|
|
Eläintutkimus
OSA I. ELÄINTASO: KARHU, METSÄNELÄIN
3. ELÄIN- JA LUONTOTUTKIMUS
3.1. Eläintutkimus
3.1.1. Onko eläimen elämällä väliä?
3.1.2. Onko eläimen kuolemalla väliä?
3.1.3. Eläimet osana yhteiskuntaa
3.1.4. Eläinoikeudet ja -suojelu
3.1.5. Spesismi eli lajien sorto
3.2. Luontotutkimus
3.2.1. Ihmiskeskeiset asenteet:
"Ihminen on luonnon herra"
3.2.2. Luontokeskeiset asenteet:
"Ihminen on osa luontoa"
3.2.3. Luonnonsuojelu
OSA I. ELÄINTASO: KARHU, METSÄNELÄIN
Tässä ensimmäisessä osassa (kappaleet 3-6) karhua tarkastellaan eläimenä joka suhteessa. Huomion kohteena on siis karhun tosiasiallinen olemus. Tässä osuudessa pohditaan mm. sitä, millaista on oikeastaan eläinten ja karhun elämä? Eläinten yleisiä perustarpeita ovat ainakin syöminen, nukkuminen, toiminnan ja lisääntymisen tarpeet. Eläinten vaistonvaraisiin käyttäytymismalleihin kuuluvat lisäksi aggressiivisuus, reviirin puolustamistarve, huoli jälkeläisistä ja näiden suojelemisen tarve sekä tarve luoda mahdollisimman tärkeä asema omassa yhteisössä. Näitä teemoja enemmän pohditaan kuitenkin eläinten henkisen elämän mahdollisuutta. (Koskinen 1996, 33-34.)
Toisaalta tässä ensimmäisessä osassa tarkastellaan ihmisten suhdetta eläimiin ja karhuun. Mitä eläimet oikeastaan meille ihmisille merkitsevät? Ihmiset ovat nähneet karhussa vastakkaisia piirteitä. Toisaalta se on pelottava petoeläin ja ihmisen vihollinen. Mutta ei kuitenkaan niin paha vihollinen, etteikö ihmisten suhtautumista karhuun määrittäisi se tosiseikka, että karhu eläimenä on ihmisten itsensä hallittavissa oleva luontokappale. Toisaalta karhua pidetään myös kilttinä eläimenä. Monesti ihmiset kuvittelevat ja kuvailevat karhun sellaiseksi kuin mitä he haluaisivat sen olevan: ihmisen ystävä, pehmeän karvainen, lähes kesy eläin ainakin eläintarhoissa. (Shepard & Sanders 1985, xii.)
3. ELÄIN- JA LUONTOTUTKIMUS
3.1. ELÄINTUTKIMUS
Tieteellisessä mielessä eläimet ovat perinteisesti kuuluneet luonnontieteiden tutkimusaiheisiin. Eläinten suhteesta ihmisiin ja ihmisten suhteesta eläimiin ovat olleet kiinnostuneita myös filosofit, psykologit, antropologit, uskontotieteilijät ja sosiologit. Vasta kehittymässä olevan tieteenhaaran zoopologian, joka on antropologian sisartiede, erityisalueina ovat eläimet kulttuurisesta ja historiallisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Vastaavalla tutkimusalueella toimii myös monitieteellinen antrozoologia, joka tarkastelee eläimen ja ihmisen välistä suhdetta. Yhteiskuntatieteilijät ovat myös ottaneet osaa tähän tutkimukseen. Eläinten ja ihmisten välisten suhteiden tieteelle ei oikeastaan ole vakiintunutta omaa, yhtä ja selkeää, tieteennimeä ollut tähän mennessä. Antrozoologia on ilmeisesti vakiintumassa kaikenlaisen eläimiä ja ihmisiä tarkastelevan tieteenharjoittamisen nimeksi. Lisääntyvästä yhteiskuntatieteellisestä mielenkiinnosta eläimiä kohtaan kertoo uusien tieteellisten aikakauslehtien (mm. Society and Animals) ilmestyminen markkinoille. (Ingold 1988, 1; Vilkka 1996a, 18-19, alaviite 1.)
Yhteiskuntatieteellisen eläintutkimuksen ongelmana on se, että sen tutkimuskohde kuuluu oikeastaan luonnontieteiden piiriin. Yhteiskuntatieteethän tutkivat perinteisesti ihmisiä ja näiden luomaa kulttuuria. Näiden tieteenalojen tutkimusmenetelmät poikkeavat toisistaan ratkaisevasti. Luonnontiede on monesti pelkästään positivistista, luonnon ilmiöiden lainalaisuuksien, mekaanisuuden ja kausaalisuuden mittaamista, kun taas yhteiskuntatieteet pyrkivät ymmärtämään ja selittämään yhteiskunnallista tapahtumista hermeneuttisen lähestymistavan kautta. Eläimiä on näihin päiviin asti tutkittu lähes pelkästään luonnontieteen metodein. Eläinten käyttäytymistä on kartoitettu enimmäkseen behavioralistisella tavalla: "mustalaatikkokokein", yms. Tieteenaloista sosiaaliekologia ja zoologia ovat tällaisia luonnontieteellisesti painottuneita eläintieteitä.
Olemassa olevat eläintutkimukset ovat siitä kiusallista luettavaa yhteiskuntatieteilijälle, että niissä ei monestikaan ole osattu vetää rajaa selvästi luonnon- ja yhteiskuntatieteellisyyden välille. Eläinmaailman yhteiskunnallisuutta ollaan hahmoteltu lähinnä sieltä, missä ihminen astuu mukaan näyttämölle, sieltä missä eläin ja ihminen kohtaavat, ja missä tapahtuu sosiaalista vuorovaikutusta näiden kesken. (Kupsala.) Yhteiskuntatieteet eivät tietenkään ole koskaan kokonaan unohtaneet eläimiä ja muuta luontoa. Luonto ja eläimet ovat olleet mukana tutkimuksissa sivuroolissa, ihmisten toiminnan objekteina: "ympäristönä, raaka-aineena, aineellisena perustana, maun erottautumisvälineinä ruuassa, metaforina, sairauksina, kuoleman ja syntymän kiertona". (Kupsala.)
Mutta millaista olisikaan yhteiskuntatieteellinen tutkimus, jossa eläin sijoitettaisiin pääosaan? Eräät tutkijat (mm. Alger & Alger 1997 alaviite 2; Sanders 1993 alaviite 3) ovat jo ehtineet julkaisemaan tämäntyyppisiä tutkimuksia, joissa asioita tarkastellaan eläimen näkökulmasta. Ihmistieteiden teorioita (mm. symbolisen interaktionismin teoriaa) on sovellettu eläinten (mm. kissan ja koiran) ja ihmisten välisten suhteiden sekä eläinten keskinäisten suhteiden tarkasteluun. Eläinten tutkiminen yhteiskuntatieteissä edellyttää eniten tutkijalta tutkimuksensa oikeuttamista. Uuden tieteenhaaran ongelmana on se, että vallitsevat tieteenalat asettavat usein kyseenalaiseksi uuden tutkimusalan mielekkyyden. Sosiologiassa on kuitenkin aina reilusti tunnustettu eläimien olemassaolo. Menneinä aikoina sosiologia jaoteltiin jopa ihmis-, eläin- ja kasvisosiologiaan (Rinne 1954, 13 alaviite 4).
Eläimiin suhtautuminen on usein ollut varsin yhdentekevää, niitä on käytetty tekosyinä täysin muuhun keskusteluun, jota on pidetty paljon ensiarvoisempana kulttuurissamme. Eläintutkimuksen aihealueet voidaan jaotella seuraavasti: eläinrääkkäystapaukset, eläimet harrasteena, hyötynä ja ruokana (metsästys ja kalastus), eläimet seuralaisena (lemmikit), eläimet ongelmana (vahinkoeläimet), eläimet ihmisen hyvinvoinnin edistäjänä (tiede ja tuotanto), eläimet osana luontoa (uhanalaisuus) ja erikoiset eläimet (eläimet, joilla on erityistaitoja). (Pohjolainen 1996, 8.)
Yhteiskuntatieteellinen eläintutkimus on tutkinut ennen kaikkea eläinten henkistä elämää: eläinten käyttäytymistä, tunnereaktioita, älykkyyttä ja kommunikointia. Eläinfilosofit ja -psykologit ovat pyrkineet ennen muuta määrittelemään eläimen. Luokitteluja on synnytetty erityisesti laatimalla vertailuja eläinten ja ihmisten samanlaisuudesta ja erilaisuudesta.
Monet ajattelijat kautta aikojen ovat esittäneet omia ajatuksiaan eläinten asemasta ihmisten historiassa. Erästä vallitsevaa ajattelusuuntausta edustaa Aristoteles, joka on todennut, että "koska eläimiltä puuttuu järki, me voimme syödä niitä" (Vilkka 1998a, 70). Hän asetti ihmisen muun luonnon yläpuolelle sillä perusteella, että vain ihminen on järkiolento. Länsimainen juutalais-kristillinen traditio on jatkanut tätä perinnettä ja esittänyt näkemyksenään, että eläimillä ei ole järkeä, päättelykykyä, ajatuksia, älyä eikä uskomuksia. Toisenlaista ajatteluperinnettä - edellisen kanssa rinnakkain kulkenutta - edustaa mm. Platon, joka ei kieltänyt eläimiltä järkeä eikä uskomuksia. Platonin mukaan eläimet ovat ihmisen reinkarnaatioita. Hän uskoi eläinten kehittyneen ihmisistä, päinvastoin kuin Darwin myöhemmin. (emt, 76-77.)
Kysymys "mitä eläimet oikeastaan ovat?" on askarruttanut aina ihmiskuntaa. Eläimistä on ollut erilaisia käsityksiä eri aikoina. Jokaisella aikakaudella on ollut omanlaisensa eläinkäsityksensä. Historia, uskonto ja etiikka ovat määrittäneet ennen muuta käsityksiämme eläimistä.
Luonnonfilosofian aikakaudella vallitsi animistinen eläinkäsitys, jossa eläimet sielullistettiin. Keskiajalla eläimiä alettiin pitämään moraalisina olentoina, mm. järjestettiin yleisesti eläinoikeudenkäyntejä. Uusi luonnontiede puolestaan alkoi pitämään eläimiä lähinnä koneina, joihin suhtauduttiin varsin mekanistisesti. Tällä kannalla oli mm. Rene Descartes (alaviite 5). Descartesin mukaan sielu on ihmisen erityisominaisuus. Eläimet ovat sekä järjettömiä että tunteettomia, monimutkaisesti rakentuneita koneita. (Ingold 1987, 5; Vilkka 1989, 77; 1996a, 162.)
Nykyaikainen eläinkäsitys perustuu biologiaan. Eläimien uskotaan olevan vaistotoimintojensa ohjaamia elollisia organismeja. Eläimet käyttäytyvät viettiyllykkeittensä varassa vaistomaisesti ja tiedostamattomasti. Tulevaisuuden eläinkäsityksen uskotaan olevan sentientistinen. Tässä käsityksessä korostuu eläintensuojeluasenne. Eläinten kärsimiskykyisyyteen ja hyvinvointiin kiinnitetään yhä lisääntyvää huomiota. Sentientismi vastaa lähinnä ihmismaailman yksilöllisyyden tärkeyttä korostavaa puhetapaa. Sentientistinen eläinkäsitys korottaa eläimet "oman elämänsä itseisarvoisiksi subjekteiksi". (Vilkka 1996a, 43.)
Eri eläinlajeihin on yhdistetty vastakohtaisia symbolisia merkityksiä. Eläimiä on luokiteltu paitsi lajin, myös käyttötarkoituksen mukaan. Eläimiä on jaoteltu hyviin ja pahoihin, villeihin ja kesyihin, vaarallisiin ja vaarattomiin, syötäväksi kelpaaviin ja syötäväksi kelpaamattomiin, hyödyllisiin ja hyödyttömiin eläinlajeihin. Toisten on uskottu edustavan hyvyyttä, toisten puolestaan on nähty symbolisoivan pahuutta ja tuhoavia voimia. Villieläimet ollaan käsitetty vihamielisiksi ja pahuutta edustaviksi eläinlajeiksi, "villeiksi toisiksi", kun taas hyödyllisten ja vaarattomien kotieläimien ollaan nähty edustavan kiltteyttä ja viattomuutta. Käsityksiin ovat vaikuttaneet mm. eläimen väri, ravinto, liikkumistapa ja elintavat. Erityisesti vaalean värityksen on uskottu edustavan hyvyyttä ja jumaluutta. Pahuutta puolestaan on kuvastanut tumma ruumiinväri, jätteiden ja raatojen syöminen sekä yöllä saalistaminen. Ihanneihminen ja -eläin ovat olleet yhdenmukaisia: molemmissa järkevyyttä ollaan pidetty kaikkein tärkeimpänä hyvyyden mittarina. (Aaltola 2000, 5-6; Biedermann 1993, 47; Suutala 1996, 14, 126.)
3.1.1. Onko eläimen elämällä väliä?
Eläintutkijat ovat pyrkineet selvittämään eläinten tietoisuuden tasoa ja niiden henkistä elämää, mm. sitä, miltä tuntuu olla eläin? Eläinten tietoisuuden ongelmassa on kyse psyyken alkuperän selvittämisestä, joka perinteisesti on kuulunut psykologian tutkimustehtäviin. Eläinten osalta eläinpsykologia on erikoistunut tähän aiheeseen. Samasta tietoisuuden problematiikasta filosofit käyttävät nimitystä sielu. Filosofit ovat pohtineet "vierassieluisen ongelmaa" ja esittäneet kysymyksen: Onko eläimillä sielua, vaiko vain ihmisillä?. Enimmäkseen ollaan oltu sitä mieltä, että vain ihmisillä on sielu. (Kivinen 1989, 34-35; Vilkka 1996a, 18-20, 27.)
Mitä voidaan sanoa eläinten elämyksistä, tunteista, ymmärryksestä, intentioista, tajunnasta, mentaalisista kokemuksista, haluista, mielestä, ajattelusta, uskomuksista, valinnoista, minuudesta, tahdosta tai itsetietoisuudesta? Tätä kysymystä on tutkinut mm. Joseph Margolis. Hän on esittänyt, että vain ihminen voi vastata kysymykseen "miltä tuntuu olla eläin", sillä tietojemme mukaan eläimet eivät harrasta tällaisten asioiden ajattelua. "Joko eläinten maailma on ihmisen ulottumattomissa oleva salattu maailma tai sitten mitään tiedettävää ei ole, sillä eläimillä ei ole vastaavia mentaalisia, psyykkisiä, mielen sisäisiä tuntemuksia kuten ihmisillä on". (ks. Vilkka 1989, 75, 77 mukaan.) Eläimet ovat "vaienneita toisia", kuten Saara Kupsala asian ilmaisee.
Eläinsuojelijat tähdentävät puolestaan, että eläimet ovat tietoisia, tuntevia ja kärsimyskykyisiä olentoja. Heidän mukaansa ihmisten ja eläinten välillä on huomattavia yhtäläisyyksiä. Ennen kaikkea eläinsuojelun näkökulma on harjoittanut eräänlaista antropomorfismia eli eläinten ihmisenkaltaistamista, korostaessaan eläinten ihmismäistä sielunelämää ja tuntemiskykyä. Eläimillä uskotaan olevan kyky ajatella, mutta niiltä puuttuu kyky välittää ajatuksensa toisille. Eläinten itseisarvoinen kunnioittaminen perustuu olettamukseen, että eläimillä on ihmismäistä tunne-elämää. Eläinten tuntemis- ja kärsimyskykyisyyttä käytetään perusteluna sille, että eläimiin vaaditaan suhtauduttavan itseisarvoisen subjektin tavoin. (Ingold 1987, 4; Vilkka 1996a, 18-20, 43, 129; 1998a, 87.)
