli transsitila, joka muistuttaa uni- ja hulluustiloja sekä kuolemanjälkeisiä tiloja. Shamaani on oikea "pyhyyden teknikko, hurmoksen mestari". Shamanismissa esiintyy uskoa kahteen tai useampaan sieluun. Ihmisen ns. vapaasielu jättää ruumiin transsissa matkatakseen toiseen maailmaan. Ihmisen toinen sielu on perinteinen ruumissielu. Lisäksi on olemassa henkisieluja, jotka voivat elää ylisukupolvisesti. (Drury 1993, 13, 23; Pentikäinen 1998, 10-11, 50.)
Sielun matkojen tapahtumia ja tunteita kuvataan monesti seksuaaliviritteisesti, esimerkiksi tyyliin: "tunsin hän otti minut emättimeensä" (Drury 1993, 141). Erityisesti transsivaihetta kuvataan kiihkeän seksuaalis-eroottisesti. Shamanismissa seksuaalisuus on sakralisoitu ja viety korkealle kosmiselle tasolle. Shamaanit ovat yleensä androgyynisiä, kaksisukupuolisia henkilöitä, jotka pyrkivät saavuttamaan maskuliinisien ja feminiinisien puolien tasapainon. Miesshamaanit saattavat jopa pukeutua naisten vaatteisiin. Androgyynisyys näkyy kuitenkin kaikkein eniten henkisellä puolella, kuten tavassa yhdistää naiseutta ja miehisyyttä vastaavat ominaisuudet yhdeksi. Mitä sitten tarkoittaneekaan, shamaaneilla sanotaan olevan kyky vaihtaa sukupuolta rituaalien aikana. (Drury 1993, 39; Pentikäinen 1998, 50, 55; Shepard & Sanders 1985, 105.)
Nykypäivän ihminen voi osallistua erilaisiin "kasvuryhmiin", jotka harjoittavat shamanistisia tapoja. Viime vuosikymmeninä on uudelleen virinnyt kiinnostus etnisten kansojen mytologioita, muuttuneita tietoisuudentiloja ja idän mystiikkaa kohtaan. Etenkin 1960-luvulta lähtien on New Age -liikkeen vanavedessä shamanismia alettu tarjota nykyihmisen (uus)uskontona (uusshamanismi, neonshamanismi). Se on tuottanut uusshamanistista folkloristiikkaa, teatteria ja lauluyhtyeitä. Toinen nykytrendi on ollut shamanismin tarjoaminen uskonnosta täysin riippumattomana, vaihtoehtoisen terapian muotona. Erilaisissa kehitysryhmissä pyritään löytämään oma "uniaika" eli oman sielun autenttiset äänet ja yhteys omaan sisäiseen jumalaan. Viime vuosina shamanismin käsite on liitetty myös esim. kristinuskon ilmiöihin ja tiettyihin nykyaikaisen rockmusiikin idoleihin. Käsitettä käytetään nykyisin melko sattumanvaraisesti, jopa tieteellisissä teksteissä. Stig Söderholmin (1990) väitöskirjan mukaan sekä Jeesus Kristus että Jim Morrison (The Doors) olivat shamaaneja. (Drury 1993, 145-146; Pentikäinen 1998, 25.)
10.7. Totemismi
Totemismi on vastaavankaltaista toimintaa kuin shamanismi, mutta siinä pääroolissa on shamaanin sijasta uskonobjekti, toteemi. Totemismia ollaan pidetty nykyisten uskontojen varhaisena esikuvana. Alkuaan totemismin uskottiin olevan pelkästään amerikkalainen ilmiö. Myöhemmin tutkijat ovat kuitenkin pystyneet osoittamaan vastaavanlaisien tapojen esiintymisen myös Australiassa ja muualla maailmassa. Totemismia ollaan monesti pidetty pelkkänä kansatieteellisenä harvinaisuutena, arkaistisena instituutiona. (Durkheim 1980, 101, 104-105.)
Ensimmäisenä tutkija MacLennan pyrki liittämään sen osaksi ihmiskunnan yleistä historiaa. Hänen mukaansa totemismi ei ole pelkästään alkeisuskonto, vaan siitä on peräisin kehittyneempienkin uskontojen uskomukset ja tavat. Tieteilijä Frazer oli aikanaan myös samoilla linjoilla. Hän omissa tutkimuksissaan kokosi yhteen kaikki totemismin eri puolet, riippumatta niiden kansallisista ja historiallisista eroista. Tunnetuista totemismin tutkijoista on syytä mainita erityisesti myös Émile Durkheim (1858-1917), jonka uskontososiologian klassikkoteos, Uskontoelämän alkeismuodot, kuvaa totemismia Australian aboriginaalien keskuudessa. (emt. 1980, 101, 104-105.)
Totemismin eräät tutkijat (mm. Frazer, Lang) ovat olleet sitä mieltä, että totemismi ei ole lainkaan uskonto. Totemismiin on tullut mukaan uskonnollisuutta sen oltua kosketuksissa todellisten uskontojen kanssa. Uskonto ollakseen uskonto tarjoaa maailmanselityksen; pelkkä kokoelma hajanaisia uskomuksia eri kohteista ei ole vielä riittävää. Totemismilta puuttuu tämä uskonnolle tyypillinen yhtenäinen maailmanselitys. Totemismi edustaa lähinnä hajanaista kansanuskoa. (emt, 139, 175.)
Totemistiset kertomukset ja käsitykset ovat olleet elintärkeitä muinaisyhteisöille. Ne ovat toimineet heimoyhteisöissä sosiaalisten ryhmien identiteetin perustana. Ne ovat pitäneet yllä sosiaalisten ryhmien yhteisyyden tunteita, etnisten ryhmien itseidentiteettiä ja ryhmien kiinteyttä. Niillä on ollut merkitystä myös ryhmien keskinäisissä vuorovaikutussuhteissa. (Pentikäinen 1995, 92.)
Totemismia on harjoitettu samankaltaisena eri puolilla maailmaa kansallisista ja historiallisista eroista riippumatta. Sigmund Freud on esittänyt McLennanin käsityksiin pohjautuvan näkemyksen siitä, kuinka totemismi muodostaa säännöllisen vaiheen kaikissa kulttuureissa. Totemismin aikakauden jäänteitä voi nähdä hyvin monissa vanhojen ja nykyisten yhteiskuntien tavoissa ja käytännöissä. Totemismin aika päättyi silloin, kun ihminen alkoi kesyttää eläimiä kotieläimeksi ja aloitti karjanhoidon. (Freud 1989, 124-125, 162.)
Totemismia harjottavat ennen kaikkea ns. luonnonkansat. Toteemi on eläin, kasvi tai luonnonilmiö, johon ihmisen uskotaan olevan maagisessa yhteydessä. Usein toteemia pidetään tabuna. Tutkija Howitt on löytänyt kaikkiaan yli 500 toteeminimikettä. Yleensä toteemi kuuluu joko eläin- tai kasvikuntaan, myös elottomia esineitä käytetään jossain määrin. Australian alkuasukasheimojen toteemeja ovat olleet mm. opossumi, kenguru, koira, mehiläisten hunaja, emu, pussimäyrä, musta ankka, musta käärme, ruskea käärme, mattokäärme, kimalaisen hunaja, piikkisika, tasankokalkkuna, vesisade, tuli, ukkonen, jne. Melkein kaikkien eläinten mukaisia toteemiklaaneja löytyy maailmasta. (Durkheim 1980, 113-114, 142.)
Toteemi on symboli, materiaalinen ilmaus jostakin muusta. Toteemi symboloi kahta erilaista asiaa. Ensinnäkin se on jumalan, yhteiskunnan tai toteemisen periaatteen symboli. Toisaalta se on klaaniyhteisön tunnusmerkki ja sen symboli. Se on klaanin lippu, vaakuna tai merkki, jonka perusteella se tunnistetaan toisista klaaneista. Toteemiveistokset ja -kuvat ovat pyhiä esineitä. Toteemin kuvia saatetaan sijoittaa klaanin talojen seinille, kanoottien kylkiin, aseisiin, käyttöesineisiin ja haudoille sekä myös ihmisten ihoon. Toteemi ei ole pelkästään nimi tai tunnus, vaan sitä käytetään myös uskonnollisten seremonioiden yhteydessä osana liturgiaa. (emt, 121, 123, 130, 192.) Ihmisen nimi oli alkukantaisille kansoille hyvin tärkeä seikka; se oli ihmisen sielu ja persoona. Eläimen nimen käyttäminen liittyi olettamukseen, että ihmisen persoonan ja kyseisen eläinlajin välillä on jokin salaperäinen ja tärkeä side, yleensä verisukulaisuussuhde. (Freud 1989, 136.)
Totemismi on alun perin tarkoittanut verisukulaisuutta; ihmisen ja eläinlajien yhteisestä veriliitosta johtuvia tapoja ja käsityksiä. Totemismi on tarkoittanut perheen, klaanin tai heimon esivanhemman samaistumista johonkin paikalliseen eläin- tai kasvilajin. (Savela 1993, 18.) Eläinpalvonnassa palvotaan itse eläintä sen itsensä vuoksi, mutta totemismissa ei asianlaita ole tällä tavoin; siinä ei milloinkaan palvota itse eläintä. Palvonnan kohteena on toteemin symbolinen kuva. Durkheim painottaa erityisesti, että "eläimet eivät todellakaan ole sellaisenaan palvonnan kohteina, vaan toteemin vertauskuva ja mielikuva" (Durkheim 1980, 163). Toteemia esittäviä kaikenlaisia kuvia ja merkkejä kunnioitetaan selvästi enemmän kuin niitä, joita kuvat esittävät. Toteemieläimet ja -kasvit elävät maallisessa maailmassa ja sekoittuvat helposti jokapäiväiseen elämään. Niillä saattaa olla myös profaaneja tehtäviä; tavallisin niistä on toimia ruokana. (emt, 130, 134.)
Toteemieläin on siis pyhän olennon vertauskuva. Vertauskuva on uskonnollisen elämän tärkein lähde. Totemismissa pidetään vaihtelevassa määrin pyhänä kolmea luokkaa. Nämä ovat toteemin kuvalliset ilmaisut, klaanin nimikkoeläimet tai -kasvit ja klaanin jäsenet. (emt, 139, 177, 206.) Klaani kunnioittaa toteemiaan ja pyrkii kaikin tavoin välttämään toteemieläimensä tai -kasvin tappamista tai vahingoittamista. Vastineeksi kunnioituksesta klaani odottaa toteemiltaan suojaa ja turvaa. Toteemin tehtävä on auttaa sairauksissa ja antaa ennusmerkkejä tai varoituksia klaanilleen. (Freud 1989, 127, 129.)
Heimon jäsenien uskotaan olevan toteemieläimensä luonteisia. Heillä sanotaan olevan sen niin hyvät kuin pahatkin ominaisuudet. Durkheimin kirjan esimerkissä kerrotaan miehestä, jolla on karhu tunnuksenaan. Tämän miehen sanotaan haavoittuvan helposti taistelussa, sillä karhu on raskas, hidas ja helposti pyydystettävissä. Toteemieläimen ja ihmisen suhde voi olla hyvin läheinen, jopa niiden kohtalot voivat olla sidoksissa keskenään. Jos eläin kuolee, saattaa ihmisenkin elämä olla vaarassa. Ihmisen uskotaan voivan ottaa kyseisen eläimen hahmon tietyissä olosuhteissa, kuten vaaran hetkellä. Eläin suojelee ihmistä ja toimii hänen turvanaan. (Durkheim 1980, 153.) Klaanin jäsenet pyrkivät itse eri tavoin samaistumaan toteemiinsa. He korostavat sukulaisuuttaan sanoin ja teoin. Esimerkiksi klaanin juhlatilaisuuksissa, kuten kastajaisissa, miehuuteen vihkijäisissä ja hautajaisissa, klaanin jäsenet pyrkivät olemaan mahdollisimman samannäköisiä toteeminsa kanssa ja saattavat liikkua toteemieläimensä tavoin. (Freud 1989, 127, 129.)