Eläinetiikan mielenkiinnon kohteita ovat eläinten oikeudet ja arvot. Eläimillä voi olla ihmisille monenlaista arvoa, mm. itseisarvoa, välinearvoa, taloudellista, esteettistä, tieteellistä, historiallista, uskonnollista ja kokemuksellista arvoa. Eläinten itseisarvoinen kunnioittaminen perustuu yleiseen elämän kunnioituksen etiikkaan: Elämä on arvo itsessään. Ketään ei ole oikeus kohdella silkkana välineenä toisiin päämääriin. Eläimelle tulee suoda aidot persoonan oikeudet ja oikeus yksilölliseen elämään. Eläintä tulee kohdella yksilönä, jonka fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin kiinnitetään huomiota. Eläimellä tulee olla itseisarvoa, riippumatta siitä, kuinka tarpeellisena tai tarpeettomana, arvokkaana tai arvottomana, puoleensavetävänä tai pahannäköisenä, me ihmiset eläintä pidämme. (Vilkka 1996a, 141-142, 168; 1996b; 1998b.)
Yksi eläinsuojelun keskeisiä kysymyksiä on eläinten kärsimyskykyisyys: Tunteeko eläin kärsimystä? Eläinsuojeluliikkeen näkemys on, että eläimet tuntevat kärsimystä ja tästä syystä ihmisillä on velvollisuus huolehtia eläinten hyvinvoinnista. Eettisesti oikein on kunnioittaa kaikkea elämää, ei vain ihmisen elämää. Länsimaisen etiikan perusperiaatteena on, että elämää säilyttävä ja edistävä toiminta on oikein, sen sijaan väärin on kaikenlainen elämän tuhoaminen tai sen vahingoittaminen sekä tuskan ja kärsimyksen aiheuttaminen. Länsimaisissa yhteiskunnissa vallitsee tietty yksimielisyys siitä, että eläimiä tulee kohdella hyvin. (Vilkka 1996a, 42, 130; 1996b.) George Orwell antaa kirjassaan, Animal Farm (1945) (suom. Eläinten vallankumous, 1969), seuraavanlaisen kuvauksen eläinten elämästä. Kertojana on kuolemaa tekevä kantakirjakarju Majuri:
Eläimiä on kohdeltu sekä hyvin että huonosti. Niitä on rakastettu perheenjäseninä ja palvottu jumalina, toisaalta eläimiä on vihattu ja rääkätty tahattomasti tai tahallisesti, herjattu paholaisiksi ja pidetty ihmisen turmeltuneisuuden symboleina. (Biedermann 1993, 47.)
3.1.2. Onko eläimen kuolemalla väliä?
Toinen yleinen suhtautumistapa eläimiin on eläinten välineellistäminen. Tämän kaltainen välineellinen eläinkäsitys ilmenee muun muassa nykypäivän tehoeläintuotannossa, jossa eläimiä käytetään ihmisten omien päämäärien ja hyödyn välineinä. Eläimiä kohdellaan massatavarana, raaka-aineena ja tuotantovälineenä. Tällaisessa tuotantokeskeisessä ajattelumallissa eläimet sinänsä eivät ole kiinnostuksen kohteena, vaan niistä saatavat hyödyt. Eläimet ovat siis välineitä muiden asioiden saavuttamiseen. Eläimille annetaan pelkästään välinearvoa. Taustalla on omistusoikeudellinen näkemys ihmisen suhteesta luontoon. Ihminen on asettautunut hallitsijan asemaan suhteessa muuhun luontoon. (Vilkka 1996a, 43, 129; 1998a, 41; Pietarinen 1984, 17.)
Ihmisten suhde eläimiin ei ole ollut yksiselitteinen. Toiset eläimet ovat aiheuttaneet vahinkoa ihmisille ja toisista on taas ollut pelkästään hyötyä. Ihmiset ovat monella tavoin käyttäneet eläimiä hyväkseen ja hyödykseen. Kautta aikojen eläimet ovat olleet ihmisten käytössä, eivät pelkästään kotieläiminä ja metsästyksen kohteina, vaan eläimet on pantu palvelemaan myös uskonnon ja filosofian päämääriä. Eläimistä ollaan oltu kiinnostuneita hyödyn lähteinä, välineinä, työjuhtina, ravintona tai ihmisen eettisten arvojen kuvaajana. (Buchner 1996, 191; Suutala 1996, 14.) Eläimet voidaan jakaa hyötykäyttö-alueittain seuraavasti: koe-eläimet, tuotantoeläimet (maatalous, turkistalous), harraste- ja seuraeläimet, eläintarhaeläimet, sirkuseläimet, luonnonvaraiset eläimet (metsästys) ja muut (Vilkka 1996a, 126; 1998a, 85).
Tosiasia edelleen on se, ettei yksikään eläin ole tähän mennessä saavuttanut ihmisten tietoisuuden tasoa. Jos tietoisuudella tarkoitetaan kykyä lukea, kirjoittaa ja keskustella asioista, silloin eläimet eivät ole tietoisia. Jos taas tietoisuudella tarkoitetaan aistikokemuksia, kuten hajut ja maut, tällöin eläimetkin ovat tietoisia. Tietoisuuden määritelmästä kulloinkin riippuu, millaisiin arvioihin päädytään. Tutkijat eivät ole toistaiseksi edes päässeet yksimielisyyteen siitä, mitä he oikeastaan tietoisuudella tarkoittavat. Yleisesti ottaen tietoisuuden uskotaan muodostuvan sellaisista seikoista, kuten tunteminen, tahtominen, haluaminen, rakastaminen, iloitseminen, leikkiminen ja ikävystyminen. (Vilkka 1996a, 16-17, 22.)
Biologit ja koe-eläintutkijat pitävät käsitystä eläinten tietoisuudesta ja inhimillisyydestä epätieteellisenä. Heidän mukaansa eläimet eivät eroa ihmisistä ainoastaan biologisen rakenteensa puolesta, vaan myös henkisten toimintojensa perusteella. Eläinten henkiset ominaisuudet ovat hyvin vajavaisia tai ne puuttuvat kokonaan. Eläinten käytön kannattajat, vedoten eroavuusteesiin, pitävät oikeutettuna erilaisten kohtelua eri tavoin. Heidän mukaansa eläimillä ei ole tunteita, tällöin eläimelle itselleen ei ole merkitystä sillä, miten sitä kohdellaan. Eläimelle eri asiat ovat tärkeitä kuin eläintä erilaiselle ihmiselle. (emt, 18-19, 21.) Välineellisessä asennoitumisessa korostetaan eläinten ja ihmisten välisiä eroavuuksia. Orwellin (1969) teoksessa jo edellä mainittu kantakirjakarju Majuri on varsin tyytymätön eläinten asemaan ihmisten maailmassa:
3.1.3. Eläimet osana yhteiskuntaa
Kulttuuri on nähty tekijäksi, joka selvimmin erottaa ihmiset ja eläimet toisistaan. Ihmisten paremmuus eläimiin nähden perustuu kulttuuriin. Kulttuuri on synonyymi sivilisaatiolle, joka viittaa inhimillisen tiedon ja rationaalisen toiminnan jatkuvaan kasvuun yhteiskuntaelämän eri aloilla. Eläinkulttuuri ei ole kehittynyt vastaavanlaiseksi kuin ihmiskulttuuri tieteineen ja taiteineen. Ihmisillä ainoastaan on politiikkaa, sodankäyntiä, moraalia ja kieltä. Juuri kieli on se seikka, joka selvimmin erottaa ihmiset ja eläimet toisistaan. Eläimet ovat olleet ainakin toistaiseksi puhe- ja kirjoituskyvyttömiä. Monet uskovat, että koska eläimillä ei ole kieltä, niillä ei myöskään voi olla tunteita, ajattelua eikä uskomuksia. (Vilkka 1996a, 34, 76.)
Sen lisäksi, että ihmiset ovat alun alkaen evoluutiossa kehittyneet perittyjen ominaisuuksiensa puolesta eläimiä älykkäämmiksi, niin eläimistä poiketen ihmisillä on nykyhetkessä opittujen ominaisuuksien puolesta kyky luoda kulttuuria. Ihminen pystyy tietoisesti vaikuttamaan oman evoluutionsa kulkuun kulttuurievoluutiolla. (Ingold 1987, 5, 11; Vilkka 1989, 77; 1996a, 32, 36.) Eläimillä ei myöskään ole moraalia eikä rationaalista toimintaa. Eläimet eivät osaa etukäteen suunnitella toimintaansa.
Länsimaisessa ihmiskeskeisessä ajattelussa on erityisesti painotettu järkeä. Järkeä on pidetty ihmisyyden, ihmisen paremmuuden ja luontoherruuden merkkinä. Järjen ja sielun on katsottu olevan jumalallisia. Pahuus ja irrationaalisuus on leimattu eläimellisyydeksi. Tätä irrationaalista eläimellisyyttä ollaan pyritty voittamaan sekä järjen että Kristuksen avulla. Sivistys on nähty voitoksi alhaisesta eläimellisyydestä. (Suutala 1996, 13, 29.)
Ihmisten suhdetta eläimiin on määrittänyt yhtäältä biologinen todellisuus ja toisaalta kulttuurimme tekstuaalinen ja henkinen kollektiivitajunta. Eläiminä on pidetty sekä todellisia eläimiä että kulttuurin mielikuvitteellisia eläinhahmoja. Näihin liitetyt käsitykset ovat paikoittain sekoittuneet keskenään. Usein eläimistä puhuttaessa kerrotaan enemmän ihmisistä kuin eläimistä. Käsityksemme eläimistä eivät niinkään kuvaa eläintä itseään, vaan ne ovat enemmänkin ilmauksia ihmisen omasta todellisuudesta ja identiteetistä. Eläintä on pidetty säännöllisesti kulttuurisen "toisen" -arkkityyppinä. Nämä "toiset" ovat meille vieraita, etäisiä, kaukaisia ja muita kuin "me". Luonto ja eläin saavat merkityksensä kulttuurin ja ihmisen kautta. (Aaltola 2000; Baker 1993; Cohen 1994, 76.)
Eläimiä voi yhteiskunnalliselta asemaltaan verrata lapsiin. Eläimet ovat monella tavoin vajavaisia, samalla tavoin kuin lapset ovat suhteessa aikaihmisiin. Eläin määritellään useasti negatiivisten ominaisuuksien kautta. Eläin on perinteisesti sijoitettu ryhmään ei-ihminen. Eläimestä saadaan ei-ihminen vertaamalla sitä ihmiseen. Perinteisesti ei-inhimillinen eläin on ollut "se", objekti, toisarvoinen asia tai ihmisen omaisuutta. Inhimillinen eläin on puolestaan mielletty samaksi asiaksi ihmisen kanssa. Ihmisen ja eläimen erilaisuuteen vedoten ollaan perusteltu asennoituminen eläimiin. Eläinten asema on rinnastettu yleisesti myös yhteiskunnan sorrettujen ja huonompiosaisten ryhmien asemaan. Eläimet ovat nykypäivän "neekereitä". (Aaltola 2000, 5-6; Vilkka 1996a.)
Eläimet merkitsevät ihmisille nykyisin sekä entistä enemmän että entistä vähemmän, riippuen tarkastelunäkökulmasta. Kahden viime vuosisadan aikana eläimet ovat pikku hiljaa kadonneet silmistämme. Me elämme oikeastaan ilman niitä nykyisin. Viimeisen sadan vuoden aikana tapahtuneen teollistumisen ja kaupungistumisen seurauksena suhde eläimiin on katkennut paikoin täysin ja monet eläimet on marginalisoitu ihmisyhteiskunnasta ja eristetty vain eläimille tarkoitettuihin ympäristöihin. Eläimistä on tullut yhä enenevässä määrin kulttuurisia tuotteita, jotka ihmiset tuntevat enää vain elokuvien ja tiedotusvälineiden kautta. (Aaltola 2000, 13; Buchner 1996, 191; Pickering 1999, 54.)
Toisaalta eläimet ovat kuitenkin edelleenkin monella tavalla läsnä meidän jokapäiväisessä elämässämme. Kuten tunnettua, eläimet ja luonto ovat tulleet jatkuvasti yhä tärkeämmäksi jälleen nykypäivän kaupunki-ihmiselle. Lemmikkieläinten yleistymisen myötä suhde eläimiin on muuttunut entistä läheisemmäksi, suorastaan intiimiksi. Eläinten läsnäolo ihmisten ympäristöissä on nykyisin vapaavalintaista, ei enää pakon sanelema välttämättömyys. (emt.)
Paljon kiistelty aihe on se, kuinka läheinen yhteys ihmisillä on eläimiin? Monet alan asiantuntijathan väittävät, että biologisessa mielessä myös ihminen on eläin (Vilkka 1996a, 19) tai eroaa vain vähän muista eläinlajeista (Ingold 1987, 10). Toisinpäin tulee kuitenkin muistaa, että eläimet eivät ole ihmisiä (Koskinen 1996, 19). Psykologian, mm. Freudin ja Jungin, mukaan ihmisen psyyke on eräänlainen kaksinaisuus, joka muodostuu toisaalta animaalisista ja toisaalta humanistisista piirteistä. Nämä ihmisen vastakohtaiset puolet esiintyvät usein samanaikaisesti ja voivat joskus taistella toisiaan vastaan. Eräiden tutkijoiden mielestä voisi ryhtyä puhumaan "eläinmäisyydestä", jota ei kuitenkaan tule käsittää inhimillisyyden vastakohdaksi, vaan siksi mitä olemme tottuneet kutsumaan "ihmismäisyydeksi". (Suutala 1995; Vilkka 1996a.)
3.1.4. Eläinoikeudet ja -suojelu
Maailmassa on nykyisin 1 100 uhanalaista eläinlajia, joista 169 lajia on erittäin uhanalaisia. Uhanalaisilla lajeilla tarkoitetaan lajeja, jotka ovat suuresti harvinaistuneet, ja joista osa on vaarassa kuolla sukupuuttoon. Eläinlaji on uhanalainen, kun sen elossa olevien edustajien määrä kutistuu niin, etteivät ne kykene enää tuottamaan tarpeeksi jälkeläisiä lajia jatkamaan. Eläimet joutuvat uhanalaisiksi monista eri syistä, mm. ihmiset tappavat niitä liikaa tai niiden elinympäristöjä saatetaan tuhotaan niin, että ne menettävät normaalin elin- ja ruokailualueensa. (Pickering 1999, 142, 148.)
Uhanalaiset eläimet jaetaan neljään harvinaisuus-asteluokkaan: hävinneisiin, erittäin uhanalaisiin, vaarantuneisiin ja silmälläpidettäviin. Erittäin uhanalaiset ja vaarantuneet tarvitsevat säilyäkseen välittömiä suojelutoimia, kun taas silmälläpidettäville lajeille riittää pelkkä seuranta. Vuosittain maailmasta häviää vähintään tuhansia, ehkä jopa kymmeniä tuhansia eliölajeja. Suomessa karhut kuuluvat ns. silmälläpidettäviin lajeihin, joilla ei vielä ole välitöntä häviämisen uhkaa, vaikka ne ovatkin selvästi harvinaistuneita. (Pulliainen & Rautiainen 1999, 150.)
Eläinoikeudet ja -suojelu ovat olleet yhteiskuntakeskustelun aiheena viime vuosikymmeninä. Monet ovat esittäneet kysymyksiä: Tulisiko eläimillä olla oikeuksia? Voidaanko eläinten oikeuksia verrata ihmisoikeuksiin? Monet ovat arvelleet, ettei ole kovin mielekästä puhua lainkaan eläinten oikeuksista. Eläimet itse eivät näet voi olla ihmisten tavoin moraalisia agentteja. Niiden oikeustoimikelpoisuus on pikkuvauvojen tasoa. Eläinten oikeudet toimivat vain ihmisten kautta, jolloin niistä samalla tulee ihmisten velvollisuuksia. Eläimet ovat olleet tähän asti pelkästään objektin asemassa, ihmisten toimintojen kohteita. Eläinoikeusväki on vaatinut, että eläimet tulisi hyväksyä sellaisiksi oikeussubjekteiksi, joiden omat tarpeet, hyvinvointi ja oikeudet taataan sivistyneen yhteiskunnan lainsäädännössä. (Vilkka 1996a, 121; Vilkka 1998a, 64, 90.)