Totemismi on esi-isien palvonnan erityinen muoto. Heimon jäsenten esi-isänä pidetään jotakin eläin- tai kasvilajia, siksi kyseistä lajia palvotaan ja kunnioitetaan jumalana tai suvun vanhimpana. Totemismissa heimo, klaani, suku tai yksittäinen perhe tekee uskonnollisluonteisen sopimuksen toteemieläimensä kanssa. Toteemieläimen valinta perustuu yleensä suvussa kulkevaan tarinaan. Eläimestä tulee heimon tunnus ja pyhä esi-isä, jonka tappaminen ja syöminen voivat olla kiellettyä. Eläimeen suhtaudutaan kuin läheiseen sukulaiseen; sitä pidetään heimon suojelijana ja neuvonantajana. Toteemieläin on "eräänlainen hyvää tekevä maskotti, joka vaatii sovitusuhreja vaaliakseen ryhmän hyvinvointia". (Sappinen 1992, 6.; ks. myös Durkheim 1980, 161.)
Esi-isän uskotaan kuoleman kautta muuttuvan toteemin edustamaksi hahmoksi. Jos toteemina on karhu, tulee esi-isästä kuoltuaan karhu. Toteemihahmoa saatetaan pitää korkeamman arvoisena kuin muita klaanin jäseniä; sitä voidaan kutsua "isäksi tai isoisäksi". Esivanhempana se on hierarkiassa astetta muita ylempänä. Klaani tuntee tällöin itsensä siitä moraalisesti riippuvaiseksi. Useimmissa tapauksissa toteemiin suhtaudutaan kuitenkin yhdenvertaisuuden tuntein, tasa-arvoisesti. Sukulaisuuden johdosta toteemieläintä pidetään ystävällisenä liittolaisena, jonka apuun voi aina luottaa. (Durkheim 1980, 138, 163.)
Totemismi ei ole pelkästään uskonnollinen, vaan myös sosiaalinen järjestelmä. Totemismia on varsinaisesti kahdenlaista: yksilön ja klaanin mukaista totemismia. Kolmantena muotona voidaan puhua sukupuolen mukaisesta totemismista. Toteemin saamisessa on olemassa kolme eri järjestelmää. Useimmissa yhteiskunnissa lapsi syntyy äitinsä toteemiin. Toinen mahdollisuus lapselle on periä isänsä toteemi. Kolmas vaihtoehto on mystisen esi-isän toteemi; myyttisen esi-isän kuvitellaan hedelmöittäneen äidin. Yhteisötoteemi ja henkilökohtainen toteemi eroavat toisistaan tavoissa, joilla ne hankitaan. Nämä kaksi totemismin lajia ovat hyvin läheistä sukua toisilleen, mutta niiden välillä on myös tärkeitä eroja. (Durkheim 1980, 115, 155, 171.)
Yhteisötoteemi peritään yleensä syntyperän mukaisesti, sen sijaan tämän kaltaista polveutumissuhdetta ei ole mukana henkilökohtaisessa toteemissa. Henkilökohtainen toteemi on tietoisen toiminnan tulosta. Se joko hankitaan tai annetaan. Yksilötoteemi on liittolainen ja suojelija, mutta ei kuitenkaan sukulainen kuten yhteisötoteemi. Kaikilla poppamiehillä on yleensä oma henkilökohtainen toteeminsa, sitä vastoin maallikoilla sitä ei useinkaan ole lainkaan. Uskonnoissa on aina kollektiivisen toiminnan ohella mukana myös yksilöllinen puolensa. Epäpersoonallisten ja yhteisten toteemien lisäksi on olemassa jotakin persoonallista ja yksilöllistä, jota ihmiset palvovat yksinään. Kunkin oma elämä on sidoksissa henkilökohtaiseen toteemiin, jonka toivotaan suojelevan pahoja voimia vastaan ja antavan voimaa. Henkilökohtainen toteemi nähdään etuna, joka on hyvä olla olemassa, mutta se ei ole kuitenkaan välttämättömyys. Perheiden toteemit ovat yksilötotemismia. (emt, 152-157, 164-168.)
Durkheimin mukaan varhaisimmat ihmisyhteisöt ovat muodostuneet eriytymättömistä laumoista. Myöhemmin laumat itsenäistyivät ja muodostivat klaaneja. Klaani on perinteisesti ollut alkukantaisissa yhteisöissä tärkein sosiaalinen organisaatio. Klaanilla on kaksi ominaispiirrettä: Ensinnäkin klaanin jäsenet muodostavat sukulaissiteiden verkoston ja toiseksi klaanin jäsenillä on yleensä sama nimi. Saman klaanin jäseniä ei yhdistä toisiinsa yhteinen asuinpaikka tai veri, sillä he eivät välttämättä ole veriveljiä tai naapureita keskenään, vaan ykseys tulee siitä, että heillä on sama nimi, sama vertauskuva, yhteinen usko ja yhteiset riitit. Yhteenkuuluvuuden tunne syntyy osallisuudesta samaan toteemiseen kulttiin. Klaanin toteemi voi olla yleiseksi käynyt yksilöllinen toteemi. Yhteisötoteemi on osa jokaisen klaanin jäsenen sosiaalista statusta; se on yleensä perinnöllinen. Ihminen ei voi näin ollen itse valita toteemiaan, koska ei juurikaan voi itse vaikuttaa syntyperäänsä. (Drury 1993, 17-18; Durkheim 1980, 112, 155, 160, 164.)
10.8. Kultit ja riitit
Käytännön tasolla toteutetusta animismin, luonnonpalvonnan, shamanismin tai totemismin rituaalisesta perinteestä käytetään nimitystä kultti. Kultti on säännöllisin väliajoin toistuvien, erilaisten riittien, juhlien ja seremonioitten järjestelmä. Kultit pohjautuvat menneisyydestä kertoviin myytteihin. Riitit ovat myyttien kertoman menneisyyden muistelemista ja sen nykyistämistä. Kulttia harjoitetaan siteiden voimistamiseksi ja vahvistamiseksi pyhiin olentoihin, yhteisöön ja yhteiskuntaan, joista ollaan riippuvaisia. Jokaisessa kultissa on kaksi puolta: negatiivinen ja positiivinen. (Durkheim 1980, 78, 269, 330.)
Kultit pitävät sisällään erilaisia riittejä. Tällaisia ovat mm. askeettiset riitit, siirtymä-, uhri-, jäljittely-, esikuva-, muisto- ja sopeutumisriitit. Riitit sijoittuvat yleensä elämän käännekohtiin: syntymään (kaste), aikuiseksi tulemiseen (konfirmaatio), perheen perustamiseen (vihkiminen) ja elämän päättymiseen (hautajaiset). (Koskinen 1996, 42.) Ne ovat myös käyttäytymissääntöjä siitä, kuinka tulee menetellä pyhien kohteiden läsnäollessa. Riitit ovat tärkeitä, koska ne tuovat myyttisen maailman nykyhetkeen. (Durkheim 1980, 59; Gustafsson 1997.)
Erilaiset kiellot muodostavat kultin negatiivisen osuuden. Moniin kultteihin kuuluu toteemin tappamis-, syömis- tai kosketuskieltoja. Kieltoja on erilaisia ja ne voidaan selvästi erottaa toisistaan. Negatiivinen kultti toimii johdatuksena ja valmistautumisena positiiviseen kulttiin. Negatiivisessa kultissa sanoudutaan irti jokapäiväisestä elämästä ja luodaan edellytyksiä positiiviselle kultille rituaalisella kieltäytymisellä, johon voi kuulua mm. paastoamista, valvomista tai vetäytymistä yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen. Negatiivinen kultti on lähinnä siis kärsimystä, pidättäytymistä ja kieltäytymistä kaikesta maallisesta. Eristäytymisen, yksinäisyyden ja hiljaisuuden uskotaan avaavan ihmisen mielen näkemään näkymättömiä asioita. (Durkheim 1980, 138, 276-279; Rockwell 1991, 66.)
Esimerkki negatiivisesta riitistä on sureminen osana sopeutumisriittiä. Kuolemaa seuraava sureminen muodostuu useista eri riiteistä. Osassa riiteistä on kyse kieltäymyksistä: "on kiellettyä lausua kuolleen nimeä, tai pysytellä kuolinpaikan läheisyydessä, sukulaisten, erityisesti naispuolisten, pitää pidättäytyä kaikesta yhteydenpidosta vieraiden kanssa; elämän tavalliset askareet lykätään tuonnemmaksi aivan kuin juhla-aikoina jne.". (Durkheim 1980, 345.)
Toinen esimerkki negatiivisista riiteistä on erilaiset syömiskiellot. Eläin- ja kasvitoteemien epäpyhä tehtävä on olla ihmisten ruokaa. Niiden syömisestä on olemassa omat säännöstönsä. Sääntöihin ja erityisesti kieltoihin vaikuttaa keistä henkilöistä ja mistä tilanteista kulloinkin on kyse. Sukupuoli, ikä, siviilisääty, arvovalta ja sukulaisuus ovat määrittäneet erilaisten toiminnallisten roolien perustat juhlatilaisuuksissa. Joissakin juhlatilaisuuksissa tietyt klaanin jäsenet, kuten vanhat miehet ja suuren uskonnollisen arvon saavuttaneet henkilöt, suorastaan joutuvat syömään pyhää toteemieläintä tai -kasvia, joka sitä vastoin on epäpyhiltä kiellettyä. Toteemieläimen syömisen välityksellä klaanin jäsenet pyrkivät uudistamaan ja varmistamaan oman jumalankaltaisuutensa. Muita negatiivisia riittejä ovat lisäksi toteemin tappamista koskevat kiellot ja erilaiset kosketuskiellot. (Freud 1989, 163-164; Durkheim 1980, 131; Shepard & Sanders 1985, 85.)
Positiivinen kultti edellyttää onnistuakseen asketismia. Ihmisen tulee olla tottunut luopumaan, kieltäytymään, unohtamaan itsensä ja siis kärsimään. Positiivinen kultti muodostuu positiivisia ja molemminpuolisia suhteita koskevista tavoista. Hedelmöittymisriitit ovat esimerkki tällaisesta positiivisesta toiminnasta. Siihen liittyvien riittimenojen tehtävänä on turvata klaanin toteemina toimivan eläin- tai kasvilajin lisääntyminen ja kukoistus. Toteemilaji on yksinkertaisesti tarkoitus saada lisääntymään. Yhteistä kaikille positiivisille riiteille on se, että ne suoritetaan luottamuksen, ilon ja innostuksen vallassa. Monet positiivisen kultin tilaisuudet ovat oikeita ilojuhlia, joihin kuuluu riemua, eloisuutta ja hauskuutta. Toisaalta niissä voi olla mukana myös juhlallisuuden tuomaa vakavuutta. (Durkheim 1980, 282, 291-292, 329, 344.)
Vuodenaikojen kierto määrittää juhlien ajankohdat ja antaa aiheen juhliin. Moninaiset rituaalit ilmaisevat ihmisten ja toteemin keskinäistä yhteyttä. Toteemin palvontamenoihin, sen rituaaliseen perinteeseen kuuluvat olennaisesti erilaiset runot, laulut, tanssit, myyttien näyttelyt, naamareiden käyttö, tietty pukeutuminen (mm. eläinten nahka- ja turkisasut), veistokset, jne. Käytännön rituaaliseen toimintaan voi kuulua lisäksi mm. tupakan polttaminen piipussa, voiteen tai salvan hieronta vartaloon, kyseisen toteemin nahasta tehdyn vyön pitäminen vyötäröllä, toteemin osien (mm. aivojen) syöminen, veden juominen eläimen jalanjäljestä tai erilaisten loitsujen ja lukujen lukeminen. (Rockwell 1991.)
VIITTEET:
1) Eliade, Mircea (1989): Journal III, 1957-1969- Translated from the French by Fred H. Johnson, Jr. Chicago & London: The University of Chicago Press.
2) Initiaatiomenot ovat yksi kaikkein laajimmalle levinnyt Pohjois-Amerikan intiaanien harjoittama traditio. Initiaatiomenoja harjoitetaan monien muidenkin asioiden vuoksi kuin vain shamaaniksi valmistumisen tähden.
OSA III. JUMALATASO: KARHU, JUMALANPOIKA
10. MUINAISUSKO
10.1. Primitiivinen kansanusko
10.2. Animismi
10.3. Luonnonpalvonta
10.4. Esi-isien palvonta
10.5. Eläinpalvonta
10.6. Shamanismi
10.7. Totemismi
10.8. Kultit ja riitit
OSA III. JUMALATASO: KARHU, JUMALANPOIKA
Tämä jakso (kappaleet 10-13) kertoo karhun merkityksestä menneisyyden historiallisissa kulttuureissa. Karhua tarkastellaan tässä osuudessa hengellisten ja eksistentiaalisten ulottuvuuksien kautta. Jakson teemoja ovat karhuun liitetty uskonnollinen ja mytologinen puoli.
Karhua on käytetty uskonnollisena symbolina, ennen kaikkea etnisten kansojen keskuudessa pohjoisella pallonpuoliskolla. Karhun elämänkulussa voi nähdä yleismaailmallisen ns. inhimillisen olemassaolon mallin, johon kuuluvat keskeisesti syntymä, lisääntyminen ja kuolema. Elämänkaari ihmiskulttuurissakin muodostuu samanlaisista seikoista. (Rockwell 1991, 193; Shepard & Sanders 1986, xiv-xv.) (Kuva 9.)
Myytit, riitit ja symbolit ovat muovanneet elämämme tulkintamalleja ja antaneet aineksia uskontojen ja maailmankatsomusten muotoutumiselle. Uskonnolliset symbolit ovat toimineet siltoina kieli- ja kulttuuriesteiden välillä. Ne ovat kuljettaneet mukanaan viestejä halki maanosien vuosituhannesta toiseen. Ihmisillä on ollut tarve elämää tulkitseviin riitteihin, jotka ovat yleensä sijoittuneet elämän tärkeisiin taitekohtiin, kuten syntymään, aikuiseksi kasvamiseen, perheen perustamiseen ja kuolemaan. Ihmiset eivät useinkaan ole valinneet uskonnollisia symboleja älyllisen, rationaalisen ajattelun tuloksena. Uskonto on ollut tähän asti enemmän tunne-elämän kuin järjen asia. (Koskinen 1996, 28-29, 34; Rockwell 1991, 193.)
10. MUINAISUSKO
10.1. Primitiivinen kansanusko
Menneisyyden kulttuureita kutsutaan yleisesti primitiivikulttuureiksi. Sana 'primitiivi' tarkoittaa alkuperäinen, kehittymätön ja alkeellinen. Primitiivikulttuurin keskeinen tunnusmerkki on kirjakielen puuttuminen; sillä ei ole kirjoitettua yhteiskuntajärjestystä eikä pyhiä tekstejä. Tästä huolimatta primitiivinen yhteiskunta saattaa olla hyvinkin tarkkaan järjestäytynyt. Teollistumisen ja kaupungistumisen mukanaan tuomien muutosten vaikutuksesta primitiivinen kulttuurimuoto on enenevässä määrin muuttunut muinaishistoriaksi. Tällaisia kulttuureja on edelleen maailmassa; niiden jäsenmäärä vähenee koko ajan. Monien maaosien etniset kulttuurit ovat vielä nykyisinkin aika primitiivisiä. (Gustafsson 1997.)
Muinaiset esi-isämme istuivat luolissaan tulen ympärillä. Metsästys, kalastus ja ravinnon keräily laajoilta alueilta pitivät heidät hengissä. Nykyiset primitiiviyhteisöt muistuttavat edelleenkin esikuvaansa. Perinteisesti primitiiviyhteiskunnan elämänmuoto on perustunut uskontoon. Sosiaalinen järjestys on pohjautunut hierarkiaan. Mies on ollut vaimon, vanhemmat lasten ja isäntä palvelijoiden yläpuolella. Mies on edustanut sukua jumalalle. Kaikki elämänalueet ovat liittyneet toisiinsa: työ, vapaa-aika ja uskonnollisuus. Koko yhteiskunnan taloudellinen, sosiaalinen ja uskonnollinen elämänkulku on ollut pienryhmäkeskeistä. Maatila yleisimmin on ollut itsenäinen ja omavarainen heimoyhteisön keskus. Heimoyhteisöissä on ollut usein kova kuri, ruoka ja vaatetus niukkaa, ja olot varsin epähygieeniset.
Ihmisten mieltä on askarruttanut maailman synnyn ja ihmisten polveutumisen kysymykset kaikkialla maailmassa. Ihminen on pyrkinyt selittämään maailmankaikkeutta kaikkina aikoina. Erityisesti uskonnot ovat paneutuneet näiden kysymysten pohdintaan. Uskonnot pohtivat sellaisia kysymyksiä kuten: Kuinka maailma on syntynyt? Kuka on luonut ihmisen ja eläimet? Mikä on elämän tarkoitus?
Primitiivikulttuurien uskonnoista käytetään käsitettä kansanusko. Kansanuskolle on olemassa monia määritelmiä. Yleisesti se määritellään suhteessa viralliseen uskontoon. Philip Gustafsson (1997) on määritellyt kansanuskon käsityksiksi yliluonnollisista olennoista, ilmiöistä ja tapahtumista, jotka elävät suullisessa perinteessä ja tapaperinteessä. Kansanuskossa uskotaan yliluonnolliseen, mutta eri tavoin kuin kirkko opettaa. Kirkollinen traditio ei useinkaan hyväksy kansanuskon käsityksiä. Virallisen uskonnon näkökulmasta kansanusko on synkretististä eli sekoitus virallista ja kansanomaista uskoa.
Uskonnolla tarkoitetaan yleensä uskomusperinnettä, joka kattaa koko uskonnon alueen. Erotuksena varsinaisista uskonnoista, kansanusko on epäyhtenäistä "sirpaletietoa" joltain uskonnon lohkon alueelta. Kansanuskolla ei ole tukenaan pyhiä kirjoituksia eikä yhtenäistä oppijärjestelmää. Kansanusko siirtyy sukupolvesta toiseen erilaisten kertomusten välityksellä. Se säilyy uskonnollisten menojen ja käyttäytymistapojen varassa.
"Kansanuskon on katsottu aktuaalistuvan erityisesti kansanomaisissa riiteissä kuten kriisi-, kalendaari- ja siirtymäriiteissä ja seremoniallisessa tapakulttuurissa kuten hautajais-, hää- ja juhlatavoissa. Kansanuskon siirtäminen ja ylläpitäminen on tapahtunut paitsi tapojen myös uskonnollisten kertomusten, memoraattien, tarinoiden, legendojen ja myyttien kautta." (Gustafsson 1997.)
Émile Durkheimin (1980, 29-31) mukaan kaikkea uskonnollista luonnehtii "ajatus jumalasta" ja "oppi maailmankaikkeuden rakenteesta". Uskonnot muodostuvat myyttien, opinkappaleiden, symbolien, riittien ja seremonioitten monimutkaisesta järjestelmästä. Uskonnolliset ilmiöt pitävät sisällään pyhiä ja moraalisia, erityisiä ja kiellettyjä asioita koskevia uskomuksia ja riittejä. Uskomukset ovat ennen muuta mielikuvia, mielipiteitä ja representaatioita. Riitteihin kuuluvat erilaiset toimintamuodot, kuten tavat, käyttäytymissäännöt ja seremoniat. Riitit perustuvat myytteihin; ilman myyttejä ei useinkaan olisi riittejä. (emt, 54-55.) Durkheim korostaa erityisesti uskonnon olevan sosiaalista, yhteisöllistä ja kollektiivista yhteistoimintaa. Uskonnolliset ilmaukset ovat yhteisiä ja ilmentävät yhteistä todellisuuskäsitystä. Uskonnon nimissä kokoonnutaan toimimaan yhdessä. Yhteinen toiminta muodostaa kirkon. (emt, 20, 32.) Kaiken uskonnon ominaispiirteitä ovat yhteisöllisyyden lisäksi pyhän ja epäpyhän erottelu sekä yliluonnollisuus, mystiikka ja magia.
Uskonnon kohteena on yleisesti jonkinlainen jumala. Tämä jumala voi olla persoonallinen jumala, kuten Kristus, Zeus tai Jahve. Toisilla palvonnan kohteena on epäpersoonallinen jumala, jumala ilman nimeä eli ns. kvasijumala. Suhteessa ihmisiin jumala on auktoriteetti, josta ollaan riippuvaisia. Tämä synnyttää määrättyjä käyttäytymisvelvollisuuksia jumalaa kohtaan. Usko ja kuuliaisuus jumalaa kohtaan tuo mukanaan henkisen voiman vahvistumisen tunteita ja luottavaista suhtautumista maailmaan. Perinteisesti uskonnon "tunneskaalaan" liitetään mukaan myös heikkouden, riippuvuuden, pelon ja hädän tunteita. Uskonnon riitein jumalaan uskovat pyrkivät miellyttämään - monesta mielistelemään - jumaluuden mahtavaa voimaa. (emt, 178, 192, 195, 207.)
Uskonnollisia kultteja ilman jumalia on myös olemassa. Erityisesti totemismin kulteissa palvotaan mm. kuolleiden sieluja, kaikenasteisia ja -laatuisia henkiä. Totemismi ei ole ihmisten, eläinten tai mielikuvien uskontoa, vaan nimettömän, epämääräisen, abstraktin ja persoonattoman voiman palvontaa. Jumalat ovat usein näiden "voimien" konkreettisia ilmenemismuotoja. Näiden voimien määrä vaihtelee eri yhteiskunnissa monista yhteen ainoaan. (emt, 177, 186-187.) Uskonnollisia voimia uskotaan olevan kahdenlaisia: hyviä ja pahoja. Hyvät voimat edustavat moraalista järjestystä, elämää ja terveyttä. Hyvät voimat ovat ystäviä, sukulaisia tai erilaisia suojelijoita. Pahat voimat puolestaan symboloivat kuolemaa ja sairauksia sekä epäjärjestystä. Pahan voimat näyttäytyvät muukalaisina, vihollisina tai pahansuopina olentoina. Näiden kaksien voimien ja olentojen välillä vallitsee täydellinen vastakkaisuus: puhtaus - epäpuhtaus, pyhä - pyhäinhäväistys, jumalallinen - saatanallinen. (emt, 361-362.)
Émile Durkheimin ja Marcel Maussin mukaan alkukantaisella tasolla, kuten keräily- tai metsästystalouden piirissä, elävien ihmisten elämä jakaantuu tavallaan kahtia: pyhään eli sakraaliin ja maalliseen eli profaaniin. Nämä elämänalueet ovat erilliset, vastakkaiset ja toisiltaan suljetut ympäristöt. Elämä järjestyy hierarkkiseksi kokonaisuudeksi, sisältäen ylempiä, alempia ja yhtäläisiä asioita. Alkukantaisten yhteisöjen perheet elävät itsekseen metsästellen ja kalastellen, sekä keräillen ja vaeltaen yhdessä etsien suuhunpantavaa. Arkipäivä on monesti aika yksitoikkoista, tylsää ja profaania. (emt, 19, 55, 145, 200, 284.) Toisen elämänpiirin muodostavat pyhät asiat. Pyhiä asioita eivät ole pelkästään persoonalliset olennot, kuten jumalat tai henget, vaan niitä voivat olla myös esimerkiksi "kivi, puu, lähde, sannanmuru, puunpalanen, rakennus, sana, mikä hyvänsä." (emt, 56.) Näiden kunniaksi kokoonnutaan yhteen viettämään monenmoisia uhri- ja puhdistusmenoja, joissa rukoillaan, lauletaan ja tanssitaan. Uskonnollisia riittejä suorittamalla päästään osallisiksi epätavallisista voimista ja saavutetaan "mieltä nostattavia mentaalisia kiihotustiloja". Uskonnollisuuteen kuuluu yleisesti pyrkimys psyykkiseen kiihottuneisuuteen, jota voisi verrata mm. humalatilaan, erilaisiin mielenhäiriöihin tai ekstaasiin. Durkheimin sanoin, uskonnoissa on mukana hiukan häiriintyneisyyttä. (emt, 203, 210.)
Yksi uskonnon tunnusmerkeistä on kautta aikojen ollut ajatus yliluonnollisesta. Uskonnon kohteella tulee olla paranormaalia, ihmeitä tekevää voimaa. Yliluonnollisia ovat asiat, joita ei ole toistaiseksi pystytty selittämään nykytietämyksellä. Tiedon hankinta ja ymmärryksen saavuttaminen yliluonnollisesta on usein hyvin vaikeaa. Alkukantaisten kansojen käsityksille ja tavoille on luonteenomaista taikuus ja magia. Taikuudella ihminen pyrkii valvomaan, hallitsemaan ja pakottamaan yliluonnollisia olentoja, voimia ja vaikutuksia. Magia koostuu uskonnon tavoin myyteistä, dogmeista, uskomuksista ja riiteistä; ne ovat vain muodoltaan alkeellisempia. Magia vaikuttaa usein uskonnon vastaiselta toiminnalta; riitit voivat olla jopa uskonnollisten seremonioiden vastakohtia. Magiassa voidaan turvautua myös "pahoihin voimiin", kuten demoneihin. Pyhiä asioita saatetaan magian kautta profaanisoida. Magia on yksityisuskontoa ilman kirkkoa. Poppamiehillä ja tietäjillä ei ole kirkkoa, vaan vain asiakaskuntansa. (emt, 44, 127, 174.)