Eläinoikeusliikkeet ovat vaatineet, että ihmisten suhteesta eläimiin ja luontoon tulisi luoda selkeät sekä eettiset että lainsäädännölliset rajat ja pelisäännöt. Eläimiä koskevat lait ovat nykyisin varsin mielivaltaisia. Missään maailman maassa ei vielä ole yhtenäistä eläinoikeuslakia säädetty tai saatettu voimaan. Uudessa-Seelannissa (alaviite 6) vaaditaan parhaillaan ihmisapinoille ihmisoikeuksien tapaisia perusoikeuksia. Vaadittuihin periaatteellisiin eläinten perusoikeuksiin kuuluvat ainakin: oikeus tuskattomaan elämään, oikeus hyvinvointiin, oikeus lisääntymiseen ja oikeus elämään. Eläinoikeusaktivistit eivät ole vaatineet eläimille ihmisoikeuksia, vaan että eläimillä tulisi olla tiettyjä eläinoikeuksia. (Kinnunen 1999; Vilkka 1996a, 127, 135-136; 1996b.)
Eläinsuojelun lähtökohtana on ollut näkemys siitä, että raakuus eläimiä kohtaan on väärin. Kuten jo edellä todettiin, länsimaisessa ajattelussa vallitsee tietty yksimielisyys siitä, että kaikkea elämää tulee pyrkiä edistämään, elämän tuhoaminen eri muodoissaan tuomitaan. Ihmisellä on suhteessa eläimiin lähinnä kaksi moraalista velvollisuutta: huolehtia eläinten hyvinvoinnista ja estää niiden kärsimys. Erilaiset eläinoikeus- ja suojeluliikkeet sekä Suomessa (alaviite 7) että maailmalla ovat vaatineet, että eläimiä ei saa kohdella toisella tavoin tai huonommin kuin ihmisiä. (Vilkka 1996a, 145; 1996b; 1998a, 63-64.)
Maailmalla eräät eläinoikeusliikkeet ovat toiminnassaan saavuttaneet anarkismin tason. Ekoanarkismin tunnuslause on vapaus, ja tämä pyritään saavuttamaan keinolla millä hyvänsä, vaikka väkivallalla ja tuhoamisella. Eläinten puolustajien ääriliike on nimeltään Animal Liberation Front ALF eli eläinten vapautusrintama. ALF:n toimintaperiaatteena on eläinten väärinkäyttäjien omaisuuden vahingoittaminen. ALF on tehnyt mm. pommi-iskuja, vapauttanut eläimiä laboratorioista tai turkistarhoilta Englannissa. Tunnuslauseena on: "You have to break the law to change the law". (Vilkka 1996a, 104.)
Ihmisoikeuksien periaatteellisissa julkilausumissa sanotaan, että ketään ei saa riistää tai sortaa, eikä kenellekään saa aiheuttaa turhaa kärsimystä. Jokainen tietää, että käytännön elämässä tähän ei aina aivan päästä, vaan jatkuvasti ihmisoikeuksia loukataan. Näin on asianlaita myös eläinten oikeuksien ollessa kyseessä. Eläinsuojeluaktivistit asettavat yleviä päämääriä, joita muut melkein ilman surua rikkovat. Ihminen itsekkyydessään sortaa eläinten perusoikeuksia omien makumieltymystensä, muodin tai minkä tahansa muun oman huvin tähden. Eläinoikeusaktivistit esittävät asian näin (Oikeutta eläimille ry.):
Karhuihin liittyvää eläinrääkkäystä esiintyy edelleenkin eri puolilla maailmaa. Karhujen suojelussa ollaan kiinnitetty huomiota erityisesti seuraaviin seikkoihin: (1) salametsästys huvin, turkiksien ja sappirakon vuoksi eri puolilla maailmaa, (2) sappinesteen lypsäminen karhufarmeilla Kiinassa, (3) karhujen käyttö "tanssivina karhuina" mm. Bulgariassa, Romaniassa, Turkissa ja Intiassa sekä käyttö sirkusviihteessä, esim. "karhutappelut" Pakistanissa, (4) orvoiksi jääneet karhunpennut Pohjois-Amerikassa ja Venäjällä, (5) elinympäristöjen tuhoutuminen ja elinolosuhteet muutoin, esim. eläintarhoissa, mm. Japanissa. (WSPA.)
3.1.5. Spesismi eli lajien sorto
Eläinten syrjinnästä käytetään nimitystä spesismi eli lajien sorto. Se tarkoittaa syrjintää, jota ihminen harjoittaa muita lajeja kohtaan. Kyse on vastaavasta toiminnasta kuin mitä on rasismi, jonka kohteina ovat olleet tavallisimmin orjat, naiset, värilliset ja etniset kansat. Molemmat ovat ennen muuta ulkonäköön perustuvia ennakkoluuloja. Ennakkoluulot ilmenevät negatiivisena ennakkoasenteena tiettyjä ryhmiä, rotuja, jne. kohtaan. Yleensä ennakkoluulot perustuvat olemattomaan tai vähäiseen tietoon. Poikkeavan ja erilaisen ulkonäön perusteella yksilö luokitellaan kuuluvaksi moraalin ulkopuolelle. Spesismi ja rasismi, sekä myös seksismi, aliarvioivat usein syrjijän ja syrjittyjen yhdenvertaisuuksia. Näille syrjinnän muodoille on tyypillistä välinpitämättömyys muiden tarpeista ja kärsimyksestä. (Vilkka 1996a, 124-125; 1998a, 69.)
Eläinoikeudet kuuluvat yhteen luonnon itseisarvo- ja kaikkien elävien olentojen tasa-arvokysymysten kanssa. Luonto ja eläimet kuuluvat tämän päivän köyhiin ja sorrettuihin. Entisaikoina oikeusturvan ulkopuolella olleet ryhmät ovat vähitellen saaneet osakseen oikeuksia. Ensin miehet sitten naiset; ensin rikkaat sitten köyhät; ensin valkoiset sitten mustat ja nyt lopulta eläimet ovat alkaneet saada vapausoikeuksia. Eläinten vapautusliike on osa samaa historiallista tapahtumasarjaa, joka on johtanut orjien vapauttamiseen, työväen- ja naisasialiikkeeseen. (Suutala 1996, 18-19.) Orwellin kirjassa, Eläinten vallankumous (1969), eläimet kyllästyivät ihmisten herruuteen ja päättivät lopettaa eläinten hyväksikäytön. Eläimet toteuttivat vallankumouksen ihmisiä vastaan. Kantakirjakarju Majuri kertoo seuraavassa vallankumoushankkeista muille eläimille:
Eläintarhassa elävien karhujen vallankumouksesta myös kertoo John Irvingin teos Setting Free the Bears (1968). Kirjan teemoja ovat sekä ihmisten että eläinten oikeus vapauteen ja vapaaseen tahtoon. Vapaata elämää luonnontilassa yleensä pidetään ihanteena, ja vastaavasti yhteiskunnan rajoittavia lakeja pidetään vapauden esteenä. Ihanteellista vapautta edustaa luonnonlakien mukainen elämä (luonnon antimilla). Mutta tuleeko eläimestä tai ihmisestä vapaa, kun se pakenee omalta yhteiskunnalliselta paikaltaan? Minne eläintarhan eläimetkin menisivät keskellä kaupunkia, jos ne päästettäisiin vapaaksi? Monesti parempi vaihtoehto on jäädä "eläintarhaan". Mitä järkeä olisi paeta häkistä, jossa yhteiskunnan varoilla tulee hyvin syötetyksi? Yhteiskunnan säännöt ja lait ovat yleensä varsin käyttökelpoisia ja hyödyllisiä asianosaisille, eikä niitä aina säädetä vain kiusaksi. Tietysti riippumattomuus muista tuntuisi vapauttavalta, mutta onko se missään olosuhteissa täysin mahdollista? Riippumattomuuden kääntöpuoli merkitsee yleensä taas toisilta saatavan tuen puuttumista. Vapaus voi olla myös pelkkä itseriittoinen harhakuvitelma!
3.2. LUONTOTUTKIMUS
Tämän tutkielman luonto- ja eläintutkimukset ovat suurelta osin ympäristöfilosofi, dosentti Leena Vilkan käsialaa. Hänen sanotaan olevan tällä hetkellä maamme ainoa varsinainen ympäristöfilosofi. Hän on kirjoittanut ennen kaikkea ympäristöetiikasta ja eläinten oikeuksista. Ympäristöfilosofia on tieteenala, joka tarkastelee ihmisen paikkaa luonnossa. Sen tutkimuskohde on ihmisen suhde ympäristöön, luontoon ja eläimiin filosofian näkökulmasta. Ympäristöfilosofiassa pohditaan ympäristökysymyksiin ja ihmisten luontosuhteeseen liittyviä ontologisia, tieto-opillisia, eettisiä ongelmia ja arvokysymyksiä. Tässä kappaleessa tarkastellaan erityisesti siis ihmisten näkökulmasta eläin- ja luontosuhdetta, edellistä kappaletta vieläkin laajemmasta perspektiivistä. (Oksanen 1997, 7; Vilkka 1998a, 15.)
Eri tieteenalojen luontokäsitykset poikkeavat jossakin määrin toisistaan. Kukin tieteenala määrittelee luonnon omista lähtökohdistaan käsin. Luonto tarkoittaa laajimmillaan maapalloa, sen muodostamaa elollista ja elotonta kokonaisuutta, ekosysteemiä. Suppeamman määritelmän mukaan luontoon kuuluu ei-inhimillinen, elollinen ja eloton ympäristö, jonka osia ovat lähinnä eläimet, kalat, linnut, puut, kukat, yrtit, kivet, metallit ja meret saarineen. Kivet ovat aineellisia, kasvit elollisia ja eläimet paitsi aineellisia ja elollisia, myös mahdollisesti tajuisia, tuntevia ja tietoisia. Monien luontokäsite sisältää myös ihmisen, jonka nähdään kuuluvan erottamattomasti luonnon kokonaisuuteen. (Vilkka 1989, 77; 1998a, 16, 188.)
Ihminen on luonnosta varsin riippuvainen ja joutuu paljolti toimimaan sen ehdoilla. Toisaalta ihminen voi myös erottautua luonnosta jopa täysin. Ihminen on usein tuntenut ylemmyyttä suhteessa luontoon, koska ihminen pystyy osittain hallitsemaan sekä älyllisesti että käytännöllisesti muuta luomakuntaa. Tietonsa avulla ihminen on pystynyt kasvattamaan omaa hyvinvointiaan laajentamalla jatkuvasti ihmistalouden osuutta luonnossa, tämän seurauksena vastaavasti luonnontalouden osuus on jatkuvasti kutistunut. Tämän myötä luonnontalouden vauriot ovat lisääntyneet mm. saastekatastrofien ja luonnonvarakriisien muodossa. Teknisen elämäntavan mukanaan tuomat luonto-ongelmat pyritään ratkaisemaan nykyisin tieteen ja tekniikan keinoin. Meidän ihmisten jokapäiväiselle hyvinvoinnillemme on ehdottoman tärkeää eläin- ja kasvimaailman säilyminen elinvoimaisena. (Pietarinen 1984, 139, 142; Vilkka 1998a, 15.)
Ihmisten asennoituminen luontoa kohtaan vaihtelee, riippuen siitä, mistä näkökulmasta aihetta tarkastellaan. Stephen R. Kellert on erottanut kymmenen erilaista amerikkalaisten luontoasennetta (alaviite 8). Ihmisten luontoasenteisiin vaikuttavat mm. sukupuoli, ikä, koulutustausta, varallisuus, asuinpaikka, historiallinen ja uskonnollis-kulttuurinen tausta. Leena Vilkka on lisännyt joukkoon vielä kaksi oma keksimäänsä. Ihmisen luonto- ja eläinsuhde voi olla Kellertin ja Vilkan mukaan: virkistyksellinen, biologinen, humanistinen, moraalinen, esteettinen, uskonnollinen, terapeuttinen, utilitaristinen, dominoiva, negatiivinen tai neutraali. (Gilbert & Dodds 1992 alaviite 9, Vilkka 1998a, 39-40 mukaan.)
Ihmisten asennoituminen luontoa kohtaan voidaan pelkistää kahteen päätyyppiin: ihmis- ja luontokeskeiseen asennoitumiseen. Toisin kuin monien muiden kysymysten kohdalla, uskonto ei toimi erottavana tekijänä eri asennoitumistapojen välillä. Molempia asenteita ollaan argumentoitu Raamatun näkemysten pohjalta. Historiamme on ollut melkoisen ihmiskeskeinen eli antroposentristinen. Ihmiskeskeinen asennoituminen perustelee ihmisten tarpeista ja päämääristä käsin eläinten arvoa. Tätä vastaavaa luontokäsitystä voidaan kuvata myös resurssikeskeiseksi. Ihmiskeskeisessä ajattelutavassa luonto nähdään ihmisten omistuksen kohteena, resurssina ja raaka-ainevarastona. Luonnolla on tällöin raaka-ainearvoa, taloudellista, esteettistä ja tieteellistä arvoa. Siitä saatava taloudenarvo voi muodostua myös itseisarvoksi. Ihmiskeskeisessä asennoitumisessa painopiste on ihmisten omassa hyvinvoinnissa. (Pietarinen 1984, 152; Vilkka 1996a, 99.)
Toinen ajatteluperinne on luontokeskeinen eli biosentristinen asennoituminen luontoa kohtaan. Tässä ajattelussa ihminen asetetaan yhdeksi luonnon osaksi, jolla on arvoa ja epäarvoa samalla tavoin kuin muillakin luonnon osilla. Luontokeskeisessä ajattelussa luonnolle annetaan itseis- ja olemassaoloarvoa. Siitä saatavaa taloudenarvoa saatetaan pitää jopa epäarvona. Luontokeskeisessä asennoitumisessa ollaan ihmisten hyvinvoinnin lisäksi myös luonnon hyvinvoinnista kiinnostuneita. Usein luonnon hyvinvointi tulee vain määritellyksi ihmisten omista itsekkäistä tarpeista käsin. (Pietarinen 1984, 152; Vilkka 1996a, 100; 1998a, 42.)
Näiden kahden ympäristökäsityksen keskinäinen kamppailu on ohjannut merkittävällä tavalla länsimaisen kulttuurin kehitystä. Länsimaisessa ajattelussa kaiken kaikkiaan luonto on saanut arvonsa luonnon ulkopuolelta. Luonto on määritelty suhteessa Jumalaan, ihmiseen tai paholaiseen. Kun luontoa on arvostettu, silloinkin se on nähty Jumalan asuinpaikkana, jumalallisen hengen läpitunkemana tai kulttuurimaisemana. Ihmishengen muokkaamaa kulttuurimaisemaa ollaan arvostettu hyvänä ja kauniina, lempeänä, hedelmällisenä, ihmisen viljelemänä luontona. Pahana luontona ollaan pidetty mm. erämaita ja vuoria. Näitä alkuperäisiä, villin luonnon ilmentymiä ei osattu arvostaa ennen 1800-luvun loppua. Pahaa luontoa ollaan pidetty paholaisen tai pahojen henkien asuinpaikkana. Länsimainen suhde luontoon on ollut varsin kielteinen historiallisesti tarkasteltuna. Ihminen on monesti projisoinut oman pahuuteensa luontoon. (Suutala 1996, 11-12, 16, 42.)
3.2.1. Ihmiskeskeiset asenteet: "Ihminen on luonnon herra"
Kulttuurimme luonnetta ovat voimakkaimmin muovanneet ihmiskeskeiset asenteet. Tässä ajattelutavassa ihmisellä on velvollisuuksia toisia ihmisiä kohtaan, mutta ei esimerkiksi elotonta luontoa kohtaan. Luonnon hyväksikäytön rajat asetetaan ihmisten tarpeiden mukaisesti. Ihmisen sallitaan käyttää luontoa omien päämääriensä välineenä. Luonnolla on ihmisille vain välinearvoa. (Pietarinen 1984, 39.)
Utilismi ja humanismi ovat pääasiallisimmat ihmiskeskeisen filosofian suuntaukset. Utilismi tavoittelee ihmisen omaa etua ja hyötyä. Humanismin päämääränä taas on ihmisten henkinen hyvinvointi. Ihmiskeskeisessä asennoitumisessa eläimiä arvioidaan näin ollen sekä materiaalisen että myös henkisen hyödyn näkökulmista. (emt, 39.)
Alussa luontoa pidettiin pyhänä. Alkukantaisessa kulttuurissa ihmistä ei erotettu luonnosta. Myöhemmin luonto alettiin käsittämään epäpyhäksi, mikä vaikutti ratkaisevasti uudenlaisen ajattelutavan syntymiseen. Antiikin Kreikan luontofilosofit ryhtyivät riisumaan luontoa myyteistä, mm. Aristoteles edusti täysin ihmiskeskeistä ajattelutapaa. Aristotelesin mukaan luonnon järjestykselle on luonteenomaista hierarkia: Alempi palvelee ylempää ja korkeammalla tasolla olevalla on oikeus käyttää alempiarvoisia hyväkseen. Aristotelesin mukaan siis (Pietarinen 1984, 140.):
Modernisaation myötä maailmaa ja luontoa ryhdyttiin selittämään järjellis-tieteellisesti 1600-luvulta lähtien. Teknis-tieteellinen, darwinistinen maailmankuva ja rationaalinen tiede leimasivat muinaisen arvomaailman vanhoilliseksi ja primitiiviseksi. Se alettiin kokemaan vain edistyksen ja kehityksen esteeksi. Ihmisestä itsestään tuli "luomakunnan herra" yli muiden olevaisten olioiden. Kristillinen traditio on myös tukenut ihmisen luonnonherruuden ajatusta. Raamatun luomiskertomuksessa annetaan ihmiselle käsky hallita luontoa. Luomiskertomusta onkin yleisimmin käytetty oikeutuksena vallankäytölle luontoon nähden. (Oksanen 1997, 8; Pietarinen 1984, 140; Suutala 1996, 29; White Jr 1997, 27-28.)
Kristinuskossa uskotaan Jumalan luoneen kaiken ihmisiä varten ja antaneen eläin- ja kasvikunnan ihmisten hallittavaksi. Luonto on luotu käytettäväksi. Ihmiset voivat hankkia itselleen luonnosta raaka-aineita eläimistä ja kasveista. Kristinuskossa ihminen on asetettu tärkeysjärjestyksessä ensimmäisellä sijalla yhdessä Jumalan kanssa. Kristinuskon sanotaankin olevan kaikkein ihmiskeskeisin uskonto maailmassa. Sekä tiede että kristinusko ovat olleet siis samoilla linjoilla painottaessaan ihmisen luonnonhallitsijan asemaa ja ensisijaisuutta luonnossa. (emt.)
Luonnollisesti kristinuskoisessa luontoajattelussa painotetaan usein itsekkyyden sijasta vastuullisuuden ja oikeudenmukaisuuden ajatuksia. Ihmisen tulee hallita luontoa samalla tavoin kuin Jumala sitä hallitsee: huolehtien, ilman riistoa ja väkivaltaa. Raamattukaan ei anna siunausta väärinkäytölle. Päämääränä tulee olla luonnon säilyminen ja vaaliminen. Vastuullista luonnonherruutta kannatti mm. Luther omassa ajattelussaan. Hän asetti ihmisen Jumalan rengin ja sijaishallitsijan asemaan. Luontoa tulee käyttää Jumalan tahdon mukaisesti. Alkuperäinen luonto on villi ja keskeneräinen; ihmisen toimin sitä tulee täydellistää ja pyrkiä muuttamaan hedelmälliseksi kulttuuriluonnoksi. (Suutala 1996, 30, 37, 41.)
UTILISMI - oman edun tavoittelua
Utilismi (utilitarismi) on filosofinen suuntaus, jonka mukaan ihmisen tulee tyydyttää omia tarpeitaan, toimia omaksi edukseen ja tavoitella hyötyjä. Sen mukaan moraalisesti oikein on se, mikä on hyödyllistä, tuottaa nautintoa ja tekee onnelliseksi. Maailma ja luonto ovat olemassa ihmisiä varten. Ihmisillä on näin rajaton oikeus käyttää luontoa hyväkseen. Utilismille on tunnusomaista "pyrkimys mahdollisimman korkeaan elintasoon, luonnon hyväksikäytön katsominen ihmisen oikeudeksi, luonnon käsittäminen energia- ja raaka-ainevarastoksi ja elämän erityisen arvon kieltäminen ja tekniikan kehityksen hyväksyminen itsestään selvänä asiana". (Pietarinen 1984, 142.)
Utilismi luottaa ihmisjärkeen ja teknologiaan. Tieteen ja tekniikan avulla lisätään hyvinvointia ja ratkaistaan mahdolliset ongelmat. Utilistinen ajattelu antaa luonnolle vain välinearvoa. Välinearvoa on sellaisella, joka tuottaa hyviä ja haluttuja seurauksia. Luonnon armottomasta hyväksikäytöstä aiheutuu usein kuitenkin vakavia ongelmia. Luonnon tuhoamisen rajat tulevat utilismissa vastaan vasta, sitten kun siitä ei enää voida ammentaa hyvinvointia, tai kun ihmisten oma hyvinvointi on vaarassa. Edes lajien häviäminen ei ole utilismin eettisiä periaatteita vastaan. (Pietarinen 1984, 142; Vilkka 1998a, 49.)
HUMANISMI - henkinen hyvinvointi
Humanismi pyrkii ihmisen henkiseen täydellistymiseen. Ihmisen tulee pyrkiä tyydyttävään, järjelliseen ja oikeudenmukaiseen elämään, kehittämällä itseään älyllisesti ja eettisesti mahdollisimman korkeatasoiseksi. Luonnon ajatellaan olleen alun perin villi ja raaka, jotakin hengetöntä ja järjenvastaista. Ihmisen tehtävä on sen henkistäminen ja sivistäminen. Humanismissa luonnon muokkaamiseen liitetään myös kauneusarvoja. Humanististen luontoasenteiden perimmäisenä ajatuksena on sovittaa yhteen ihmisen ja luonnon vastakohtaisuus, jotta molemmat auttaisivat toisiaan kehittymään. Luonto on sivistyksen sekä väline että kohde. (Pietarinen 1984, 143, 145.)
Humanismikin on ihmiskeskeinen ajattelumalli, mutta se eroaa utilismista siten, että siinä taloudellisen hyvinvoinnin lisäksi ihanteena on myös älyllinen ja eettinen kehitys. Taloudellinen kehitys on muun kehityksen edellytys, mutta siitä ei saisi muodostua itsetarkoitusta. Sen tulisi palvella eritoten ihmisen eettistä, älyllistä ja henkistä täydellistymistä, eikä suinkaan tuhota sen edellytyksiä. Humanistinen ajattelu lähtee ihmisen tarpeista ja näkee luonnon lähinnä välineenä. Humanisti saattaa puolustaa myös itseisarvoisia luonnonsuojelutoimia, mutta perustelee niiden tarvetta leimallisen ihmiskeskeisesti. Humanismi ei kohtele luontoa ja eläimiä hyvin niiden itsensä, vaan ihmisen oman hyvinvoinnin vuoksi. (Pietarinen 1984, 143, 145, 153; Vilkka 1998a, 41.)
Humanismi edustaa edistysuskoa ja tulevaisuuden optimismia. Ihmisen uskotaan pystyvän jatkuvasti kehittymään ja täydellistymään. Sivistys etenee koko ajan, monesti tosin kriisien ja koettelemuksien kautta. Humanismissa arvostetaan järkeä, tietoa, tiedettä ja tekniikkaa. Ihmisihanteena on Sokrateen filosofian mukainen ihminen, joka on eettisesti älyllinen, aktiivinen, ystävällinen, oikeudenmukainen, omaa itsehillintää ja mielenrauhaa. Humanismi korostaa ihmisen vastuuta luonnosta, sen säilyminen ja hyvinvointi ovat ihmisten vastuulla. Ihmisten sivistäminen vaatii hyvinvoinnin lisäämistä, mm. maapallon väestön kouluttaminen edellyttää laajaa luonnonvaroja kuluttavaa tuotantoa. (Pietarinen 1984, 145.)
Humanismi pohtii myös kysymyksiä: Millainen elämä on todella arvokasta? Millaiseksi ihmiskunnan tulisi kehittyä? Kuinka ihmiskunnalle oikein käy uskoessaan jatkuvaan edistykseen ja rationaalisuuteen? Entä vaikka ihminen osaa nykyisin jo valmistaa koko maailman tuhoavan ydinpommin, kannattaako sitä siltikään rakentaa? "Järjen, tieteen ja tekniikan kritiikkiä" ovat esittäneet erityisesti Frankfurtin koulukunnan edustajat "kriittisen teorian" muodossa. Kaikki "pelkästään rationaalinen" ei ole järkevää. Elämän syvällisin tarkoitus ei varmastikaan ole äärimmäisen tehokkuuden tavoittelu teollisuuden, liikkumisen ja tiedonvälityksen kehittämisessä. Kriitikkojen mielestä nykyinen yksilökeskeinen maailmankuva vääristää ja vieraannuttaa suhdettamme muuhun maailmaan. Luontosuhteestamme saattaa tulla tällöin luonteeltaan häiritsevä tai häiriintynyt. (Kailo 2000, 53; Pietarinen 1984, 153.)
3.2.2. Luontokeskeiset asenteet: "Ihminen on osa luontoa"
Jyrkän vastakohdan ihmiskeskeiselle ajattelulle muodostaa luontokeskeinen eli biosentrinen asennoituminen luontoa kohtaan. Luontokeskeisessä asennoitumisessa ympäristösuhde nähdään laajasti. Luonto on kokonaisuus, jossa kaikella on paikkansa ja arvonsa. Tässä ajattelussa luonnolle annetaan ihmisestä riippumatonta itseisarvoa: Luonto on arvo sinänsä. Itseisarvoisuudella tarkoitetaan asioita, jotka ovat arvokkaita sellaisenaan, eivätkä ole enää välineitä muihin päämääriin. Itseisarvo voi olla mm. päämääräarvoa, kokemusarvoa, itsen arvoa, sisäistä arvoa, olemassaoloarvoa, kunnioitusarvoa tai tasa-arvoa. Tunnetuimmat luontokeskeiset filosofiat ovat naturismi, mystismi ja ekofeminismi. (Oksanen 1997, 8; Pietarinen 1984, 139; Vilkka 1998a, 17.)
NATURISMI - ihminen vain yksi luontokappaleista
Naturismi asettaa kyseenalaiseksi luonnon perinteisen arvojärjestyksen: kasvit - eläimet - ihmiset. Naturismi kieltää kulttuuriesineiden olemassaolon; sen mukaan olemassa on vain luonnonesineitä. Naturismi poistaa ihmisen ja luonnon eron tekemällä ihmisestäkin vain biologisen olennon. Naturismi kiistää näin ihmisen etuoikeudet luonnossa. Naturismi kunnioittaa luontoa itseisarvona. Luonto nähdään omien lakiensa mukaan toimivaksi ekologiseksi järjestelmäksi, jonka yksi osa on ihminen. Ekologisen järjestelmän kaikkia osia pidetään arvokkaina. Ihmisellä ei ole oikeutta käyttää hyväkseen muuta luontoa. Tekniikan laajamittaista hyväksikäyttöä pidetään haitallisena, koska se vaarantaa lajien olemassaoloa ja häiritsee itseisarvoista luonnontaloutta. Naturismi vaatii elämäntavan muutoksia; näiden toteuttaminen on kuitenkin usein ylivoimaista, muttei täysin mahdotonta. Naturismi ehdottaa pakoa luontoon, yhteiskunnan rajoittavien lakien vapautta riistävästä kontrollista. (Vilkka 1998a, 11.)
Luontokeskeisesti ajattelevat kritisoivat ajatusta, että kaikki asiat on luotu ihmistä varten. He pitävät ihmisen erityisasemaa luonnon järjestyksessä epäoikeutettuna. Darwinin kehitysteoria aikanaan selitti maailman ja luonnon uudella tavalla. Elävää luontoa ja erityisesti ihmisen merkitystä ja asemaa koskevat käsitykset muuttuivat kehitysteoriassa ihmiskeskeisistä luontokeskeisiksi. Biologisessa maailmankuvassa jokaisella lajilla on oma tärkeä tehtävänsä kokonaisuuden osana. Lajit eivät ole pysyviä, vaan luonto luo jatkuvasti myös uutta. Darwinismin kehitysteoria palautti ihmisen luonnonjärjestyksen yhdeksi osaksi. Ihminen ei kuitenkaan tämän myötä menettänyt erityisasemaansa, päinvastoin ihmisen etuoikeuksia saatetaan puolustaa vetoamalla "kyvykkäämpien yksilöiden eloonjäämisen" -periaatteeseen. Ihmisen voidaan sanoa selviytyneen muita paremmin olemassaolon taistelussa. (Pietarinen 1984, 147-148.)
Naturistisessa ajattelussa on aste-eroja eri ajattelijoiden välillä, siinä suhteessa, kuinka ihmistä arvotetaan luonnon osana. Englantilaisen Herbert Spencerin naturistisessa filosofiassa ihminen nähdään luonnon arvokkaimmaksi osaksi. Spencerismiksi kutsutun filosofian mukaan ihmisestä on luonnonvalinnan tuloksena kehittynyt luonnon arvokkain osa ja hänellä on siksi luonnollinen oikeus käyttää kaikkia kykyjään ja valtaansa suhteessa muuhun luontoon. Spencerismi harjoittaa arvojen perustelua tieteellisesti; siinä pyritään oikeuttamaan luonnonvalinnan teorialla määrättyjä eettisiä periaatteita. Historiallisesti spenceriläisellä ajattelulla on ollut suuri vaikutus, mutta tällä hetkellä sillä ei ole juurikaan kannattajia. Spencerismin luontokeskeisyys päätyy ihmisen erityisaseman korostamiseen lähtemällä hänen biologisuudestaan. Asenne kuuluu tavallaan ihmiskeskeisten joukkoon. Spencerismia ei tule sekoittaa ns. sosiobiologiaan. (emt, 148.)
Toista naturismin ääripäätä edustaa Pentti Linkola, joka omassa ajattelussaan, edelliseen verrattuna päinvastaisesti, pitää ihmistä vain eräänä eliölajina, jolla ei ole erityisasemaa luonnossa. Linkola on maamme tunnetuin naturismin edustaja ja luonnon itseisarvoisen kunnioittamisen puolestapuhuja. Luonnon itseisarvon hän ymmärtää seuraavasti (ks. Pietarinen 1984, 148 mukaan.):
Linkolan asenne perustuu biologisiin lähtökohtiin, joiden mukaan ihminen on luonnon osa, eräs sen eliölaji. Ihmisellä on sama olemassaolon oikeus kuin muillakin lajeilla. Ihmisellä ei ole kuitenkaan minkäänlaista erityisasemaa luonnossa. Linkola on maailmankatsomuksellisesti ateisti; hänestä on järjenvastaista ajatella, että ihmisellä olisi muita elämänmuotoja tähdellisempi tarkoitus tai merkitys. Linkolan mielestä ihmisen hyvinvointi ja luonnon säilyminen ovat toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. (Pietarinen 1984, 57, 148-150; Vilkka 1998a, 12.)
Linkolan mielestä ihmisen tulee luopua omasta erityisasemastaan, ja samoin kaikki kristillis-humanistis-sosiaaliset ihanteet tulee hylätä. Ihminen harjoittaa kulttuuria, tiedettä ja taidetta luonnon kustannuksella, ja siitä syystä niistä on luovuttava. Linkola on ehdottanut nykyisen yhteiskuntasysteemin purkua ja paluuta maalaisyhteiskuntaan. Voimakas valtio ja väkivalta eli ekofasismi voisivat toimia apuna yhteiskunnan purkuprosessissa. Ihmisen tulee muuttaa elämäntapaansa, vetäytyä luonnon hallitsijan asemastaan ja luopua hyvinvoinnistaan ja sivistyksestään. Linkolan asennetta on kutsuttu primitivismiksi, jonka tunnuslause on: "paluu luontoon!". (Pietarinen 1984, 142, 150.)