Uskoa muihin kuin persoonallisiin jumaluuksiin ollaan pidetty taikauskoisuutena ja pakanallisuutena. Pakanajumalien kunnioittamista ja palvontaa ollaan pidetty vääränä uskonnollisuutena. Erilaisten riittien on ajateltu olevan pakanoiden epäjumalanpalveluksen ja taikuuden jäännöksiä. Sana 'pakana' tarkoittaa henkilöä, joka ei ole kristitty, juutalainen tai islaminuskoinen. Pakanoita ovat siis hindut, buddhistit, ateistit, agnostikot ja muut vastaavat ns. "vääräuskoiset". Uskonnosta tulee pakanausko silloin, kun se on polyteistinen eli monijumalainen. Jumaluudet ovat olleet erilaisia eri aikoina, eri puolilla maailmaa, ja ihmiset ovat käsittäneet jumalten ja ihmisten väliset suhteet eri tavoin. (Drury 1993, 42.)
10.2. Animismi
Durkheimin mukaan ensimmäisiä uskonnollisen ajattelunmuotoja ovat olleet luonnonpalvonta ja animismi. Niiden käsitykset liikkuvat samoilla alueilla, mutta ne eivät silti ole yksi ja sama asia. Myöhempien uskontojen uskotaan syntyneen näiden kahden opin pohjalta. Luonnonpalvonta omistautuu luonnonilmiöille, kun taas animismin palvonnan kohteena ovat erilaiset henget. Animismia kutsutaan sielu- ja henkiuskonnoksi. Animismi uskoo henkiin, henkiolentoihin, suojelushenkiin, sieluun, demoneihin ja varsinaisiin jumaliin. Animistit palvovat elävien sielujen lisäksi kuolleiden sieluja. (Durkheim 1980, 27, 65, 77.)
Eräät tutkijat johtavat animismista sielun ajatuksen mukaantulon uskonnon pääideaksi. Durkheim (1980, 76-77) kysyy kirjassaan: "Miten tavallisesta ihmisten vertaisesta sielusta tulee jumaloidun palvonnan kohde?" Hänen vastauksensa tähän on, että tavallisen sielun muuntuminen palvonnan kohteeksi tapahtuu kuoleman kautta. Kuolema saa tämän aikaan siten, että vaikka ruumis kuolee, sielu elää edelleen. Ihmisen henki siirtyy kaikenlaisten aikaulottuvuuksien ulkopuolelle iankaikkisuuteen ja ruumis puolestaan tulee jälleen maaksi. Peruslähtökohta lienee, että sielun kuolemattomuus on jotakin erityisen pyhää. Olisiko maailmassa oikeastaan mitään järkeä, jos elämä ei jatkuisi kuoleman jälkeenkin jossakin muodossa?
Yleisesti sielua ollaan pidetty ruumiin vastinparina. Sielu on sidoksissa ruumiiseen, sen sijaan henki on eri asia kuin sielu, jo pelkästään liikkumisvapautensa puolesta. Henki ei ole sidoksissa mihinkään, tosin hengelläkin voi olla olinpaikka, mutta ei välttämättä. Henki voi halutessaan liikkua paikasta tai olennosta toiseen. Sielusta voi tulla henki vain muuntumalla kuoleman tuottaman metamorfoosin kautta. Sielun uskotaan kuoleman jälkeen palaavan taivaaseen, samaan paikkaan, josta se aikanaan maahan saapuikin. Monet uskovat, että ihminen pystyy jo eläessään unitilassa liikkumaan ja pääsemään irti ruumiinsa kahleista. (emt, 68, 224, 226.)
Sielunvaellusopin mukaan maailmankaikkeudessa on olemassa määrätty määrä sieluja, joiden määrä ei lainkaan lisäänny. Samat sielut reinkarnoituvat tietyin väliajoin vastasyntyneiden ruumiisiin. Jokaista yksilöä voidaan pitää tietyn esi-isän jälleensyntymisenä. Primitiivikulttuureissa jälleensyntyneitä esi-isiä palvotaan miltei jumalina. Nämä ovat kuoleman kautta saavuttaneet sielulleen jumalallisen luonteen. (emt, 227-228.) Sielunvaellusopissa saatetaan uskoa myös, että sielu reinkarnoituu eläimen ruumiiseen. Eräiden mielestä reinkarnaatio eläimeksi on seurausta huonosti eletystä elämästä. Totemismissa uskotaan klaanin jäsenten sielun tulleen toteemieläinten muodossa, vasta myöhemmin sen uskotaan muuntuvan ihmishahmoiseksi. Sielunvaellusoppiin kuuluu yleisesti käsitys eläinten ja ihmisten välisestä läheisestä sukulaisuudesta. (emt, 162, 238.)
Animismi harjoittaa näin ollen eläimien sielullistamista, antropomorfismia pitäessään eläimiä henkisinä olentoina. Animismin mukaan luonnon moninaisuuteen kätkeytyy yksi ainoa elävöittävä henki, joka on kaikille yhteinen, niin ihmisille kuin eläimille. Käytännön elämän tasolla animistinen luontokäsitys saa ilmauksensa esimerkiksi muinaisessa karhunpalvonnassa ja moninaisissa metsästys- ja karjanhoitoriiteissä. Animismissa saatetaan uskoa, että metsissä elää monenmoisia haltioita ja ilkeitä menninkäisiä, joita ihmisen tulee hyvitellä ja mielistellä elääkseen. Animismissa uskotaan, että sadut, tarut ja muut tarinat ovat totta. Lapsen ajattelua sanotaan animistiseksi. Lapsen ajattelu pysyy animistisena murrosikään asti. Lapsi uskoo elottomien esineiden tuntevan ja toimivan samalla tavoin kuin elävän maailman elollisten olentojen.
Lapsen mukaan Aurinko on elävä, koska se antaa valoa. Kivi on elävä, koska se osaa liikkua kieriessään alas rinnettä. Joki on elävä ja sillä on tahto, koska sen vesi virtaa. Lapsen animistisen ajattelun mukaan Aurinkoa, kiviä ja vesiä kansoittavat ihmisenkaltaiset henget, jotka tuntevat ja toimivat ihmisten tavoin. (Bettelheim 1984, 58-59.)
10.3. Luonnonpalvonta
Luonnonpalvonta arvostaa ja kunnioittaa erilaisia luonnonilmiöitä. Arvostuksen kohteena ovat toisaalta suuret kosmiset voimat, kuten tuulet, joet, taivaan tähdet, yms. Toisaalta taas voidaan pidättäytyä maapinnan objekteissa, kuten kasvit, eläimet, kalliot, yms. (Durkheim 1980, 65.) Animismin tavoin luonnonpalvonnassa siis "mikä tahansa hiekan muru, puunpalanen, luunkappale tai mitä viheliäisin eläin saattaa olla pyhä" (emt, 19). Luonnon henget voivat olla alkuperältään kuolleiden sieluja, jotka kuoleman jälkeen asustelevat metsiköissä, vuorilla tai luolissa. Esimerkiksi obinugrilaisille - hanteille ja manseille - sekä metsä että maa ovat pyhiä.
"Metsää ei saa hakata eikä maata raivata kyntämällä, auraamalla eikä viljelemällä. Maa on oikeastaan äiti, jonka rintojen auki repimisestä on kysymys kun maata raivataan." (Pentikäinen 1998, 62.)
Luonnonpalvonta pohjautuu holistiseen eli kokonaisvaltaiseen käsitykseen maailmasta. Jumalan uskotaan olevan kaikki ja kaiken uskotaan olevan jumalallista. Tällaista ajattelua kutsutaan panteistiseksi. Luonnonuskonnoissa uskotaan jumaluuksia olevan monia. Tämän ominaisuuden puolesta ne ovat polyteistisiä uskontoja. Maailman nähdään jakautuvan neljään lohkoon: ihmis-, eläin-, kasvi- ja kivikuntaan. Alun alkaen elämän uskotaan syntyneen elottomasta. Ihmisten oletetaan edelleen syntyneen eläimistä. Luonnonpalvonnan uskomusten mukaan mm. Aurinko, Kuu ja tähdet ovat miehiä tai naisia, joilla on inhimillisiä tunteita. Ihmiset ajatellaan eläiminä tai kasveina. Kivillä on sukupuoli ja siitoskyky, yms.. (Durkheim 1980, 217.)
Esimerkiksi saatetaan uskoa, että kun alkuperäiset luonnonhenget - Maaemo ja Taivaanisä - yhtyvät, tällöin taivaalta tulee sadetta. Taivaanisän siemenneste hedelmöittää Maaemon. (Lilja 1999, 159.)
Eri kansojen kansanomaisissa käsityksissä taivaankappaleita on pidetty erityisessä arvossa. Esi-isämme ovat uskoneet ennen kaikkea Maahan. Maan on uskottu olevan eräänlainen alkuperäinen Maaemo, josta kukin ihminen lapseksi syntyessään on saanut alkunsa. Lapsien uskotaan olevan syntyjään ei ainoastaan Maasta, vaan esimerkiksi Linnunradan tuhansilta tähdiltä tai Kuusta. Mytologioissa on yleistä, että suuret kulttuurisankarit polveutuvat joko Auringosta, Kuusta tai neljästä tuulesta. Karjalan Aunuksella ihmiset pitivät Kuuta tärkeänä. Heidän mukaansa lapsella ja Kuulla on läheinen yhteys toisiinsa. Heidän käsityksissään Kuuhun liittyy yliluonnollinen, jumalallinen voima. Muiden suomalaisten keskuudessa Kuulla ei ole ollut vastaavanlaista merkitystä. (Karhu 1947, 48-49.)
Varhaiset esi-isämme elivät luonnon armoilla. He tunsivat olevansa yhtä maailman kanssa. Heillä oli jokapäiväinen yhteys luonnon elollisiin olentoihin. He eivät pitäneet itseään maailmankaikkeuden napoina, vaan olivat mielestään Maaäidin osia. He kunnioittivat kaikkea mahdollista. Vielä nykyisinkin etnisille kansoille on ominaista korostaa luonnon ja ihmisen välistä kiinteää yhteyttä. Ihminen, eläimet, kasvit, ruumis ja sielu koetaan yhdeksi yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Ihmisellä on vastavuoroinen, läheinen ja pyhä suhde persoonalliseen luontoon. Ajattelutapa on viime vuosina jälleen lisännyt suosiotaan myös länsimaisessa ajattelussa. (Vilkka 1996a, 41-42; Virtanen 1984, 82.)
10.4. Esi-isien palvonta
Kaikki uskonnot pohjautuvat oikeastaan esi-isien palvontaan, myös esimerkiksi kristinusko. Suuri jumala on yleensä samalla merkittävä esi-isä. Aikojen alussa elänyt esi-isä on tavallista ihmistä mahtavampi, mutta silti kuin tavallinen ihminen, joka on elänyt ihmiselämän maan päällä. Legendaarinen esi-isä saattaa omata yli-inhimillisiä voimia, jotka ovat tuoneet hänelle sädekehän pään päälle jo elinaikanaan. Esi-isä on tavallisesti oman heimonsa ensimmäinen ihminen, sankarimainen heimon perustaja, yleensä lisäksi suuri metsästäjä ja/tai mahtava poppamies. (Durkheim 1980, 261.) Erityisesti alkuasukasheimot ovat uskoneet, että heidän esi-isänsä ovat olleet eläimiä tai kasveja. Heidän esi-isillään uskotaan olleen heimontoteemin mukaisia, tiettyjä eläin- tai kasvilajien piirteitä. Émile Durkheimin (1980, 135) mukaan:
"Jotkin Australian yhteiskunnat sijoittavat ihmiskunnan alkuun joko ihmeellisiä eläimiä, joista ihmiset polveutuivat jollakin tuntemattomalla tavalla tai sekaolentoja, puoliksi eläimiä puoliksi ihmisiä, tai muuten epämääräisiä olioita, joita tuskin pystyi kuvittelemaan, joilta puuttuivat määrätyt elimet tai jopa kaikki jäsenet tai joiden ruumiilla ei edes ollut mitään erityistä muotoa".
Émile Durkheimin kuvaama kehitysvaihe saattaisi olla täysin mahdollinen kehitysoppiteorian mukaisesti. Nykyihmisestä tosin kuulostaa hiukan omituiselta ajatus, että ihmiset olisivat syntyään vuoren, tähden, eläimen tai kasvin synnyttämiä. Nykymaailma on korvannut käsityksen ihmisistä eläinten jälkeläisinä käsityksellä ihmisistä toistensa lapsina. (emt, 71, 169.)
10.5. Eläinpalvonta
Eläimillä on ollut aina keskeinen sija muinaiskansojen elämässä. Se näkyy vanhoissa uskonnoissa, riittimenoissa ja kertovassa folkloressa. Yleisesti ollaan uskottu ihmisten ja eläimien läheiseen sukulaisuuteen. (Pietarinen 1984, 140.) Intiaaniheimojen tunnetun myytin mukaan ihmiset ovat alun perin eläneet kavereina villieläinten ja kasvien kanssa. Monien primitiivisten yhteisöjen luomismyyteissä kerrotaan kaukaisesta kulta-ajasta, jolloin jumalat, eläimet ja ihmiset elivät yhdessä tasa-arvoisina ja puhuivat lisäksi samaa kieltä. Raamatussa kerrotaan vastaavalla tavoin siitä, kuinka Aatami ja Eeva elivät sovussa paratiisin eläinten kanssa, ja että Nooa osasi hyvin eläinten kieltä. (Serpell 1988, 14.) Uskontotieteilijä Mircea Eliade (1989 alaviite 1) on esittänyt oman näkemyksensä tästä kulta-ajasta:
"Silloin, in illo tempore, ennen 'lankeemusta', ennen 'syntiä', ihmiset elivät sovussa villieläinten kanssa, ymmärsivät niiden kieltä ja puhuivat niille kuten ystävilleen. Ystävyys villieläinten kanssa ja kyky ymmärtää niiden kieltä viittaavat sekä [alkuajan] paratiisiin että [lopunajan] eskatologiaan. Sinä päivänä, jolloin imeväinen leikkii kyykäärmeen kololla ja pantteri laskeutuu levolle vohlan viereen (ks. Jes. 11:6, 8), historia on päättymässä ja messiaaninen aika on käsillä. Erakot ja pyhät ihmiset ovat löytäneet - mutta vain itselleen - tämän rauhan eläinten ja ihmisten välillä." (Eliade 1989, 6-7, Laitila 1999, 230 mukaan.)
Eläimiä on kunnioitettu ja jopa palvottu ihmiskunnan varhaisajoista lähtien kaikkialla maailmassa. Eri uskonnoissa on eläimillä ollut sijansa. Muinaiskansat ovat palvoneet jumalina monia eläimiä, mm. haukkaa, koiraa, kissaa, karhua, yms. Palvottujen eläinten syntytarinat ovat kaikki hyvin samankaltaisia. Ne perustuvat yleensä eläimen ja ihmisen väliseen suhteeseen ja näiden puoli-inhimillisiin jälkeläisiin. Tällaisia ovat mm. tutkielmani aiheen, pohjoisten kansojen karhujumalan ja keskiamerikkalaisen tiikerinsukuisen jaguaarijumalan tarinat. Kantaeläimiä ollaan pidetty esi-isien sielun ruumiillistumina ja hyväntahtoisina suojelijoina. Näitä ei ole saanut tappaa ja niitä varten on suoritettu erilaisia uskonnollisia menoja. (Durkheim 1980, 161; Haavio 1968, 82-84,88; Sappinen 1992, 25; Vilkka 1996a, 143.)
Eläinjumaluudet saivat aikanaan pyhän kohtelun. Eläimiä kohdeltiin kuninkaallisesti. Niitä palvelivat erityiset papit tuoden niille uhrilahjoja. Heitä ruokittiin pyhillä ruuilla ja koristeltiin kultaisin ja kristallisin koruin. Eläimet saivat ansionsa mukaisen 'hautauksen'. Eläimiä balsamoitiin aina koppakuoriaisista apinoihin asti. ... Nämä pyhyydet ottivat lämpimiä kylpyjä, heitä voideltiin kallein ainein, he söivät harvinaisia ja kalliita herkkuja. Eläinten seksuaalisista tarpeista huolehdittiin pitämällä samassa temppelissä aina jokaiselle pyhälle koiraalle kauneimpia lajinsa naaraita. Pyhien eläinten papit ja hoitajat nauttivat suurta kunnioitusta kansan keskuudessa. (Vilkka 1996a, 143.)
Intian Pyhä Lehmä on esimerkki nykypäivään asti jatkuneesta eläinpalvonnasta. Pyhän Lehmän palvonta on aina jaksanut hämmästyttää länsimaita. Indus-kulttuurissa eli Intian hindulaisten keskuudessa on ollut kaksi erittäin kunnioitettua ja palvottua eläintä: käärme ja lehmä. Lehmä on ollut intialaisille merkittävä sekä taloudellisessa että rituaalisessa ja mytologisessa mielessä. Lehmä on symbolisoinut äidillisyyttä, hedelmällisyyttä ja anteliaisuutta. (Taskinen 1999, 67-68.)
Mahatma Gandhin esittämän näkemyksen mukaan lehmän suojeleminen on "hindulle uskonnollinen velvollisuus, joka auttaa ihmistä ymmärtämään ei-inhimillistä elämää. Lehmä edustaa samalla muitakin lajeja, ja ihmisen suhtautumisen niihin tulisi olla yhtä suojelevaa kuin lehmäänkin". (emt, 69.)
Nykyisin Intiassa lehmää kunnioitetaan joko yksittäisenä lehmänä tai kokonaisena karjana maatalouteen liittyvissä rituaaleissa tai Krishna-Jumalan kultin yhteydessä, erityisesti Krishnan syntymäpäivänä. Intiassa käydään poliittis-uskonnollisesti värittynyttä keskustelua lehmän asemasta ja sen teurastuskiellosta. Erityisesti on kiistelty lehmien oikeudesta laiduntaa siellä missä ne ikinä haluavat, kuten kaupungeissa liikenteen seassa. Monet kaupungit haluaisivat lainsäädännöllä lopettaa tämän. Intialaisissa suurkaupungeissa näkee kuitenkin edelleen varsin tavallisesti vapaana kulkevia lehmiä. (emt, 69, 71.)
10.6. Shamanismi
Shamanismi on hyvin vanha, ellei kaikkein vanhin uskonnollis-psykologis-filosofinen suuntaus maailmassa. Shamanismi on laajempi asia kuin uskonto: se on elämäntapa, kulttuuri, maailmankuva ja järjestelmä. Shamanismi itsessään ei ole mikään yhtenäinen oppirakennelma; shamanismissa uskonto, taide ja magia ovat kietoutuneet yhteen. Shamaaniuskon kohde voi olla mikä tahansa, esimerkiksi juuri vaikka karhu. Shamaanit ovat keskeisessä roolissa shamanismissa. Leimallista shamanismille on näkyjen ja visioiden hankkiminen muuttuneissa tajunnantiloissa, kuten transsissa. (Pentikäinen 1998, 21, 25-26.)
Tutkijoiden mukaan shamanismia on esiintynyt 20 - 30 000 vuoden ajan, ennen muuta Siperiassa ja Pohjois- ja Etelä-Amerikan etnisten kansojen keskuudessa. Erimuotoista shamanismia on esiintynyt lisäksi Malesiassa, Australiassa, Kiinassa, Tiibetissä ja Japanissa. Kelttien druidit harjoittivat myös aikanaan omanlaistaan shamanismia. Meksiko on monien shamanististen tyylien kulttuurinen kotimaa. Siellä on esiintynyt poikkeuksellisen paljon psykedeelistä shamanismia, jossa hyödynnetään hallusinogeenisiä kasveja. Shamanismia on harjoitettu siis laajalti ympäri maailmaa. (Drury 1993, 27, 33-34.)
Shamanismia sanotaan noitauskoksi, koska siinä shamaanilla eli noidalla/tietäjällä on hyvin keskeinen rooli. Shamaanin tehtävä on toimia välittäjänä olemassaolon eri tasojen, ihmisten ja eläinten, elävien ja kuolleiden maailmojen välillä. Shamanismia sanotaan hallituksi mielen irtautumiseksi ruumiistaan. Shamaani siirtyy sieluruumiineen toisille olemassaolon tasoille, näkemättömiin maailmoihin, kenties kohdatakseen siellä esim. esi-isiä, luojajumalia ja kuoleman tai sairauden henkiä. Shamaanin ensisijaisin tehtävä on matkata toisiin maailmoihin. Shamanismi eroaa meedioiden harjoittamasta "kanavoinnista" siten, että shamaani on omissa toimissaan aktiivinen, kun taas meedio on pelkästään passiivinen vastaanottaja. Yhteistä näille on, että kummankin toiminta perustuu transsitilaan. (Drury 1993, 23, 26-27; Pentikäinen 1998, 15, 26.)
Shamaanit ovat parantajia, näkijöitä ja/tai tietäjiä. Kaikki eivät ole kaikkea tätä, vaan vain jonkin osa-alueen taitajia. Sana 'shamaani' tarkoittaa siperialaista tietäjää. Synonyymi-ilmaisuja ovat noita, velho, tietäjä ja loitsija. Monesti shamaani on ekstaatikko, joka harjoittaa ennustamista ja selvännäkemistä. Shamaani on usein kansanparantaja, mutta tulee toisaalta muistaa, että kaikki kansanparantajat eivät ole shamaaneja. Shamaanit ovat yleensä kylänvanhimpia, pienyhteisön hengellisiä ja sosiaalisia johtajia, jotka voivat esiintyä lisäksi lääkäreinä, taiteilijoina, sääennustajina ja/tai riistan paikallistajina. Shamaani voi olla myös luonnonkansan pappi ja poppamies, jolla on hallussaan sekä salaiset tiedot että kosketus pyhään. Shamaanin toimintakentän koko vaihtelee; on olemassa ainakin alueellisia, pienryhmä-, heimo- ja perheshamaaneja. (Drury 1993, 28; Koskinen 1996, 116; Pentikäinen 1998, 36.)
Shamaaniksi ei pääse aivan helposti; koeajan pituus voi olla jopa yhdeksän vuotta. Shamaaniksi pyrkivällä tulee olla jonkinlainen kutsumus tai henki(opas) on voinut valita shamaaniksi sopivan henkilön. Shamaaniksi pääseminen edellyttää initiaatiomenojen (alaviite 2) läpikäymistä. Initiaatiomenoihin kuuluu yleisesti eristäytyminen muista päivästä kuukausiin, paastoaminen, symbolinen kuolema ja uudelleensyntyminen. Initiaation kautta ihmisestä tulee oikeastaan toinen ihminen, koska hän on saanut tietoonsa mullistavia seikkoja maailmasta ja elämästä. Vanhimmat ja kokeneimmat shamaanit opettavat noviiseille alan hienouksia. Muun muinaistiedon tapaan shamanismin tiedot ja taidot kulkevat yleensä suullisena perintönä sukupolvelta toiselle. Shamanismi on säilynyt lähes pelkästään suullisen tiedonvälityksen varassa. Shamaanit ovat usein kulttuurinsa viimeisiä kantajia, kansansa kulttuurin ja uskonnollisen perinnön vaalijoita. (Pentikäinen 1998, 16; Rockwell 1991, 10-11, 67.)
Shamaanilla eli tietäjällä on hallussaan tietoa kaikesta olevaisesta. Tietäjä tuntee yleensä syvimmät salat ja synnyt sekä hallitsee pyhät sanat. Tietäjän tehtävänä on estää tulevat onnettomuudet sekä mahdolliset väärinkäsitykset ihmisten ja yliluonnollisen väen välillä. Tietäjä tuntee "synnyt" eli aineitten ja eliöitten syntyperän ja niiden "emuut". Tarvittaessa tietäjä käy alisessa tai ylisessä maailmassa hakemassa neuvoja esivanhemmiltaan tai muilta henkimaailman olennoilta. Tietäjät uskovat usein erityisesti sanan mahtiin. Sanoillaan ja loitsuillaan tietäjä hallitsee luonnonvoimia, parantaa tai nostattaa tauteja. Väkevällä luonnollaan ja haltioitumiskyvyllään tietäjä pystyy vakuuttamaan pahat henget ja sairauksien aiheuttajat omasta voimakkuudestaan. Tietäjät ovat olleet esivanhempiemme yhteiskunnan arvostetuimpia henkilöitä, yleensä oman yhteisönsä luontaisia johtajia. (Stalo 1995, 82-83.)