Ihminen tuhoaa muuta luontoa kiihtyvällä vauhdilla: Jatkuva elintason lisääminen uhkaa terveyttä, raaka-ainevarastot tyhjenevät huolestuttavasti, luonto saastuu ja elämän monimuotoisuus köyhtyy, eliölajeja kuolee, lajien ja rotujen määrä on vähentymässä, maailmanlaajuisesti väestönkasvu uhkaa länsimaiden hyvinvointia ja lopulta asevarustelu asettaa koko ihmiskunnan olemassaolon kyseenalaiseksi. (emt. 1984, 142, 150.)
MYSTISMI - jumalallisen pyhä luonto
Mystismi on tietoisuuden laajentamiseen pyrkivä filosofinen suuntaus, johon kuuluu mm. mietiskelyä, mystiikkaa ja uskontoa. Mietiskelyn, intuition tai muun eläytymisen avulla pyritään saavuttamaan ihmisen ja luonnon alkuperäinen yhteys. Mystismi tavoittelee jotain sellaista mihin järki ei yllä. Mystismi on kokonaisvaltainen elämänasenne, jossa tavoitellaan ykseyden kokemusta, tunnetta, että on yhtä jonkin äärettömän suuren ja voimakkaan kanssa: "Ajan ja paikan rajoitukset katoavat, ääretön ikuisuus ja pyhyys on läsnä. Koko maailma, luonto ja Jumala ovat yhtä". Luontoa ja Jumalaa saatetaan pitää samana asiana. Yleinen käsitys on, että suurten muutosten yhteydessä ihminen turvautuu kaikkein tavallisimmin uskontoihin ja mystiikkaan. Erityisesti kulttuurin murrosaikoina esiintyy aatteita, jotka hylkäävät tieteellisen ja muun rationaalisen ajattelun ja etsivät täysin toisenlaista elämänsisältöä. (Pietarinen 1984, 150-152.)
Mystis-maagisessa maailmankuvassa luonto, samoin kuin ihminenkin, nähdään olemukseltaan henkiseksi ja jumalalliseksi. Luonto edustaa pyhää, jonka tavoittelu katsotaan ihmiselämän korkeimmaksi arvoksi. Mystikko kunnioittaa luonnon pyhyyttä ja vaatii luonnon säilyttämistä mahdollisimman koskemattomana ja alkuperäisenä. Mystismi tuomitsee tekniikan, koska se tekee väkivaltaa luonnon henkisyydelle. Tiede hajottaa luonnon kokonaisuuden ja estää pääsyn luonnon yhteyteen. (emt, 152.) Mystismin mukaan luonnon itseisarvoja ei tule tavoitella pelkästään tieteen ja järjen keinoin, vaan tulee käyttää myös mystiikkaa, taiteita, tunteita ja muuta henkistä pääomaa. Kaikkea ei voida rationalisoida, ottaa käsittein haltuun, tai pystytä aistein havaitsemaan. Monesti tarvitaan sydäntä ja intuitiota, "kuudetta aistia". Mystismin ongelma on, miten sovittaa luonnon kunnioittaminen yhteen ihmisten toimeentulon kanssa?. Mystismi on lähinnä kunkin yksilön henkilökohtainen ratkaisu, joka ei sovellu kaikilta osiltaan maailmanlaajuisesti toteutettavaksi. (Vilkka 1998a, 10.)
EKOFEMINISMI - erilaisuuden hyväksyminen
Amerikkalaista syntyperää oleva ekofeministinen Gaia eli Äiti Maa -filosofia esittää näkemyksenään, että ihmisten, eläinten ja luonnon välisten suhteiden tulisi perustua rakkauteen, huolenpitoon ja tasa-arvoisuuteen. Ekofeminismi on feminististä siinä mielessä, että se korostaa pehmeitä arvoja: hoiva- ja kunnioitusarvoja. Naisiin liittyvä ajattelu on laajennettu koskemaan myös eläimiä ja luontoa. Ekofeministien näkemyksen mukaan ihmisten ja luonnon riisto pohjautuvat samoihin seikkoihin. Ne ovat länsimaiden patriarkaalisen "Isä Jumala ja isänmaa" -ajattelun tuloksena syntyneiden yhteiskuntajärjestelmien aikaansaannosta. (Warren 1987 alaviite 11, Merchant 1992, Vilkka 1998a, 19, 193-194 mukaan.)
Kaarina Kailon (2000, 52, 55) mielestä kaikkea yhteiskuntaelämää leimaa "miesten alistuskulttuuri", jossa alistettuja (naisia, lapsia, eläimiä, jne.) kohdellaan pelkkinä miehisen oman minän jatkeina. Miesten omistava asennoituminen synnyttää kielteisen, jopa suorastaan perverssin symbioosin eri osapuolien välille. Yhteenkuuluvuus- ja riippuvuussuhteet eivät toimi kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla. Syylliseksi on nähty isä-poikapainotteinen kristinusko, joka on merkinnyt miehistä luonnonherruutta ja naisten henkisen ja myyttisen perinnön mitätöimistä ja kätkemistä syrjään. Naisia on menneinä aikoina pidetty jopa eläimellisinä tai eläiminä, miesten vastakohtina. Miesten nähtiin yksinään edustavan ihmistä. Kristinusko painottaa luonnon moninaisuuden ja tasapainon kunnioittamisen sijaan hierarkiakeskeisyyttä. Lihan syönti on myös nähty tässä valossa. Vegatarismin kannattajien mukaan eläimet voidaan tulkita "syötäviksi ruumiiksi", samalla tavoin kuin naisiin ollaan suhtauduttu "katsottavina tai käytettävinä ruumiina". Lihan syönti kuvaa miehistä kulttuuria, sillä "tosimiehethän" syövät lihaa monissa sen muodoissa. (Pohjolainen 1996.)
Rotusorron, luokkasorron, naisten alistamisen ja luonnonriiston uskotaan olevan seurausta patriarkaalisista, dualistisista ja hierarkkisista ajattelumalleista. Dualistisessa ajattelussa asiat jaotellaan toisensa poissulkeviin luokkiin. Kuten jo edellä esitettiin, tavallisimmat kahtiajaot ovat mies naisen ja kulttuuri luonnon vastakohtana. Eräs tällainen yleisesti tunnettu dualistinen luokittelu on myös primitiivisten kansojen ja sivistyneiden kansojen välinen vastakohtaisuus. Hierarkkisuuden pohjalta toinen arvotetaan toista paremmaksi tai huonommaksi. Spesismissa eläimiä pidetään alempiarvoisina suhteessa ihmisiin, ja eläinten huono kohtelu sallitaan tämän nojalla. Ekofeminismin lähtökohta on erilaisuus, ei ylemmyys tai paremmuus. Ihminen on kyllä erilainen, mutta ei parempi kuin eläimet. Erilaisuutta ei nähdä arvosidonnaisesti. (Suutala 1996, 34; Vilkka 1998a, 19, 193-194.)
Kristinuskossa painotetaan osin samoja teemoja ekofeminismin kanssa: herruudesta vapautumista ja kaikkien kumppanuutta. Jürgen Moltmann on esittänyt ajatuksen, että ihmisen tulisi hallitsemisen sijasta pyrkiä vapauteen. Tällaisessa hallitsemisessa patriarkaatti ja matriarkaatti pyritään kumoamaan ja korvaamaan "lapseudella". Isyyden ja äitiyden tilalle tulisi asettaa lapseus. Herruusajattelusta tulisi vapautua. Ihminen on tarkoitettu kumppanuuteen, ei herruuteen. Tällaisessa ajattelussa ei enää korosteta ihmisyyttä ja herruutta, vaan kaikkien elävien olentojen ja elämän yhteenkuuluvuutta. Vallankäytön sijasta painotetaan elämän ykseyttä, tasa-arvoisuutta ja vapautta. (ks. Suutala 1996, 33-34 mukaan.) Ekofeminismi esittää asioita ja perustelee niitä varsin tunteisiin vetoavalla tavalla ja mystifioivalla kielenkäytöllä:
3.2.3. Luonnonsuojelu
Edellä kuvattuja luontofilosofioita sovelletaan käytäntöön luonnonsuojelutyössä. Luonnonsuojelu on ennen kaikkea ollut metsien puolustamista, taistelua viimeisten ojittamattomien soiden puolesta ja kamppailua elämän säilyttämiseksi. Luonnonsuojelutoiminta kokonaisuudessaan on luonnollisesti huomattavasti laaja-alaisempaa. Se on muuttunut yhä enenevässä määrin pienen idealistisen vähemmistön asiasta ja biologisesta luonnonharrastuksesta poliittiseksi ja yhteiskunnalliseksi vaikuttamiseksi. Samalla luonnonsuojelu on alkanut marginalisoitua, koska siltä on kadonnut vihollinen. Ympäristösuojelun perinteiset vastustajat, talouselämä ja hallitus, kannattavat nykyisin myös itse "vihreitä oppeja". Luonnonsuojelusta on kaikille pelkästään hyötyä; se on toimintaa yhteiseksi hyväksi. (Vilkka 1998a, 59-60.)
Luonnonsuojelun kohteena ovat olleet luonnonalueet, kasvit ja eläimet, joko yksittäinen yksilö, laji tai laajempi ekosysteemi. Luonnonsuojelussa kiinnitetään huomiota lajien olemassaolon turvaamiseen ja lajien oikeuteen olemassaoloonsa. Luonnonsuojelun lähtökohtana on, että luonnolla on arvoa. Luonnonalueita tai luonnonvaroja halutaan hoitaa muiden ihmisten, omien jälkeläistemme, tulevien sukupolvien tai muiden kansakuntien käytettäväksi. Asiantuntijat puhuvat ns. "kestävästä kehityksestä", josta on olemassa yhtä monta määritelmää kuin on määrittelijöitäkin. Yleensä ottaen sillä tarkoitetaan sitä, että luontoa hyödynnetään nykyisten tarpeiden verran siten, että myös tulevaisuuden tarpeet saadaan turvattua. Kestävässä käytössä pyritään pitämään huoli siitä, että uusiutuvia luonnonvaroja on määrällisesti ja laadullisesti yhtä paljon saatavilla tulevaisuudessa kuin nykyisyydessäkin. (emt, 49, 52, 117.)
Luonnonsuojelufilosofiassa erotetaan toisistaan kaksi pääsuuntausta: konservationismi ja preservationismi. Konservationismi pitää sisällään suojeltavien kohteiden, alueiden tai lajien hyväksikäytön ja jalostuksen ihmisten tarkoituksiin. Lähtökohtana on ihmisten omat tarpeet. Luontoa säästetään ja säilytetään tulevaa käyttöä varten. Preservationistisessa ajattelussa luonnolle annetaan itseisarvoa, ja luontoa suojellaan ihmisen aiheuttamalta haitalta ja hyväksikäytöltä. Molemmat lähestymistavat ovat varsin ihmiskeskeisiä. (Pulliainen & Rautiainen 1999, 145; Vilkka 1998a, 50.)
Luonnonsuojelutoiminnassa voidaan erottaa toisistaan myös aktiivinen ja passiivinen luonnonsuojelu. Aktiiviset suojelun keinot ovat luonnonhoitoa, johon kuuluu kilpailevien tai haitallisten lajien hävittäminen, elinolosuhteiden muokkaaminen suotuisaksi, siirtoistutukset ja luonnonsuojelualueiden perustaminen. Passiivinen suojelun keino on esimerkiksi luonnon rauhaan jättäminen. Luonnonsuojelu on sitä, että luonnosta otetaan vain sen verran mitä todella tarvitaan, muuta luontoa ei riistetä tarpeettomasti. Luontoa on suojeltava ennen kaikkea ihmiseltä! (emt., 1999, 145; emt., 1998a, 50.)
VIITTEET:
1) Zoopologia-nimitystä eivät juurikaan muut ole käyttäneet kuin ympäristöfilosofi Leena Vilkka.
2) Alger, Janet M. & Alger, Steven F. (1997): Beyond Mead: Symbolic Interaction between Humans and Felines. Society and Animals 5:1, s. 65-81.
3) Sanders, C. R. (1993): Understanding Dogs: Caretakers' Attributes of Mindedness in Canine-Human Relationships. Journal of Contemporary Ethnocraphy, 22, s. 205-226.
4) Rinne, Antero (1954): Sosiologian pääpiirteet. Porvoo-Helsinki: WSOY.
5) Descartes, Rene (1976): "Animals are machines". In book Regan, T. & Singer, P. (eds.). Animal rights and human obligations. Prentice-Hall, New Jersey.
6) Eäinjärjestö SAFE. http://www.safe.org.nz/
7) Suomessa toimivia eläinoikeus- ja -suojeluliikkeitä ovat mm. Suomen Eläinsuojeluyhdistys (SEY), Helsingin Eläinsuojeluyhdistys ry., Suomen Eläinsuojeluliitto ry., Eläinsuojeluliitto Animalia, Eläinjärjestö Vihreä Risti, Oikeutta eläimille -yhdistys ja Koe-eläinten Suojelu ry.
8) Eläinten osalta vastaava lista löytyy teoksesta: Kellert, S. R. (1994): Attitudes, Knowledge and Behaviour toward Wildlife among the industrial superpowers. In book: Manning A. & Serpell, J. (eds) (1994): Animals & Human Society. Changing perspectives. London: Routledge, s. 167.
9) Gilbert F. F. & Dodds D. G. (1992): The Philosophy and Practice of Wildlife Management. Krieger Publishing Company. Malabar, Florida.
10) Linkolan tunnetuin teos on Unelmat paremmasta maailmasta (1971).
11) Warren, Karen (9/1987): "Feminism and Ecology". Environmental Ethics.
12) The Sun Bear eli Cheezis Mokwa.
OSA I. ELÄINTASO: KARHU, METSÄNELÄIN
3. ELÄIN- JA LUONTOTUTKIMUS
3.1. Eläintutkimus
3.1.1. Onko eläimen elämällä väliä?
3.1.2. Onko eläimen kuolemalla väliä?
3.1.3. Eläimet osana yhteiskuntaa
3.1.4. Eläinoikeudet ja -suojelu
3.1.5. Spesismi eli lajien sorto
3.2. Luontotutkimus
3.2.1. Ihmiskeskeiset asenteet:
"Ihminen on luonnon herra"
3.2.2. Luontokeskeiset asenteet:
"Ihminen on osa luontoa"
3.2.3. Luonnonsuojelu
OSA I. ELÄINTASO: KARHU, METSÄNELÄIN
Tässä ensimmäisessä osassa (kappaleet 3-6) karhua tarkastellaan eläimenä joka suhteessa. Huomion kohteena on siis karhun tosiasiallinen olemus. Tässä osuudessa pohditaan mm. sitä, millaista on oikeastaan eläinten ja karhun elämä? Eläinten yleisiä perustarpeita ovat ainakin syöminen, nukkuminen, toiminnan ja lisääntymisen tarpeet. Eläinten vaistonvaraisiin käyttäytymismalleihin kuuluvat lisäksi aggressiivisuus, reviirin puolustamistarve, huoli jälkeläisistä ja näiden suojelemisen tarve sekä tarve luoda mahdollisimman tärkeä asema omassa yhteisössä. Näitä teemoja enemmän pohditaan kuitenkin eläinten henkisen elämän mahdollisuutta. (Koskinen 1996, 33-34.)
Toisaalta tässä ensimmäisessä osassa tarkastellaan ihmisten suhdetta eläimiin ja karhuun. Mitä eläimet oikeastaan meille ihmisille merkitsevät? Ihmiset ovat nähneet karhussa vastakkaisia piirteitä. Toisaalta se on pelottava petoeläin ja ihmisen vihollinen. Mutta ei kuitenkaan niin paha vihollinen, etteikö ihmisten suhtautumista karhuun määrittäisi se tosiseikka, että karhu eläimenä on ihmisten itsensä hallittavissa oleva luontokappale. Toisaalta karhua pidetään myös kilttinä eläimenä. Monesti ihmiset kuvittelevat ja kuvailevat karhun sellaiseksi kuin mitä he haluaisivat sen olevan: ihmisen ystävä, pehmeän karvainen, lähes kesy eläin ainakin eläintarhoissa. (Shepard & Sanders 1985, xii.)
3. ELÄIN- JA LUONTOTUTKIMUS
3.1. ELÄINTUTKIMUS
Tieteellisessä mielessä eläimet ovat perinteisesti kuuluneet luonnontieteiden tutkimusaiheisiin. Eläinten suhteesta ihmisiin ja ihmisten suhteesta eläimiin ovat olleet kiinnostuneita myös filosofit, psykologit, antropologit, uskontotieteilijät ja sosiologit. Vasta kehittymässä olevan tieteenhaaran zoopologian, joka on antropologian sisartiede, erityisalueina ovat eläimet kulttuurisesta ja historiallisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Vastaavalla tutkimusalueella toimii myös monitieteellinen antrozoologia, joka tarkastelee eläimen ja ihmisen välistä suhdetta. Yhteiskuntatieteilijät ovat myös ottaneet osaa tähän tutkimukseen. Eläinten ja ihmisten välisten suhteiden tieteelle ei oikeastaan ole vakiintunutta omaa, yhtä ja selkeää, tieteennimeä ollut tähän mennessä. Antrozoologia on ilmeisesti vakiintumassa kaikenlaisen eläimiä ja ihmisiä tarkastelevan tieteenharjoittamisen nimeksi. Lisääntyvästä yhteiskuntatieteellisestä mielenkiinnosta eläimiä kohtaan kertoo uusien tieteellisten aikakauslehtien (mm. Society and Animals) ilmestyminen markkinoille. (Ingold 1988, 1; Vilkka 1996a, 18-19, alaviite 1.)
Yhteiskuntatieteellisen eläintutkimuksen ongelmana on se, että sen tutkimuskohde kuuluu oikeastaan luonnontieteiden piiriin. Yhteiskuntatieteethän tutkivat perinteisesti ihmisiä ja näiden luomaa kulttuuria. Näiden tieteenalojen tutkimusmenetelmät poikkeavat toisistaan ratkaisevasti. Luonnontiede on monesti pelkästään positivistista, luonnon ilmiöiden lainalaisuuksien, mekaanisuuden ja kausaalisuuden mittaamista, kun taas yhteiskuntatieteet pyrkivät ymmärtämään ja selittämään yhteiskunnallista tapahtumista hermeneuttisen lähestymistavan kautta. Eläimiä on näihin päiviin asti tutkittu lähes pelkästään luonnontieteen metodein. Eläinten käyttäytymistä on kartoitettu enimmäkseen behavioralistisella tavalla: "mustalaatikkokokein", yms. Tieteenaloista sosiaaliekologia ja zoologia ovat tällaisia luonnontieteellisesti painottuneita eläintieteitä.
Olemassa olevat eläintutkimukset ovat siitä kiusallista luettavaa yhteiskuntatieteilijälle, että niissä ei monestikaan ole osattu vetää rajaa selvästi luonnon- ja yhteiskuntatieteellisyyden välille. Eläinmaailman yhteiskunnallisuutta ollaan hahmoteltu lähinnä sieltä, missä ihminen astuu mukaan näyttämölle, sieltä missä eläin ja ihminen kohtaavat, ja missä tapahtuu sosiaalista vuorovaikutusta näiden kesken. (Kupsala.) Yhteiskuntatieteet eivät tietenkään ole koskaan kokonaan unohtaneet eläimiä ja muuta luontoa. Luonto ja eläimet ovat olleet mukana tutkimuksissa sivuroolissa, ihmisten toiminnan objekteina: "ympäristönä, raaka-aineena, aineellisena perustana, maun erottautumisvälineinä ruuassa, metaforina, sairauksina, kuoleman ja syntymän kiertona". (Kupsala.)
Mutta millaista olisikaan yhteiskuntatieteellinen tutkimus, jossa eläin sijoitettaisiin pääosaan? Eräät tutkijat (mm. Alger & Alger 1997 alaviite 2; Sanders 1993 alaviite 3) ovat jo ehtineet julkaisemaan tämäntyyppisiä tutkimuksia, joissa asioita tarkastellaan eläimen näkökulmasta. Ihmistieteiden teorioita (mm. symbolisen interaktionismin teoriaa) on sovellettu eläinten (mm. kissan ja koiran) ja ihmisten välisten suhteiden sekä eläinten keskinäisten suhteiden tarkasteluun. Eläinten tutkiminen yhteiskuntatieteissä edellyttää eniten tutkijalta tutkimuksensa oikeuttamista. Uuden tieteenhaaran ongelmana on se, että vallitsevat tieteenalat asettavat usein kyseenalaiseksi uuden tutkimusalan mielekkyyden. Sosiologiassa on kuitenkin aina reilusti tunnustettu eläimien olemassaolo. Menneinä aikoina sosiologia jaoteltiin jopa ihmis-, eläin- ja kasvisosiologiaan (Rinne 1954, 13 alaviite 4).
Eläimiin suhtautuminen on usein ollut varsin yhdentekevää, niitä on käytetty tekosyinä täysin muuhun keskusteluun, jota on pidetty paljon ensiarvoisempana kulttuurissamme. Eläintutkimuksen aihealueet voidaan jaotella seuraavasti: eläinrääkkäystapaukset, eläimet harrasteena, hyötynä ja ruokana (metsästys ja kalastus), eläimet seuralaisena (lemmikit), eläimet ongelmana (vahinkoeläimet), eläimet ihmisen hyvinvoinnin edistäjänä (tiede ja tuotanto), eläimet osana luontoa (uhanalaisuus) ja erikoiset eläimet (eläimet, joilla on erityistaitoja). (Pohjolainen 1996, 8.)
Yhteiskuntatieteellinen eläintutkimus on tutkinut ennen kaikkea eläinten henkistä elämää: eläinten käyttäytymistä, tunnereaktioita, älykkyyttä ja kommunikointia. Eläinfilosofit ja -psykologit ovat pyrkineet ennen muuta määrittelemään eläimen. Luokitteluja on synnytetty erityisesti laatimalla vertailuja eläinten ja ihmisten samanlaisuudesta ja erilaisuudesta.
Monet ajattelijat kautta aikojen ovat esittäneet omia ajatuksiaan eläinten asemasta ihmisten historiassa. Erästä vallitsevaa ajattelusuuntausta edustaa Aristoteles, joka on todennut, että "koska eläimiltä puuttuu järki, me voimme syödä niitä" (Vilkka 1998a, 70). Hän asetti ihmisen muun luonnon yläpuolelle sillä perusteella, että vain ihminen on järkiolento. Länsimainen juutalais-kristillinen traditio on jatkanut tätä perinnettä ja esittänyt näkemyksenään, että eläimillä ei ole järkeä, päättelykykyä, ajatuksia, älyä eikä uskomuksia. Toisenlaista ajatteluperinnettä - edellisen kanssa rinnakkain kulkenutta - edustaa mm. Platon, joka ei kieltänyt eläimiltä järkeä eikä uskomuksia. Platonin mukaan eläimet ovat ihmisen reinkarnaatioita. Hän uskoi eläinten kehittyneen ihmisistä, päinvastoin kuin Darwin myöhemmin. (emt, 76-77.)
Kysymys "mitä eläimet oikeastaan ovat?" on askarruttanut aina ihmiskuntaa. Eläimistä on ollut erilaisia käsityksiä eri aikoina. Jokaisella aikakaudella on ollut omanlaisensa eläinkäsityksensä. Historia, uskonto ja etiikka ovat määrittäneet ennen muuta käsityksiämme eläimistä.
Luonnonfilosofian aikakaudella vallitsi animistinen eläinkäsitys, jossa eläimet sielullistettiin. Keskiajalla eläimiä alettiin pitämään moraalisina olentoina, mm. järjestettiin yleisesti eläinoikeudenkäyntejä. Uusi luonnontiede puolestaan alkoi pitämään eläimiä lähinnä koneina, joihin suhtauduttiin varsin mekanistisesti. Tällä kannalla oli mm. Rene Descartes (alaviite 5). Descartesin mukaan sielu on ihmisen erityisominaisuus. Eläimet ovat sekä järjettömiä että tunteettomia, monimutkaisesti rakentuneita koneita. (Ingold 1987, 5; Vilkka 1989, 77; 1996a, 162.)
Nykyaikainen eläinkäsitys perustuu biologiaan. Eläimien uskotaan olevan vaistotoimintojensa ohjaamia elollisia organismeja. Eläimet käyttäytyvät viettiyllykkeittensä varassa vaistomaisesti ja tiedostamattomasti. Tulevaisuuden eläinkäsityksen uskotaan olevan sentientistinen. Tässä käsityksessä korostuu eläintensuojeluasenne. Eläinten kärsimiskykyisyyteen ja hyvinvointiin kiinnitetään yhä lisääntyvää huomiota. Sentientismi vastaa lähinnä ihmismaailman yksilöllisyyden tärkeyttä korostavaa puhetapaa. Sentientistinen eläinkäsitys korottaa eläimet "oman elämänsä itseisarvoisiksi subjekteiksi". (Vilkka 1996a, 43.)
"Esimerkiksi susi - modernin eläinsuojelun ja luonnonsuojelun symbolieläin - voidaan nähdä hyvin erilaisena olentona, riippuen siitä, millainen susikäsitys ihmisellä on. Susi voi olla haittaeläin, turkiseläin, riistaobjekti, petoeläin, koiraeläin, sosiaalinen ja kehittynyt nisäkäs, tunteva ja tietoinen olento, vierassieluinen olento, yksilö, persoona tai ystävä, riippuen tarkastelijan näkökulmasta ja eläinkäsityksestä." (Vilkka 1996a, 44; 1998a, 33.)
Eri eläinlajeihin on yhdistetty vastakohtaisia symbolisia merkityksiä. Eläimiä on luokiteltu paitsi lajin, myös käyttötarkoituksen mukaan. Eläimiä on jaoteltu hyviin ja pahoihin, villeihin ja kesyihin, vaarallisiin ja vaarattomiin, syötäväksi kelpaaviin ja syötäväksi kelpaamattomiin, hyödyllisiin ja hyödyttömiin eläinlajeihin. Toisten on uskottu edustavan hyvyyttä, toisten puolestaan on nähty symbolisoivan pahuutta ja tuhoavia voimia. Villieläimet ollaan käsitetty vihamielisiksi ja pahuutta edustaviksi eläinlajeiksi, "villeiksi toisiksi", kun taas hyödyllisten ja vaarattomien kotieläimien ollaan nähty edustavan kiltteyttä ja viattomuutta. Käsityksiin ovat vaikuttaneet mm. eläimen väri, ravinto, liikkumistapa ja elintavat. Erityisesti vaalean värityksen on uskottu edustavan hyvyyttä ja jumaluutta. Pahuutta puolestaan on kuvastanut tumma ruumiinväri, jätteiden ja raatojen syöminen sekä yöllä saalistaminen. Ihanneihminen ja -eläin ovat olleet yhdenmukaisia: molemmissa järkevyyttä ollaan pidetty kaikkein tärkeimpänä hyvyyden mittarina. (Aaltola 2000, 5-6; Biedermann 1993, 47; Suutala 1996, 14, 126.)
3.1.1. Onko eläimen elämällä väliä?
Eläintutkijat ovat pyrkineet selvittämään eläinten tietoisuuden tasoa ja niiden henkistä elämää, mm. sitä, miltä tuntuu olla eläin? Eläinten tietoisuuden ongelmassa on kyse psyyken alkuperän selvittämisestä, joka perinteisesti on kuulunut psykologian tutkimustehtäviin. Eläinten osalta eläinpsykologia on erikoistunut tähän aiheeseen. Samasta tietoisuuden problematiikasta filosofit käyttävät nimitystä sielu. Filosofit ovat pohtineet "vierassieluisen ongelmaa" ja esittäneet kysymyksen: Onko eläimillä sielua, vaiko vain ihmisillä?. Enimmäkseen ollaan oltu sitä mieltä, että vain ihmisillä on sielu. (Kivinen 1989, 34-35; Vilkka 1996a, 18-20, 27.)
Mitä voidaan sanoa eläinten elämyksistä, tunteista, ymmärryksestä, intentioista, tajunnasta, mentaalisista kokemuksista, haluista, mielestä, ajattelusta, uskomuksista, valinnoista, minuudesta, tahdosta tai itsetietoisuudesta? Tätä kysymystä on tutkinut mm. Joseph Margolis. Hän on esittänyt, että vain ihminen voi vastata kysymykseen "miltä tuntuu olla eläin", sillä tietojemme mukaan eläimet eivät harrasta tällaisten asioiden ajattelua. "Joko eläinten maailma on ihmisen ulottumattomissa oleva salattu maailma tai sitten mitään tiedettävää ei ole, sillä eläimillä ei ole vastaavia mentaalisia, psyykkisiä, mielen sisäisiä tuntemuksia kuten ihmisillä on". (ks. Vilkka 1989, 75, 77 mukaan.) Eläimet ovat "vaienneita toisia", kuten Saara Kupsala asian ilmaisee.
Eläinsuojelijat tähdentävät puolestaan, että eläimet ovat tietoisia, tuntevia ja kärsimyskykyisiä olentoja. Heidän mukaansa ihmisten ja eläinten välillä on huomattavia yhtäläisyyksiä. Ennen kaikkea eläinsuojelun näkökulma on harjoittanut eräänlaista antropomorfismia eli eläinten ihmisenkaltaistamista, korostaessaan eläinten ihmismäistä sielunelämää ja tuntemiskykyä. Eläimillä uskotaan olevan kyky ajatella, mutta niiltä puuttuu kyky välittää ajatuksensa toisille. Eläinten itseisarvoinen kunnioittaminen perustuu olettamukseen, että eläimillä on ihmismäistä tunne-elämää. Eläinten tuntemis- ja kärsimyskykyisyyttä käytetään perusteluna sille, että eläimiin vaaditaan suhtauduttavan itseisarvoisen subjektin tavoin. (Ingold 1987, 4; Vilkka 1996a, 18-20, 43, 129; 1998a, 87.)
Eläinetiikan mielenkiinnon kohteita ovat eläinten oikeudet ja arvot. Eläimillä voi olla ihmisille monenlaista arvoa, mm. itseisarvoa, välinearvoa, taloudellista, esteettistä, tieteellistä, historiallista, uskonnollista ja kokemuksellista arvoa. Eläinten itseisarvoinen kunnioittaminen perustuu yleiseen elämän kunnioituksen etiikkaan: Elämä on arvo itsessään. Ketään ei ole oikeus kohdella silkkana välineenä toisiin päämääriin. Eläimelle tulee suoda aidot persoonan oikeudet ja oikeus yksilölliseen elämään. Eläintä tulee kohdella yksilönä, jonka fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin kiinnitetään huomiota. Eläimellä tulee olla itseisarvoa, riippumatta siitä, kuinka tarpeellisena tai tarpeettomana, arvokkaana tai arvottomana, puoleensavetävänä tai pahannäköisenä, me ihmiset eläintä pidämme. (Vilkka 1996a, 141-142, 168; 1996b; 1998b.)
Yksi eläinsuojelun keskeisiä kysymyksiä on eläinten kärsimyskykyisyys: Tunteeko eläin kärsimystä? Eläinsuojeluliikkeen näkemys on, että eläimet tuntevat kärsimystä ja tästä syystä ihmisillä on velvollisuus huolehtia eläinten hyvinvoinnista. Eettisesti oikein on kunnioittaa kaikkea elämää, ei vain ihmisen elämää. Länsimaisen etiikan perusperiaatteena on, että elämää säilyttävä ja edistävä toiminta on oikein, sen sijaan väärin on kaikenlainen elämän tuhoaminen tai sen vahingoittaminen sekä tuskan ja kärsimyksen aiheuttaminen. Länsimaisissa yhteiskunnissa vallitsee tietty yksimielisyys siitä, että eläimiä tulee kohdella hyvin. (Vilkka 1996a, 42, 130; 1996b.) George Orwell antaa kirjassaan, Animal Farm (1945) (suom. Eläinten vallankumous, 1969), seuraavanlaisen kuvauksen eläinten elämästä. Kertojana on kuolemaa tekevä kantakirjakarju Majuri:
"Siis, toverit, millainen on tämä meidän elämämme? Tarkastelkaamme sitä kaihtelematta: meidän kunkin elämä on kurja, työn täyttämä ja lyhyt. Me synnymme, meille annetaan juuri niin paljon ruokaa että pysymme hengissä; niiden meistä jotka siihen pystyvät on pakko raataa voimiensa viimeiseen hituseen; ja heti paikalla kun meistä ei enää saada hyötyä, meidät teurastetaan kauhistuttavan julmasti. Yksikään Englannin eläin ei vuoden täytettyään tiedä, mitä onni tai vapaa-aika tarkoittaa. Yksikään Englannin eläin ei ole vapaa. Eläimen elämä on kurjuutta ja orjuutta: se on silkka totuus." (Orwell 1969, 12.)