Shamaanikulttuurille tyypillisessä maailmankuvassa maailmankaikkeuden rakenne käsitetään kolmikerroksiseksi. Maailma muodostuu kolmesta osasta: ylisestä (hengellisestä), keskisestä (näkyvästä) ja alisesta (ruumiillisesta) maailmasta. Ylinen maailma on henkinen, jumalten ja henkien maailma. Keskinen maailma on näkyvä, ihmisten ja tämän maailman asukkaiden paikka. Alinen maailma on ruumiillinen ja maanalainen, kuolleiden olinpaikka. Keskisen, näkyvän maailman uskotaan olevan heijastus ylisestä, hengellisestä maailmasta. Eräät tutkijat ovat nähneet vastaavuuden näiden kolmen eri tason ja Freudin käsitysten välillä. Alinen maailma vastaa alitajuntaa (id), keskinen maailma puolestaan edustaa päivätajuntaa (ego) ja viimeksi ylinen maailma on vastine yliminälle (super ego). (Pentikäinen 1998, 45.)
Shamanistinen maailmankuva muodostuu yleisesti näistä kolmesta tasosta. Uskomuksen mukaan näitä kolmea vyöhykettä yhdistää pystysuora keskiakseli. Tällaisena maailmanakselina pidetään Maailmanpuuta / Elämänpuuta, jonka ympärille maailmankaikkeus on ryhmittynyt. Sen uskotaan kannattelevan taivaankantta ja pitävän maailmaa koossa. Tämä puu on yhdysside ylhäällä taivaassa olevien jumalien ja alhaalla maassa elävien ihmisten välillä. Elämänpuun varsi sijaitsee maailman keskuksessa keskisessä; sen lehvät ylettyvät taivaaseen yliseen asti; ja sen juuret puolestaan ulottuvat syvälle maan uumeniin aliseen. Puu toimii välittäjänä maanpäällisen ja taivaallisen elämän välillä. Shamaani kulkee tätä puuta pitkin eri maailmoiden välillä. Apunaan hänellä voi olla "henkioppaita" ja "voimaeläimiä". (Drury 1993, 42-43; Kovalainen & Seppo 1998, 10, 22; Rockwell 1991, 172-173.)
Pyhä puu -uskomukset ovat hyvin tavallisia Keski- ja Pohjois-Aasian uskonnoissa. Maailmanpuu esiintyy myös skandinaavisessa mytologiassa. Suomalaisessa mytologiassa puhutaan Isosta Tammesta, Linnunradan symbolista. Tammi on kreikkalaisessa mytologiassa ylijumala Zeuksen puu. Vastaavanlaisia pyhiä puita, usein kosmisiksi symboleiksi korotettuja, on ollut melkein kaikilla vanhoilla kansoilla. Monissa kulttuureissa tiettyjä puita on pidetty yliluonnollisten olentojen, kuten jumalien ja henkien asuinpaikkoina. Eri kulttuurit käyttävät eri vertauskuvia ja symboleja pyhän puun kuvailussa. Elämänpuu -tarinat kuvaavat usein ihmiskunnan alkuaikaa, jolloin ensimmäiset ihmiset ja jumalat elivät yhdessä paratiisissa. Puu kantoi monenlaista hedelmää. Puu vertautuukin luomiskertomuksen "hyvän- ja pahantiedonpuuhun". (Biedermann 1993, 285; Drury 1993, 43-44.)
Puu on toinen vastaavankaltainen inhimillisen olemassaolon, ikuisen kiertokulun ja kuolemattomuuden symboli kuten karhukin. Samalla tavoin kuin karhut, niin myös puut näyttävät kuolevan syksyisin, mutta keväällä huomaa, etteivät ne kuolleetkaan, vaan ne ovatkin jälleen vain heränneet uuteen eloon ja kukoistukseen. Ne eivät todella kuole koskaan! Luonnon ikuisen kiertokulun voi nähdä lisäksi kaikenlaisissa muissakin luonnon ilmiöissä, kuten kalojen elämässä, veden virtauksen liikkeissä (vasta- ja myötävirta), yms. Shamaanin transsitilaakin on verrattu juuri tähän keskeytymättömään elämän virtaukseen, joka nousee ja laskee. Ihmiselämäkin on juuri tällainen loppumaton, mutkainen virta tai polku myötä- ja vastamäkineen: "Everything will flow ..." (Suede). Puut, järvet ja joet sekä tietysti karhut ovat elämän jatkuvuuden merkkejä. (Shepard & Sanders 1985, 74-76, 115.)
Shamanismin yksi olennainen tunnuspiirre on lisäksi "henkioppaat". Henkioppaita on kahta perustyyppiä: auttavia ja opastavia. Ensinnäkin on henkiä, jotka ovat shamaanin hallinnassa ja jotka toimivat hänen palveluhenkinään. Toiseksi on henkiä, joita pidetään pikemminkin suojelijoina kuin auttajina. Ne voivat olla pienempiä jumalia tai kuolleiden shamaanien henkiä, entiteettejä. Henkiauttajat voivat ilmestyä shamaaneille unissa, näyissä tai spontaanisti initiaatiomenojen jälkeen tai ne voi periä joltakin kuolleelta sukulaiselta. Henkioppailla käydään myös kauppaa. Henkioppaat neuvovat, ohjaavat ja suojelevat shamaania. Shamanismin apuhenget voivat olla ihmisen- tai eläimenhahmoisia. (Rockwell 1991, 69, 93-97.)
ANTROPOSENTRIFUGI
"Haluan suurelta pedolta voimaa,
haluan sarvipään taltuttaa
haluan taistella härkää vastaan,
haluan valtaa verestä sen.
Katselen sinua, niinkuin miehet tekee
kuinka sinä pyörit, päässäni kehää."
"Haluan suurelta pedolta voimaa,
haluan sarvipään taltuttaa
haluan taistella härkää vastaan,
haluan valtaa verestä sen.
Katselen sinua, niinkuin karhu keväällä
kuinka sinä pyörit, nahoissasi ympyrää."
(Yrjänä, A.W., 1996.)
Shamanismissa uskotaan hyvin yleisesti jälleensyntymiseen ja ihmisten polveutumiseen eläimistä. Shamanistinen mytologia ei tee selkeää eroa ihmis- ja eläinkunnan välillä. Pohjois-Amerikassa on laajalle levinnyt käsitys eläinhengistä shamanististen voimien lähteenä. Shamanististen käsitysten mukaan eläimillä on hallussaan elämän ja luonnon, samoin kuin pitkän elämän ja kuolemattomuudenkin salaisuudet. Eläimet ovat suorassa yhteydessä alkuperäiseen paratiisiin. Paratiisissa ihmiset, eivät eläimet, lankesivat syntiin. Intiaaniuskomuksen mukaan eläimet on luotu ennen ihmisiä, tästä syystä niillä on ihmistä alkuperäisempi ja jumalallisempi alkuperä. Ne ovat välittäjiä ja yhdyssiteitä ihmisten ja jumalan välillä. (Rockwell 1991, 6, 70.)
Shamaanit harjoittavat, jos osaavat, lisäksi muodonmuutoksia. Shamaani muuttaa itsensä eläimeksi joko todella tai henkisessä mielessä. Shamaani saa näin itselleen uuden identiteetin. Hänestä tulee eläinhenki, joka puhuu jopa eläinten kieltä. Henkien kielen sanotaan olevan juuri eläinten kieltä. Shamaani ei taannu eläimen tasoiseksi, vaan pikemminkin vain samaistuu eläimeen. Shamaani voi saada yhteyden "paratiisiin" tiettyjen menojen kautta, lähinnä juuri matkimalla eläinten ääniä ja käyttäytymistä. (Drury 1993, 48-50; Pentikäinen 1998, 13; Savela 1993, 25.)
Monissa alkukantaisissa yhteisöissä ihmiset valitsevat tai heille annetaan "voimaeläimiä". Nämä ovat eläimiä, joiden ominaisuudet ja vahvat puolet kuvaavat heidän omia luonteenpiirteitään tai ihanteita, jollaisiksi he haluaisivat tulla. Kullakin yksilöllä voi olla 2 - 9 voimaeläintä. Voimaeläintä ymmärtämällä pyritään oppimaan erilaisia asioita. Voimaeläin on opettaja tai johtaja, jossa vaisto yhdistyy älykkyyteen. Voimaeläin saattaa kulkea ihmisen vierellä koko elämän ajan ohjaten ja suojaten tätä. Voimaeläin on eräänlainen ihmisen "sisin eläin", ihmisen toinen minä, alter ego, jota kuuntelemalla voi löytää itsensä ja ilon syvältä sisimmästään. Voimaeläimeen uskominen perustuu kokonaisvaltaiseen ajatteluun, jossa sisäisen ja ulkoisen maailman otaksutaan vaikuttavan vahvasti ruumiiseen, mieleen ja sieluun. (Pickering 1999, 78-79.)
Shamaaneiden maailmassa ei ole selvää jakoa hyvään ja pahaan; asiat nähdään lähinnä neutraaleina. Kuolemaa ei pidetä pahana, vaan sen ajatellaan kuuluvan osana elämään. Shamanismissa palvotaan, kunnioitetaan ja pelätään esi-isiä, henkiä ja vainajia. Vainajia lepytellään ja hyvitellään erilaisin menoin. Hengille uhrataan, jotta ne olisivat suopeita ja anteliaita. Keskeinen shamanistinen periaate on: "antaessaan saa". Siksi heimo antaa esimerkiksi osan sadosta hengille, saadakseen siten uuden sadon tulevaisuudessa. Shamanismissa kärsimys ja sairaudet nähdään positiivisesti ja optimistisesti. Niiden avulla ihminen oppii ja tulee vahvemmaksi. Skitsofreniankin nähdään aiheutuvan siitä, että ihminen on yhteydessä henkimaailmaan. Skitsofreenikko ei vain pysty itse hallitsemaan näkyjään ja hänestä saattaa tulla näkymaailman vanki. Shamaanit käyttävät sairauksien parantamiskeinoina mm. yrttejä, woodoo-nukkeja ja/tai henkimatkoja. Parantamistoiminnassa shamaanin tulee hallita pyhien instrumenttien käyttö, tuntea lääkekasvit ja osata käyttää niitä oikealla tavalla. (Rockwell 1991, 14.)
Shamanismi on itse asiassa käytännössä toteutettua, sovellettua animismia. Shamanismissa ei tehdä eroa luonnollisen (todellisen) ja yliluonnollisen (epätodellisen) välillä. Shamanistisessa maailmankuvassa todellisuuden rajat luonnollisen ja yliluonnollisen, ihmis- ja eläinkunnan, elämän ja kuoleman välillä ovat rakentuneet toisin kuin länsimaisen ihmisen maailmankuvassa. Shamanistiseen todellisuuteen kuuluvat erilaiset henget ja niitä vastaavat yliluonnolliset olennot. Animismin tavoin uskotaan, että kaikessa, niin esineissä kuin henkilöissä, on elävää voimaa, henki ja/tai sielu. Kosmoksen kaikkien osien käsitetään olevan yhteydessä toisiinsa. Unia pidetään yhtä todistusvoimaisina kuin näkyväisen näkemistä. Shamaani ei pidä kokemuksiaan mielikuvituksensa tuotteina. (Drury 1993, 19, 58; Pentikäinen 1998, 144.)
Shamanistisen perinteen tyypillisimmät lajit ovat myytit, loitsut, laulut, itkuvirret, rukoukset, manaukset ja shamaanin valat sekä shamaanin edelläkävijöitä koskevat tarinat. (Pentikäinen 1998, 15, 21.) Näillä tavoitellaan "parempaa metsästys-, kalastus- tai poro-onnea, terveyttä tai avio-onnea" (emt, 29). Shamaanien rituaaliseen varustukseen kuuluvat mm. rumpu, puku, laukku, naamio, yms. Rummulla on shamanismissa tärkeä tehtävä, koska se sananmukaisesti on se väline, joka kuljettaa shamaanin toiseen maailmaan, yliseen tai aliseen. Toinen tärkeä asia shamanismissa on laulu. Lauluilla ja messuamisilla shamaani ilmaisee sekä voimansa että aikeensa. Laulujen uskotaan olevan jumalten ja henkien ääniä. Pyhät kasvit ja yleensä kasvit, jotka aiheuttavat näkyjä ja hallusinaatioita, ovat olennainen osa shamanismia monissa osissa maailmaa. Psykedeelisten aineiden, LSD:n ja muiden huumeiden uskotaan "avaavan taivaiden ovet" ja tekevän mahdolliseksi yhteyden jumaliin ja henkiin. (Drury 1993, 61, 63, 68.)