Eläimiä on kohdeltu sekä hyvin että huonosti. Niitä on rakastettu perheenjäseninä ja palvottu jumalina, toisaalta eläimiä on vihattu ja rääkätty tahattomasti tai tahallisesti, herjattu paholaisiksi ja pidetty ihmisen turmeltuneisuuden symboleina. (Biedermann 1993, 47.)
3.1.2. Onko eläimen kuolemalla väliä?
Toinen yleinen suhtautumistapa eläimiin on eläinten välineellistäminen. Tämän kaltainen välineellinen eläinkäsitys ilmenee muun muassa nykypäivän tehoeläintuotannossa, jossa eläimiä käytetään ihmisten omien päämäärien ja hyödyn välineinä. Eläimiä kohdellaan massatavarana, raaka-aineena ja tuotantovälineenä. Tällaisessa tuotantokeskeisessä ajattelumallissa eläimet sinänsä eivät ole kiinnostuksen kohteena, vaan niistä saatavat hyödyt. Eläimet ovat siis välineitä muiden asioiden saavuttamiseen. Eläimille annetaan pelkästään välinearvoa. Taustalla on omistusoikeudellinen näkemys ihmisen suhteesta luontoon. Ihminen on asettautunut hallitsijan asemaan suhteessa muuhun luontoon. (Vilkka 1996a, 43, 129; 1998a, 41; Pietarinen 1984, 17.)
Ihmisten suhde eläimiin ei ole ollut yksiselitteinen. Toiset eläimet ovat aiheuttaneet vahinkoa ihmisille ja toisista on taas ollut pelkästään hyötyä. Ihmiset ovat monella tavoin käyttäneet eläimiä hyväkseen ja hyödykseen. Kautta aikojen eläimet ovat olleet ihmisten käytössä, eivät pelkästään kotieläiminä ja metsästyksen kohteina, vaan eläimet on pantu palvelemaan myös uskonnon ja filosofian päämääriä. Eläimistä ollaan oltu kiinnostuneita hyödyn lähteinä, välineinä, työjuhtina, ravintona tai ihmisen eettisten arvojen kuvaajana. (Buchner 1996, 191; Suutala 1996, 14.) Eläimet voidaan jakaa hyötykäyttö-alueittain seuraavasti: koe-eläimet, tuotantoeläimet (maatalous, turkistalous), harraste- ja seuraeläimet, eläintarhaeläimet, sirkuseläimet, luonnonvaraiset eläimet (metsästys) ja muut (Vilkka 1996a, 126; 1998a, 85).
"Olemme jo saaneet eläimiltä hyvin paljon: me syömme niiden lihaa ja munia, juomme niiden maitoa ja käytämme niiden nahkoja, villaa ja ihoa ruumiimme verhoamiseen. Satojen vuosien ajan eläimet ovat vetäneet meidän vaunujamme, kantaneet meidän kuormiamme ja uhranneet henkensä meidän lääketieteellisissä kokeissamme. Monista eläimistä on tullut meidän uskollisia ystäviämme ja seuralaisiamme." (Pickering 1999, 6.)
Tosiasia edelleen on se, ettei yksikään eläin ole tähän mennessä saavuttanut ihmisten tietoisuuden tasoa. Jos tietoisuudella tarkoitetaan kykyä lukea, kirjoittaa ja keskustella asioista, silloin eläimet eivät ole tietoisia. Jos taas tietoisuudella tarkoitetaan aistikokemuksia, kuten hajut ja maut, tällöin eläimetkin ovat tietoisia. Tietoisuuden määritelmästä kulloinkin riippuu, millaisiin arvioihin päädytään. Tutkijat eivät ole toistaiseksi edes päässeet yksimielisyyteen siitä, mitä he oikeastaan tietoisuudella tarkoittavat. Yleisesti ottaen tietoisuuden uskotaan muodostuvan sellaisista seikoista, kuten tunteminen, tahtominen, haluaminen, rakastaminen, iloitseminen, leikkiminen ja ikävystyminen. (Vilkka 1996a, 16-17, 22.)
Biologit ja koe-eläintutkijat pitävät käsitystä eläinten tietoisuudesta ja inhimillisyydestä epätieteellisenä. Heidän mukaansa eläimet eivät eroa ihmisistä ainoastaan biologisen rakenteensa puolesta, vaan myös henkisten toimintojensa perusteella. Eläinten henkiset ominaisuudet ovat hyvin vajavaisia tai ne puuttuvat kokonaan. Eläinten käytön kannattajat, vedoten eroavuusteesiin, pitävät oikeutettuna erilaisten kohtelua eri tavoin. Heidän mukaansa eläimillä ei ole tunteita, tällöin eläimelle itselleen ei ole merkitystä sillä, miten sitä kohdellaan. Eläimelle eri asiat ovat tärkeitä kuin eläintä erilaiselle ihmiselle. (emt, 18-19, 21.) Välineellisessä asennoitumisessa korostetaan eläinten ja ihmisten välisiä eroavuuksia. Orwellin (1969) teoksessa jo edellä mainittu kantakirjakarju Majuri on varsin tyytymätön eläinten asemaan ihmisten maailmassa:
"Miksi siis me olemme yhä näissä surkeissa oloissa? Siksi että ihmiset riistävät meiltä miltei kaiken työmme tuoton. Siinä, toverit, on vastaus kaikkiin ongelmiimme. Se voidaan tiivistää yhteen ainoaan sanaan - Ihminen. Ihminen on ainoa todellinen vihollisemme. Jos ihminen poistetaan näyttämöltä, nälän ja ylenmääräisen työn pohjimmainen syy on iäksi kaikonnut. Ihminen on ainoa luontokappale joka kuluttaa tuottamatta. Hänestä ei saa maitoa, hän ei muni munia, hän on liian heikko vetämään auraa, hän ei pysty juoksemalla tavoittamaan kaniineja. Kuitenkin hän on kaikkien eläinten herra." (Orwell 1969, 13.)
3.1.3. Eläimet osana yhteiskuntaa
Kulttuuri on nähty tekijäksi, joka selvimmin erottaa ihmiset ja eläimet toisistaan. Ihmisten paremmuus eläimiin nähden perustuu kulttuuriin. Kulttuuri on synonyymi sivilisaatiolle, joka viittaa inhimillisen tiedon ja rationaalisen toiminnan jatkuvaan kasvuun yhteiskuntaelämän eri aloilla. Eläinkulttuuri ei ole kehittynyt vastaavanlaiseksi kuin ihmiskulttuuri tieteineen ja taiteineen. Ihmisillä ainoastaan on politiikkaa, sodankäyntiä, moraalia ja kieltä. Juuri kieli on se seikka, joka selvimmin erottaa ihmiset ja eläimet toisistaan. Eläimet ovat olleet ainakin toistaiseksi puhe- ja kirjoituskyvyttömiä. Monet uskovat, että koska eläimillä ei ole kieltä, niillä ei myöskään voi olla tunteita, ajattelua eikä uskomuksia. (Vilkka 1996a, 34, 76.)
Sen lisäksi, että ihmiset ovat alun alkaen evoluutiossa kehittyneet perittyjen ominaisuuksiensa puolesta eläimiä älykkäämmiksi, niin eläimistä poiketen ihmisillä on nykyhetkessä opittujen ominaisuuksien puolesta kyky luoda kulttuuria. Ihminen pystyy tietoisesti vaikuttamaan oman evoluutionsa kulkuun kulttuurievoluutiolla. (Ingold 1987, 5, 11; Vilkka 1989, 77; 1996a, 32, 36.) Eläimillä ei myöskään ole moraalia eikä rationaalista toimintaa. Eläimet eivät osaa etukäteen suunnitella toimintaansa.
Länsimaisessa ihmiskeskeisessä ajattelussa on erityisesti painotettu järkeä. Järkeä on pidetty ihmisyyden, ihmisen paremmuuden ja luontoherruuden merkkinä. Järjen ja sielun on katsottu olevan jumalallisia. Pahuus ja irrationaalisuus on leimattu eläimellisyydeksi. Tätä irrationaalista eläimellisyyttä ollaan pyritty voittamaan sekä järjen että Kristuksen avulla. Sivistys on nähty voitoksi alhaisesta eläimellisyydestä. (Suutala 1996, 13, 29.)
Ihmisten suhdetta eläimiin on määrittänyt yhtäältä biologinen todellisuus ja toisaalta kulttuurimme tekstuaalinen ja henkinen kollektiivitajunta. Eläiminä on pidetty sekä todellisia eläimiä että kulttuurin mielikuvitteellisia eläinhahmoja. Näihin liitetyt käsitykset ovat paikoittain sekoittuneet keskenään. Usein eläimistä puhuttaessa kerrotaan enemmän ihmisistä kuin eläimistä. Käsityksemme eläimistä eivät niinkään kuvaa eläintä itseään, vaan ne ovat enemmänkin ilmauksia ihmisen omasta todellisuudesta ja identiteetistä. Eläintä on pidetty säännöllisesti kulttuurisen "toisen" -arkkityyppinä. Nämä "toiset" ovat meille vieraita, etäisiä, kaukaisia ja muita kuin "me". Luonto ja eläin saavat merkityksensä kulttuurin ja ihmisen kautta. (Aaltola 2000; Baker 1993; Cohen 1994, 76.)
Eläimiä voi yhteiskunnalliselta asemaltaan verrata lapsiin. Eläimet ovat monella tavoin vajavaisia, samalla tavoin kuin lapset ovat suhteessa aikaihmisiin. Eläin määritellään useasti negatiivisten ominaisuuksien kautta. Eläin on perinteisesti sijoitettu ryhmään ei-ihminen. Eläimestä saadaan ei-ihminen vertaamalla sitä ihmiseen. Perinteisesti ei-inhimillinen eläin on ollut "se", objekti, toisarvoinen asia tai ihmisen omaisuutta. Inhimillinen eläin on puolestaan mielletty samaksi asiaksi ihmisen kanssa. Ihmisen ja eläimen erilaisuuteen vedoten ollaan perusteltu asennoituminen eläimiin. Eläinten asema on rinnastettu yleisesti myös yhteiskunnan sorrettujen ja huonompiosaisten ryhmien asemaan. Eläimet ovat nykypäivän "neekereitä". (Aaltola 2000, 5-6; Vilkka 1996a.)
Eläimet merkitsevät ihmisille nykyisin sekä entistä enemmän että entistä vähemmän, riippuen tarkastelunäkökulmasta. Kahden viime vuosisadan aikana eläimet ovat pikku hiljaa kadonneet silmistämme. Me elämme oikeastaan ilman niitä nykyisin. Viimeisen sadan vuoden aikana tapahtuneen teollistumisen ja kaupungistumisen seurauksena suhde eläimiin on katkennut paikoin täysin ja monet eläimet on marginalisoitu ihmisyhteiskunnasta ja eristetty vain eläimille tarkoitettuihin ympäristöihin. Eläimistä on tullut yhä enenevässä määrin kulttuurisia tuotteita, jotka ihmiset tuntevat enää vain elokuvien ja tiedotusvälineiden kautta. (Aaltola 2000, 13; Buchner 1996, 191; Pickering 1999, 54.)
Toisaalta eläimet ovat kuitenkin edelleenkin monella tavalla läsnä meidän jokapäiväisessä elämässämme. Kuten tunnettua, eläimet ja luonto ovat tulleet jatkuvasti yhä tärkeämmäksi jälleen nykypäivän kaupunki-ihmiselle. Lemmikkieläinten yleistymisen myötä suhde eläimiin on muuttunut entistä läheisemmäksi, suorastaan intiimiksi. Eläinten läsnäolo ihmisten ympäristöissä on nykyisin vapaavalintaista, ei enää pakon sanelema välttämättömyys. (emt.)
Paljon kiistelty aihe on se, kuinka läheinen yhteys ihmisillä on eläimiin? Monet alan asiantuntijathan väittävät, että biologisessa mielessä myös ihminen on eläin (Vilkka 1996a, 19) tai eroaa vain vähän muista eläinlajeista (Ingold 1987, 10). Toisinpäin tulee kuitenkin muistaa, että eläimet eivät ole ihmisiä (Koskinen 1996, 19). Psykologian, mm. Freudin ja Jungin, mukaan ihmisen psyyke on eräänlainen kaksinaisuus, joka muodostuu toisaalta animaalisista ja toisaalta humanistisista piirteistä. Nämä ihmisen vastakohtaiset puolet esiintyvät usein samanaikaisesti ja voivat joskus taistella toisiaan vastaan. Eräiden tutkijoiden mielestä voisi ryhtyä puhumaan "eläinmäisyydestä", jota ei kuitenkaan tule käsittää inhimillisyyden vastakohdaksi, vaan siksi mitä olemme tottuneet kutsumaan "ihmismäisyydeksi". (Suutala 1995; Vilkka 1996a.)
3.1.4. Eläinoikeudet ja -suojelu
Maailmassa on nykyisin 1 100 uhanalaista eläinlajia, joista 169 lajia on erittäin uhanalaisia. Uhanalaisilla lajeilla tarkoitetaan lajeja, jotka ovat suuresti harvinaistuneet, ja joista osa on vaarassa kuolla sukupuuttoon. Eläinlaji on uhanalainen, kun sen elossa olevien edustajien määrä kutistuu niin, etteivät ne kykene enää tuottamaan tarpeeksi jälkeläisiä lajia jatkamaan. Eläimet joutuvat uhanalaisiksi monista eri syistä, mm. ihmiset tappavat niitä liikaa tai niiden elinympäristöjä saatetaan tuhotaan niin, että ne menettävät normaalin elin- ja ruokailualueensa. (Pickering 1999, 142, 148.)
Uhanalaiset eläimet jaetaan neljään harvinaisuus-asteluokkaan: hävinneisiin, erittäin uhanalaisiin, vaarantuneisiin ja silmälläpidettäviin. Erittäin uhanalaiset ja vaarantuneet tarvitsevat säilyäkseen välittömiä suojelutoimia, kun taas silmälläpidettäville lajeille riittää pelkkä seuranta. Vuosittain maailmasta häviää vähintään tuhansia, ehkä jopa kymmeniä tuhansia eliölajeja. Suomessa karhut kuuluvat ns. silmälläpidettäviin lajeihin, joilla ei vielä ole välitöntä häviämisen uhkaa, vaikka ne ovatkin selvästi harvinaistuneita. (Pulliainen & Rautiainen 1999, 150.)
Eläinoikeudet ja -suojelu ovat olleet yhteiskuntakeskustelun aiheena viime vuosikymmeninä. Monet ovat esittäneet kysymyksiä: Tulisiko eläimillä olla oikeuksia? Voidaanko eläinten oikeuksia verrata ihmisoikeuksiin? Monet ovat arvelleet, ettei ole kovin mielekästä puhua lainkaan eläinten oikeuksista. Eläimet itse eivät näet voi olla ihmisten tavoin moraalisia agentteja. Niiden oikeustoimikelpoisuus on pikkuvauvojen tasoa. Eläinten oikeudet toimivat vain ihmisten kautta, jolloin niistä samalla tulee ihmisten velvollisuuksia. Eläimet ovat olleet tähän asti pelkästään objektin asemassa, ihmisten toimintojen kohteita. Eläinoikeusväki on vaatinut, että eläimet tulisi hyväksyä sellaisiksi oikeussubjekteiksi, joiden omat tarpeet, hyvinvointi ja oikeudet taataan sivistyneen yhteiskunnan lainsäädännössä. (Vilkka 1996a, 121; Vilkka 1998a, 64, 90.)