Shamaanit käyttävät erilaisia ekstaasitekniikoita toisiin maailmoihin ja toisiin todellisuuden tiloihin pääsemiseksi. Shamanismissa on keskeistä toisen tietoisuuden tilan saavuttaminen, siirtyminen hallitusta tämänpuoleisesta hallitsemattomaan tuonpuoleiseen. Shamaani vaipuu transsiin, tekee matkoja sieluruumiissaan toisiin maailmoihin, ja raportoi muille maailmankaikkeuden kosmisista hankkeista. Shamanismin tärkeä tunnuspiirre on juuri sielun matka eli transsitila, joka muistuttaa uni- ja hulluustiloja sekä kuolemanjälkeisiä tiloja. Shamaani on oikea "pyhyyden teknikko, hurmoksen mestari". Shamanismissa esiintyy uskoa kahteen tai useampaan sieluun. Ihmisen ns. vapaasielu jättää ruumiin transsissa matkatakseen toiseen maailmaan. Ihmisen toinen sielu on perinteinen ruumissielu. Lisäksi on olemassa henkisieluja, jotka voivat elää ylisukupolvisesti. (Drury 1993, 13, 23; Pentikäinen 1998, 10-11, 50.)
Sielun matkojen tapahtumia ja tunteita kuvataan monesti seksuaaliviritteisesti, esimerkiksi tyyliin: "tunsin hän otti minut emättimeensä" (Drury 1993, 141). Erityisesti transsivaihetta kuvataan kiihkeän seksuaalis-eroottisesti. Shamanismissa seksuaalisuus on sakralisoitu ja viety korkealle kosmiselle tasolle. Shamaanit ovat yleensä androgyynisiä, kaksisukupuolisia henkilöitä, jotka pyrkivät saavuttamaan maskuliinisien ja feminiinisien puolien tasapainon. Miesshamaanit saattavat jopa pukeutua naisten vaatteisiin. Androgyynisyys näkyy kuitenkin kaikkein eniten henkisellä puolella, kuten tavassa yhdistää naiseutta ja miehisyyttä vastaavat ominaisuudet yhdeksi. Mitä sitten tarkoittaneekaan, shamaaneilla sanotaan olevan kyky vaihtaa sukupuolta rituaalien aikana. (Drury 1993, 39; Pentikäinen 1998, 50, 55; Shepard & Sanders 1985, 105.)
Nykypäivän ihminen voi osallistua erilaisiin "kasvuryhmiin", jotka harjoittavat shamanistisia tapoja. Viime vuosikymmeninä on uudelleen virinnyt kiinnostus etnisten kansojen mytologioita, muuttuneita tietoisuudentiloja ja idän mystiikkaa kohtaan. Etenkin 1960-luvulta lähtien on New Age -liikkeen vanavedessä shamanismia alettu tarjota nykyihmisen (uus)uskontona (uusshamanismi, neonshamanismi). Se on tuottanut uusshamanistista folkloristiikkaa, teatteria ja lauluyhtyeitä. Toinen nykytrendi on ollut shamanismin tarjoaminen uskonnosta täysin riippumattomana, vaihtoehtoisen terapian muotona. Erilaisissa kehitysryhmissä pyritään löytämään oma "uniaika" eli oman sielun autenttiset äänet ja yhteys omaan sisäiseen jumalaan. Viime vuosina shamanismin käsite on liitetty myös esim. kristinuskon ilmiöihin ja tiettyihin nykyaikaisen rockmusiikin idoleihin. Käsitettä käytetään nykyisin melko sattumanvaraisesti, jopa tieteellisissä teksteissä. Stig Söderholmin (1990) väitöskirjan mukaan sekä Jeesus Kristus että Jim Morrison (The Doors) olivat shamaaneja. (Drury 1993, 145-146; Pentikäinen 1998, 25.)
10.7. Totemismi
Totemismi on vastaavankaltaista toimintaa kuin shamanismi, mutta siinä pääroolissa on shamaanin sijasta uskonobjekti, toteemi. Totemismia ollaan pidetty nykyisten uskontojen varhaisena esikuvana. Alkuaan totemismin uskottiin olevan pelkästään amerikkalainen ilmiö. Myöhemmin tutkijat ovat kuitenkin pystyneet osoittamaan vastaavanlaisien tapojen esiintymisen myös Australiassa ja muualla maailmassa. Totemismia ollaan monesti pidetty pelkkänä kansatieteellisenä harvinaisuutena, arkaistisena instituutiona. (Durkheim 1980, 101, 104-105.)
Ensimmäisenä tutkija MacLennan pyrki liittämään sen osaksi ihmiskunnan yleistä historiaa. Hänen mukaansa totemismi ei ole pelkästään alkeisuskonto, vaan siitä on peräisin kehittyneempienkin uskontojen uskomukset ja tavat. Tieteilijä Frazer oli aikanaan myös samoilla linjoilla. Hän omissa tutkimuksissaan kokosi yhteen kaikki totemismin eri puolet, riippumatta niiden kansallisista ja historiallisista eroista. Tunnetuista totemismin tutkijoista on syytä mainita erityisesti myös Émile Durkheim (1858-1917), jonka uskontososiologian klassikkoteos, Uskontoelämän alkeismuodot, kuvaa totemismia Australian aboriginaalien keskuudessa. (emt. 1980, 101, 104-105.)
Totemismin eräät tutkijat (mm. Frazer, Lang) ovat olleet sitä mieltä, että totemismi ei ole lainkaan uskonto. Totemismiin on tullut mukaan uskonnollisuutta sen oltua kosketuksissa todellisten uskontojen kanssa. Uskonto ollakseen uskonto tarjoaa maailmanselityksen; pelkkä kokoelma hajanaisia uskomuksia eri kohteista ei ole vielä riittävää. Totemismilta puuttuu tämä uskonnolle tyypillinen yhtenäinen maailmanselitys. Totemismi edustaa lähinnä hajanaista kansanuskoa. (emt, 139, 175.)
Totemistiset kertomukset ja käsitykset ovat olleet elintärkeitä muinaisyhteisöille. Ne ovat toimineet heimoyhteisöissä sosiaalisten ryhmien identiteetin perustana. Ne ovat pitäneet yllä sosiaalisten ryhmien yhteisyyden tunteita, etnisten ryhmien itseidentiteettiä ja ryhmien kiinteyttä. Niillä on ollut merkitystä myös ryhmien keskinäisissä vuorovaikutussuhteissa. (Pentikäinen 1995, 92.)
Totemismia on harjoitettu samankaltaisena eri puolilla maailmaa kansallisista ja historiallisista eroista riippumatta. Sigmund Freud on esittänyt McLennanin käsityksiin pohjautuvan näkemyksen siitä, kuinka totemismi muodostaa säännöllisen vaiheen kaikissa kulttuureissa. Totemismin aikakauden jäänteitä voi nähdä hyvin monissa vanhojen ja nykyisten yhteiskuntien tavoissa ja käytännöissä. Totemismin aika päättyi silloin, kun ihminen alkoi kesyttää eläimiä kotieläimeksi ja aloitti karjanhoidon. (Freud 1989, 124-125, 162.)
Totemismia harjottavat ennen kaikkea ns. luonnonkansat. Toteemi on eläin, kasvi tai luonnonilmiö, johon ihmisen uskotaan olevan maagisessa yhteydessä. Usein toteemia pidetään tabuna. Tutkija Howitt on löytänyt kaikkiaan yli 500 toteeminimikettä. Yleensä toteemi kuuluu joko eläin- tai kasvikuntaan, myös elottomia esineitä käytetään jossain määrin. Australian alkuasukasheimojen toteemeja ovat olleet mm. opossumi, kenguru, koira, mehiläisten hunaja, emu, pussimäyrä, musta ankka, musta käärme, ruskea käärme, mattokäärme, kimalaisen hunaja, piikkisika, tasankokalkkuna, vesisade, tuli, ukkonen, jne. Melkein kaikkien eläinten mukaisia toteemiklaaneja löytyy maailmasta. (Durkheim 1980, 113-114, 142.)
Toteemi on symboli, materiaalinen ilmaus jostakin muusta. Toteemi symboloi kahta erilaista asiaa. Ensinnäkin se on jumalan, yhteiskunnan tai toteemisen periaatteen symboli. Toisaalta se on klaaniyhteisön tunnusmerkki ja sen symboli. Se on klaanin lippu, vaakuna tai merkki, jonka perusteella se tunnistetaan toisista klaaneista. Toteemiveistokset ja -kuvat ovat pyhiä esineitä. Toteemin kuvia saatetaan sijoittaa klaanin talojen seinille, kanoottien kylkiin, aseisiin, käyttöesineisiin ja haudoille sekä myös ihmisten ihoon. Toteemi ei ole pelkästään nimi tai tunnus, vaan sitä käytetään myös uskonnollisten seremonioiden yhteydessä osana liturgiaa. (emt, 121, 123, 130, 192.) Ihmisen nimi oli alkukantaisille kansoille hyvin tärkeä seikka; se oli ihmisen sielu ja persoona. Eläimen nimen käyttäminen liittyi olettamukseen, että ihmisen persoonan ja kyseisen eläinlajin välillä on jokin salaperäinen ja tärkeä side, yleensä verisukulaisuussuhde. (Freud 1989, 136.)
Totemismi on alun perin tarkoittanut verisukulaisuutta; ihmisen ja eläinlajien yhteisestä veriliitosta johtuvia tapoja ja käsityksiä. Totemismi on tarkoittanut perheen, klaanin tai heimon esivanhemman samaistumista johonkin paikalliseen eläin- tai kasvilajin. (Savela 1993, 18.) Eläinpalvonnassa palvotaan itse eläintä sen itsensä vuoksi, mutta totemismissa ei asianlaita ole tällä tavoin; siinä ei milloinkaan palvota itse eläintä. Palvonnan kohteena on toteemin symbolinen kuva. Durkheim painottaa erityisesti, että "eläimet eivät todellakaan ole sellaisenaan palvonnan kohteina, vaan toteemin vertauskuva ja mielikuva" (Durkheim 1980, 163). Toteemia esittäviä kaikenlaisia kuvia ja merkkejä kunnioitetaan selvästi enemmän kuin niitä, joita kuvat esittävät. Toteemieläimet ja -kasvit elävät maallisessa maailmassa ja sekoittuvat helposti jokapäiväiseen elämään. Niillä saattaa olla myös profaaneja tehtäviä; tavallisin niistä on toimia ruokana. (emt, 130, 134.)
Toteemieläin on siis pyhän olennon vertauskuva. Vertauskuva on uskonnollisen elämän tärkein lähde. Totemismissa pidetään vaihtelevassa määrin pyhänä kolmea luokkaa. Nämä ovat toteemin kuvalliset ilmaisut, klaanin nimikkoeläimet tai -kasvit ja klaanin jäsenet. (emt, 139, 177, 206.) Klaani kunnioittaa toteemiaan ja pyrkii kaikin tavoin välttämään toteemieläimensä tai -kasvin tappamista tai vahingoittamista. Vastineeksi kunnioituksesta klaani odottaa toteemiltaan suojaa ja turvaa. Toteemin tehtävä on auttaa sairauksissa ja antaa ennusmerkkejä tai varoituksia klaanilleen. (Freud 1989, 127, 129.)
"Klaanin ihmiset ja siihen luokitellut esineet muodostavat yhdessä kiinteän järjestelmän. Kaikki samaan klaanin kuuluvat olennot, ihmiset, eläimet, kasvit tai elottomat kappaleet, ovat vain toteemiolennon muotoja. Kaikilla on toteemieläimen luonne. Niiden ominaisuudet ovat siis toteemin ominaisuuksia". (Durkheim 1980, 146.)
Heimon jäsenien uskotaan olevan toteemieläimensä luonteisia. Heillä sanotaan olevan sen niin hyvät kuin pahatkin ominaisuudet. Durkheimin kirjan esimerkissä kerrotaan miehestä, jolla on karhu tunnuksenaan. Tämän miehen sanotaan haavoittuvan helposti taistelussa, sillä karhu on raskas, hidas ja helposti pyydystettävissä. Toteemieläimen ja ihmisen suhde voi olla hyvin läheinen, jopa niiden kohtalot voivat olla sidoksissa keskenään. Jos eläin kuolee, saattaa ihmisenkin elämä olla vaarassa. Ihmisen uskotaan voivan ottaa kyseisen eläimen hahmon tietyissä olosuhteissa, kuten vaaran hetkellä. Eläin suojelee ihmistä ja toimii hänen turvanaan. (Durkheim 1980, 153.) Klaanin jäsenet pyrkivät itse eri tavoin samaistumaan toteemiinsa. He korostavat sukulaisuuttaan sanoin ja teoin. Esimerkiksi klaanin juhlatilaisuuksissa, kuten kastajaisissa, miehuuteen vihkijäisissä ja hautajaisissa, klaanin jäsenet pyrkivät olemaan mahdollisimman samannäköisiä toteeminsa kanssa ja saattavat liikkua toteemieläimensä tavoin. (Freud 1989, 127, 129.)
Totemismi on esi-isien palvonnan erityinen muoto. Heimon jäsenten esi-isänä pidetään jotakin eläin- tai kasvilajia, siksi kyseistä lajia palvotaan ja kunnioitetaan jumalana tai suvun vanhimpana. Totemismissa heimo, klaani, suku tai yksittäinen perhe tekee uskonnollisluonteisen sopimuksen toteemieläimensä kanssa. Toteemieläimen valinta perustuu yleensä suvussa kulkevaan tarinaan. Eläimestä tulee heimon tunnus ja pyhä esi-isä, jonka tappaminen ja syöminen voivat olla kiellettyä. Eläimeen suhtaudutaan kuin läheiseen sukulaiseen; sitä pidetään heimon suojelijana ja neuvonantajana. Toteemieläin on "eräänlainen hyvää tekevä maskotti, joka vaatii sovitusuhreja vaaliakseen ryhmän hyvinvointia". (Sappinen 1992, 6.; ks. myös Durkheim 1980, 161.)
Esi-isän uskotaan kuoleman kautta muuttuvan toteemin edustamaksi hahmoksi. Jos toteemina on karhu, tulee esi-isästä kuoltuaan karhu. Toteemihahmoa saatetaan pitää korkeamman arvoisena kuin muita klaanin jäseniä; sitä voidaan kutsua "isäksi tai isoisäksi". Esivanhempana se on hierarkiassa astetta muita ylempänä. Klaani tuntee tällöin itsensä siitä moraalisesti riippuvaiseksi. Useimmissa tapauksissa toteemiin suhtaudutaan kuitenkin yhdenvertaisuuden tuntein, tasa-arvoisesti. Sukulaisuuden johdosta toteemieläintä pidetään ystävällisenä liittolaisena, jonka apuun voi aina luottaa. (Durkheim 1980, 138, 163.)
Totemismi ei ole pelkästään uskonnollinen, vaan myös sosiaalinen järjestelmä. Totemismia on varsinaisesti kahdenlaista: yksilön ja klaanin mukaista totemismia. Kolmantena muotona voidaan puhua sukupuolen mukaisesta totemismista. Toteemin saamisessa on olemassa kolme eri järjestelmää. Useimmissa yhteiskunnissa lapsi syntyy äitinsä toteemiin. Toinen mahdollisuus lapselle on periä isänsä toteemi. Kolmas vaihtoehto on mystisen esi-isän toteemi; myyttisen esi-isän kuvitellaan hedelmöittäneen äidin. Yhteisötoteemi ja henkilökohtainen toteemi eroavat toisistaan tavoissa, joilla ne hankitaan. Nämä kaksi totemismin lajia ovat hyvin läheistä sukua toisilleen, mutta niiden välillä on myös tärkeitä eroja. (Durkheim 1980, 115, 155, 171.)
Yhteisötoteemi peritään yleensä syntyperän mukaisesti, sen sijaan tämän kaltaista polveutumissuhdetta ei ole mukana henkilökohtaisessa toteemissa. Henkilökohtainen toteemi on tietoisen toiminnan tulosta. Se joko hankitaan tai annetaan. Yksilötoteemi on liittolainen ja suojelija, mutta ei kuitenkaan sukulainen kuten yhteisötoteemi. Kaikilla poppamiehillä on yleensä oma henkilökohtainen toteeminsa, sitä vastoin maallikoilla sitä ei useinkaan ole lainkaan. Uskonnoissa on aina kollektiivisen toiminnan ohella mukana myös yksilöllinen puolensa. Epäpersoonallisten ja yhteisten toteemien lisäksi on olemassa jotakin persoonallista ja yksilöllistä, jota ihmiset palvovat yksinään. Kunkin oma elämä on sidoksissa henkilökohtaiseen toteemiin, jonka toivotaan suojelevan pahoja voimia vastaan ja antavan voimaa. Henkilökohtainen toteemi nähdään etuna, joka on hyvä olla olemassa, mutta se ei ole kuitenkaan välttämättömyys. Perheiden toteemit ovat yksilötotemismia. (emt, 152-157, 164-168.)
Durkheimin mukaan varhaisimmat ihmisyhteisöt ovat muodostuneet eriytymättömistä laumoista. Myöhemmin laumat itsenäistyivät ja muodostivat klaaneja. Klaani on perinteisesti ollut alkukantaisissa yhteisöissä tärkein sosiaalinen organisaatio. Klaanilla on kaksi ominaispiirrettä: Ensinnäkin klaanin jäsenet muodostavat sukulaissiteiden verkoston ja toiseksi klaanin jäsenillä on yleensä sama nimi. Saman klaanin jäseniä ei yhdistä toisiinsa yhteinen asuinpaikka tai veri, sillä he eivät välttämättä ole veriveljiä tai naapureita keskenään, vaan ykseys tulee siitä, että heillä on sama nimi, sama vertauskuva, yhteinen usko ja yhteiset riitit. Yhteenkuuluvuuden tunne syntyy osallisuudesta samaan toteemiseen kulttiin. Klaanin toteemi voi olla yleiseksi käynyt yksilöllinen toteemi. Yhteisötoteemi on osa jokaisen klaanin jäsenen sosiaalista statusta; se on yleensä perinnöllinen. Ihminen ei voi näin ollen itse valita toteemiaan, koska ei juurikaan voi itse vaikuttaa syntyperäänsä. (Drury 1993, 17-18; Durkheim 1980, 112, 155, 160, 164.)
10.8. Kultit ja riitit
Käytännön tasolla toteutetusta animismin, luonnonpalvonnan, shamanismin tai totemismin rituaalisesta perinteestä käytetään nimitystä kultti. Kultti on säännöllisin väliajoin toistuvien, erilaisten riittien, juhlien ja seremonioitten järjestelmä. Kultit pohjautuvat menneisyydestä kertoviin myytteihin. Riitit ovat myyttien kertoman menneisyyden muistelemista ja sen nykyistämistä. Kulttia harjoitetaan siteiden voimistamiseksi ja vahvistamiseksi pyhiin olentoihin, yhteisöön ja yhteiskuntaan, joista ollaan riippuvaisia. Jokaisessa kultissa on kaksi puolta: negatiivinen ja positiivinen. (Durkheim 1980, 78, 269, 330.)
Kultit pitävät sisällään erilaisia riittejä. Tällaisia ovat mm. askeettiset riitit, siirtymä-, uhri-, jäljittely-, esikuva-, muisto- ja sopeutumisriitit. Riitit sijoittuvat yleensä elämän käännekohtiin: syntymään (kaste), aikuiseksi tulemiseen (konfirmaatio), perheen perustamiseen (vihkiminen) ja elämän päättymiseen (hautajaiset). (Koskinen 1996, 42.) Ne ovat myös käyttäytymissääntöjä siitä, kuinka tulee menetellä pyhien kohteiden läsnäollessa. Riitit ovat tärkeitä, koska ne tuovat myyttisen maailman nykyhetkeen. (Durkheim 1980, 59; Gustafsson 1997.)
Erilaiset kiellot muodostavat kultin negatiivisen osuuden. Moniin kultteihin kuuluu toteemin tappamis-, syömis- tai kosketuskieltoja. Kieltoja on erilaisia ja ne voidaan selvästi erottaa toisistaan. Negatiivinen kultti toimii johdatuksena ja valmistautumisena positiiviseen kulttiin. Negatiivisessa kultissa sanoudutaan irti jokapäiväisestä elämästä ja luodaan edellytyksiä positiiviselle kultille rituaalisella kieltäytymisellä, johon voi kuulua mm. paastoamista, valvomista tai vetäytymistä yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen. Negatiivinen kultti on lähinnä siis kärsimystä, pidättäytymistä ja kieltäytymistä kaikesta maallisesta. Eristäytymisen, yksinäisyyden ja hiljaisuuden uskotaan avaavan ihmisen mielen näkemään näkymättömiä asioita. (Durkheim 1980, 138, 276-279; Rockwell 1991, 66.)
Esimerkki negatiivisesta riitistä on sureminen osana sopeutumisriittiä. Kuolemaa seuraava sureminen muodostuu useista eri riiteistä. Osassa riiteistä on kyse kieltäymyksistä: "on kiellettyä lausua kuolleen nimeä, tai pysytellä kuolinpaikan läheisyydessä, sukulaisten, erityisesti naispuolisten, pitää pidättäytyä kaikesta yhteydenpidosta vieraiden kanssa; elämän tavalliset askareet lykätään tuonnemmaksi aivan kuin juhla-aikoina jne.". (Durkheim 1980, 345.)
Toinen esimerkki negatiivisista riiteistä on erilaiset syömiskiellot. Eläin- ja kasvitoteemien epäpyhä tehtävä on olla ihmisten ruokaa. Niiden syömisestä on olemassa omat säännöstönsä. Sääntöihin ja erityisesti kieltoihin vaikuttaa keistä henkilöistä ja mistä tilanteista kulloinkin on kyse. Sukupuoli, ikä, siviilisääty, arvovalta ja sukulaisuus ovat määrittäneet erilaisten toiminnallisten roolien perustat juhlatilaisuuksissa. Joissakin juhlatilaisuuksissa tietyt klaanin jäsenet, kuten vanhat miehet ja suuren uskonnollisen arvon saavuttaneet henkilöt, suorastaan joutuvat syömään pyhää toteemieläintä tai -kasvia, joka sitä vastoin on epäpyhiltä kiellettyä. Toteemieläimen syömisen välityksellä klaanin jäsenet pyrkivät uudistamaan ja varmistamaan oman jumalankaltaisuutensa. Muita negatiivisia riittejä ovat lisäksi toteemin tappamista koskevat kiellot ja erilaiset kosketuskiellot. (Freud 1989, 163-164; Durkheim 1980, 131; Shepard & Sanders 1985, 85.)
Positiivinen kultti edellyttää onnistuakseen asketismia. Ihmisen tulee olla tottunut luopumaan, kieltäytymään, unohtamaan itsensä ja siis kärsimään. Positiivinen kultti muodostuu positiivisia ja molemminpuolisia suhteita koskevista tavoista. Hedelmöittymisriitit ovat esimerkki tällaisesta positiivisesta toiminnasta. Siihen liittyvien riittimenojen tehtävänä on turvata klaanin toteemina toimivan eläin- tai kasvilajin lisääntyminen ja kukoistus. Toteemilaji on yksinkertaisesti tarkoitus saada lisääntymään. Yhteistä kaikille positiivisille riiteille on se, että ne suoritetaan luottamuksen, ilon ja innostuksen vallassa. Monet positiivisen kultin tilaisuudet ovat oikeita ilojuhlia, joihin kuuluu riemua, eloisuutta ja hauskuutta. Toisaalta niissä voi olla mukana myös juhlallisuuden tuomaa vakavuutta. (Durkheim 1980, 282, 291-292, 329, 344.)
Vuodenaikojen kierto määrittää juhlien ajankohdat ja antaa aiheen juhliin. Moninaiset rituaalit ilmaisevat ihmisten ja toteemin keskinäistä yhteyttä. Toteemin palvontamenoihin, sen rituaaliseen perinteeseen kuuluvat olennaisesti erilaiset runot, laulut, tanssit, myyttien näyttelyt, naamareiden käyttö, tietty pukeutuminen (mm. eläinten nahka- ja turkisasut), veistokset, jne. Käytännön rituaaliseen toimintaan voi kuulua lisäksi mm. tupakan polttaminen piipussa, voiteen tai salvan hieronta vartaloon, kyseisen toteemin nahasta tehdyn vyön pitäminen vyötäröllä, toteemin osien (mm. aivojen) syöminen, veden juominen eläimen jalanjäljestä tai erilaisten loitsujen ja lukujen lukeminen. (Rockwell 1991.)
VIITTEET:
1) Eliade, Mircea (1989): Journal III, 1957-1969- Translated from the French by Fred H. Johnson, Jr. Chicago & London: The University of Chicago Press.
2) Initiaatiomenot ovat yksi kaikkein laajimmalle levinnyt Pohjois-Amerikan intiaanien harjoittama traditio. Initiaatiomenoja harjoitetaan monien muidenkin asioiden vuoksi kuin vain shamaaniksi valmistumisen tähden.