Eläinoikeusliikkeet ovat vaatineet, että ihmisten suhteesta eläimiin ja luontoon tulisi luoda selkeät sekä eettiset että lainsäädännölliset rajat ja pelisäännöt. Eläimiä koskevat lait ovat nykyisin varsin mielivaltaisia. Missään maailman maassa ei vielä ole yhtenäistä eläinoikeuslakia säädetty tai saatettu voimaan. Uudessa-Seelannissa (alaviite 6) vaaditaan parhaillaan ihmisapinoille ihmisoikeuksien tapaisia perusoikeuksia. Vaadittuihin periaatteellisiin eläinten perusoikeuksiin kuuluvat ainakin: oikeus tuskattomaan elämään, oikeus hyvinvointiin, oikeus lisääntymiseen ja oikeus elämään. Eläinoikeusaktivistit eivät ole vaatineet eläimille ihmisoikeuksia, vaan että eläimillä tulisi olla tiettyjä eläinoikeuksia. (Kinnunen 1999; Vilkka 1996a, 127, 135-136; 1996b.)
Eläinsuojelun lähtökohtana on ollut näkemys siitä, että raakuus eläimiä kohtaan on väärin. Kuten jo edellä todettiin, länsimaisessa ajattelussa vallitsee tietty yksimielisyys siitä, että kaikkea elämää tulee pyrkiä edistämään, elämän tuhoaminen eri muodoissaan tuomitaan. Ihmisellä on suhteessa eläimiin lähinnä kaksi moraalista velvollisuutta: huolehtia eläinten hyvinvoinnista ja estää niiden kärsimys. Erilaiset eläinoikeus- ja suojeluliikkeet sekä Suomessa (alaviite 7) että maailmalla ovat vaatineet, että eläimiä ei saa kohdella toisella tavoin tai huonommin kuin ihmisiä. (Vilkka 1996a, 145; 1996b; 1998a, 63-64.)
Maailmalla eräät eläinoikeusliikkeet ovat toiminnassaan saavuttaneet anarkismin tason. Ekoanarkismin tunnuslause on vapaus, ja tämä pyritään saavuttamaan keinolla millä hyvänsä, vaikka väkivallalla ja tuhoamisella. Eläinten puolustajien ääriliike on nimeltään Animal Liberation Front ALF eli eläinten vapautusrintama. ALF:n toimintaperiaatteena on eläinten väärinkäyttäjien omaisuuden vahingoittaminen. ALF on tehnyt mm. pommi-iskuja, vapauttanut eläimiä laboratorioista tai turkistarhoilta Englannissa. Tunnuslauseena on: "You have to break the law to change the law". (Vilkka 1996a, 104.)
Ihmisoikeuksien periaatteellisissa julkilausumissa sanotaan, että ketään ei saa riistää tai sortaa, eikä kenellekään saa aiheuttaa turhaa kärsimystä. Jokainen tietää, että käytännön elämässä tähän ei aina aivan päästä, vaan jatkuvasti ihmisoikeuksia loukataan. Näin on asianlaita myös eläinten oikeuksien ollessa kyseessä. Eläinsuojeluaktivistit asettavat yleviä päämääriä, joita muut melkein ilman surua rikkovat. Ihminen itsekkyydessään sortaa eläinten perusoikeuksia omien makumieltymystensä, muodin tai minkä tahansa muun oman huvin tähden. Eläinoikeusaktivistit esittävät asian näin (Oikeutta eläimille ry.):
"Meillä ei ole oikeutta riistää elämää ketulta turkkinsa takia tai sialta lihansa tähden vain siksi, että me satumme pitämään näistä tuotteista tai olemme tottuneet niihin. Se, että sallimme nykyisen hyväksikäytön jatkuvan vain jotta voisimme itse hyötyä siitä, merkitsisi moraalisesti samaa kuin sallisimme ihmisten välisen sorron ihonvärin tai sukupuolen perusteella." (Oikeutta eläimille ry.)
Karhuihin liittyvää eläinrääkkäystä esiintyy edelleenkin eri puolilla maailmaa. Karhujen suojelussa ollaan kiinnitetty huomiota erityisesti seuraaviin seikkoihin: (1) salametsästys huvin, turkiksien ja sappirakon vuoksi eri puolilla maailmaa, (2) sappinesteen lypsäminen karhufarmeilla Kiinassa, (3) karhujen käyttö "tanssivina karhuina" mm. Bulgariassa, Romaniassa, Turkissa ja Intiassa sekä käyttö sirkusviihteessä, esim. "karhutappelut" Pakistanissa, (4) orvoiksi jääneet karhunpennut Pohjois-Amerikassa ja Venäjällä, (5) elinympäristöjen tuhoutuminen ja elinolosuhteet muutoin, esim. eläintarhoissa, mm. Japanissa. (WSPA.)
3.1.5. Spesismi eli lajien sorto
Eläinten syrjinnästä käytetään nimitystä spesismi eli lajien sorto. Se tarkoittaa syrjintää, jota ihminen harjoittaa muita lajeja kohtaan. Kyse on vastaavasta toiminnasta kuin mitä on rasismi, jonka kohteina ovat olleet tavallisimmin orjat, naiset, värilliset ja etniset kansat. Molemmat ovat ennen muuta ulkonäköön perustuvia ennakkoluuloja. Ennakkoluulot ilmenevät negatiivisena ennakkoasenteena tiettyjä ryhmiä, rotuja, jne. kohtaan. Yleensä ennakkoluulot perustuvat olemattomaan tai vähäiseen tietoon. Poikkeavan ja erilaisen ulkonäön perusteella yksilö luokitellaan kuuluvaksi moraalin ulkopuolelle. Spesismi ja rasismi, sekä myös seksismi, aliarvioivat usein syrjijän ja syrjittyjen yhdenvertaisuuksia. Näille syrjinnän muodoille on tyypillistä välinpitämättömyys muiden tarpeista ja kärsimyksestä. (Vilkka 1996a, 124-125; 1998a, 69.)
Eläinoikeudet kuuluvat yhteen luonnon itseisarvo- ja kaikkien elävien olentojen tasa-arvokysymysten kanssa. Luonto ja eläimet kuuluvat tämän päivän köyhiin ja sorrettuihin. Entisaikoina oikeusturvan ulkopuolella olleet ryhmät ovat vähitellen saaneet osakseen oikeuksia. Ensin miehet sitten naiset; ensin rikkaat sitten köyhät; ensin valkoiset sitten mustat ja nyt lopulta eläimet ovat alkaneet saada vapausoikeuksia. Eläinten vapautusliike on osa samaa historiallista tapahtumasarjaa, joka on johtanut orjien vapauttamiseen, työväen- ja naisasialiikkeeseen. (Suutala 1996, 18-19.) Orwellin kirjassa, Eläinten vallankumous (1969), eläimet kyllästyivät ihmisten herruuteen ja päättivät lopettaa eläinten hyväksikäytön. Eläimet toteuttivat vallankumouksen ihmisiä vastaan. Kantakirjakarju Majuri kertoo seuraavassa vallankumoushankkeista muille eläimille:
"Eikö siis ole päivänselvää, toverit, että kaikki elämässämme oleva paha on peräisin Ihmisen tyranniasta? Kunhan vain pääsemme eroon Ihmisestä, meidän työmme tuotto jää omaksemme. Miltei yhdessä yössä meistä voisi tulla rikkaita ja vapaita. Mitä meidän siis tulee tehdä? Tietenkin uurastaa yötä päivää kaikin ruumiin ja sielun voimin syöstäksemme vallasta ihmisrodun! Tämä on sanomani teille, toverit: vallankumous!" (Orwell 1969, 14-15.)
Eläintarhassa elävien karhujen vallankumouksesta myös kertoo John Irvingin teos Setting Free the Bears (1968). Kirjan teemoja ovat sekä ihmisten että eläinten oikeus vapauteen ja vapaaseen tahtoon. Vapaata elämää luonnontilassa yleensä pidetään ihanteena, ja vastaavasti yhteiskunnan rajoittavia lakeja pidetään vapauden esteenä. Ihanteellista vapautta edustaa luonnonlakien mukainen elämä (luonnon antimilla). Mutta tuleeko eläimestä tai ihmisestä vapaa, kun se pakenee omalta yhteiskunnalliselta paikaltaan? Minne eläintarhan eläimetkin menisivät keskellä kaupunkia, jos ne päästettäisiin vapaaksi? Monesti parempi vaihtoehto on jäädä "eläintarhaan". Mitä järkeä olisi paeta häkistä, jossa yhteiskunnan varoilla tulee hyvin syötetyksi? Yhteiskunnan säännöt ja lait ovat yleensä varsin käyttökelpoisia ja hyödyllisiä asianosaisille, eikä niitä aina säädetä vain kiusaksi. Tietysti riippumattomuus muista tuntuisi vapauttavalta, mutta onko se missään olosuhteissa täysin mahdollista? Riippumattomuuden kääntöpuoli merkitsee yleensä taas toisilta saatavan tuen puuttumista. Vapaus voi olla myös pelkkä itseriittoinen harhakuvitelma!
3.2. LUONTOTUTKIMUS
Tämän tutkielman luonto- ja eläintutkimukset ovat suurelta osin ympäristöfilosofi, dosentti Leena Vilkan käsialaa. Hänen sanotaan olevan tällä hetkellä maamme ainoa varsinainen ympäristöfilosofi. Hän on kirjoittanut ennen kaikkea ympäristöetiikasta ja eläinten oikeuksista. Ympäristöfilosofia on tieteenala, joka tarkastelee ihmisen paikkaa luonnossa. Sen tutkimuskohde on ihmisen suhde ympäristöön, luontoon ja eläimiin filosofian näkökulmasta. Ympäristöfilosofiassa pohditaan ympäristökysymyksiin ja ihmisten luontosuhteeseen liittyviä ontologisia, tieto-opillisia, eettisiä ongelmia ja arvokysymyksiä. Tässä kappaleessa tarkastellaan erityisesti siis ihmisten näkökulmasta eläin- ja luontosuhdetta, edellistä kappaletta vieläkin laajemmasta perspektiivistä. (Oksanen 1997, 7; Vilkka 1998a, 15.)
Eri tieteenalojen luontokäsitykset poikkeavat jossakin määrin toisistaan. Kukin tieteenala määrittelee luonnon omista lähtökohdistaan käsin. Luonto tarkoittaa laajimmillaan maapalloa, sen muodostamaa elollista ja elotonta kokonaisuutta, ekosysteemiä. Suppeamman määritelmän mukaan luontoon kuuluu ei-inhimillinen, elollinen ja eloton ympäristö, jonka osia ovat lähinnä eläimet, kalat, linnut, puut, kukat, yrtit, kivet, metallit ja meret saarineen. Kivet ovat aineellisia, kasvit elollisia ja eläimet paitsi aineellisia ja elollisia, myös mahdollisesti tajuisia, tuntevia ja tietoisia. Monien luontokäsite sisältää myös ihmisen, jonka nähdään kuuluvan erottamattomasti luonnon kokonaisuuteen. (Vilkka 1989, 77; 1998a, 16, 188.)
Ihminen on luonnosta varsin riippuvainen ja joutuu paljolti toimimaan sen ehdoilla. Toisaalta ihminen voi myös erottautua luonnosta jopa täysin. Ihminen on usein tuntenut ylemmyyttä suhteessa luontoon, koska ihminen pystyy osittain hallitsemaan sekä älyllisesti että käytännöllisesti muuta luomakuntaa. Tietonsa avulla ihminen on pystynyt kasvattamaan omaa hyvinvointiaan laajentamalla jatkuvasti ihmistalouden osuutta luonnossa, tämän seurauksena vastaavasti luonnontalouden osuus on jatkuvasti kutistunut. Tämän myötä luonnontalouden vauriot ovat lisääntyneet mm. saastekatastrofien ja luonnonvarakriisien muodossa. Teknisen elämäntavan mukanaan tuomat luonto-ongelmat pyritään ratkaisemaan nykyisin tieteen ja tekniikan keinoin. Meidän ihmisten jokapäiväiselle hyvinvoinnillemme on ehdottoman tärkeää eläin- ja kasvimaailman säilyminen elinvoimaisena. (Pietarinen 1984, 139, 142; Vilkka 1998a, 15.)
Ihmisten asennoituminen luontoa kohtaan vaihtelee, riippuen siitä, mistä näkökulmasta aihetta tarkastellaan. Stephen R. Kellert on erottanut kymmenen erilaista amerikkalaisten luontoasennetta (alaviite 8). Ihmisten luontoasenteisiin vaikuttavat mm. sukupuoli, ikä, koulutustausta, varallisuus, asuinpaikka, historiallinen ja uskonnollis-kulttuurinen tausta. Leena Vilkka on lisännyt joukkoon vielä kaksi oma keksimäänsä. Ihmisen luonto- ja eläinsuhde voi olla Kellertin ja Vilkan mukaan: virkistyksellinen, biologinen, humanistinen, moraalinen, esteettinen, uskonnollinen, terapeuttinen, utilitaristinen, dominoiva, negatiivinen tai neutraali. (Gilbert & Dodds 1992 alaviite 9, Vilkka 1998a, 39-40 mukaan.)
Ihmisten asennoituminen luontoa kohtaan voidaan pelkistää kahteen päätyyppiin: ihmis- ja luontokeskeiseen asennoitumiseen. Toisin kuin monien muiden kysymysten kohdalla, uskonto ei toimi erottavana tekijänä eri asennoitumistapojen välillä. Molempia asenteita ollaan argumentoitu Raamatun näkemysten pohjalta. Historiamme on ollut melkoisen ihmiskeskeinen eli antroposentristinen. Ihmiskeskeinen asennoituminen perustelee ihmisten tarpeista ja päämääristä käsin eläinten arvoa. Tätä vastaavaa luontokäsitystä voidaan kuvata myös resurssikeskeiseksi. Ihmiskeskeisessä ajattelutavassa luonto nähdään ihmisten omistuksen kohteena, resurssina ja raaka-ainevarastona. Luonnolla on tällöin raaka-ainearvoa, taloudellista, esteettistä ja tieteellistä arvoa. Siitä saatava taloudenarvo voi muodostua myös itseisarvoksi. Ihmiskeskeisessä asennoitumisessa painopiste on ihmisten omassa hyvinvoinnissa. (Pietarinen 1984, 152; Vilkka 1996a, 99.)
Toinen ajatteluperinne on luontokeskeinen eli biosentristinen asennoituminen luontoa kohtaan. Tässä ajattelussa ihminen asetetaan yhdeksi luonnon osaksi, jolla on arvoa ja epäarvoa samalla tavoin kuin muillakin luonnon osilla. Luontokeskeisessä ajattelussa luonnolle annetaan itseis- ja olemassaoloarvoa. Siitä saatavaa taloudenarvoa saatetaan pitää jopa epäarvona. Luontokeskeisessä asennoitumisessa ollaan ihmisten hyvinvoinnin lisäksi myös luonnon hyvinvoinnista kiinnostuneita. Usein luonnon hyvinvointi tulee vain määritellyksi ihmisten omista itsekkäistä tarpeista käsin. (Pietarinen 1984, 152; Vilkka 1996a, 100; 1998a, 42.)
Näiden kahden ympäristökäsityksen keskinäinen kamppailu on ohjannut merkittävällä tavalla länsimaisen kulttuurin kehitystä. Länsimaisessa ajattelussa kaiken kaikkiaan luonto on saanut arvonsa luonnon ulkopuolelta. Luonto on määritelty suhteessa Jumalaan, ihmiseen tai paholaiseen. Kun luontoa on arvostettu, silloinkin se on nähty Jumalan asuinpaikkana, jumalallisen hengen läpitunkemana tai kulttuurimaisemana. Ihmishengen muokkaamaa kulttuurimaisemaa ollaan arvostettu hyvänä ja kauniina, lempeänä, hedelmällisenä, ihmisen viljelemänä luontona. Pahana luontona ollaan pidetty mm. erämaita ja vuoria. Näitä alkuperäisiä, villin luonnon ilmentymiä ei osattu arvostaa ennen 1800-luvun loppua. Pahaa luontoa ollaan pidetty paholaisen tai pahojen henkien asuinpaikkana. Länsimainen suhde luontoon on ollut varsin kielteinen historiallisesti tarkasteltuna. Ihminen on monesti projisoinut oman pahuuteensa luontoon. (Suutala 1996, 11-12, 16, 42.)
3.2.1. Ihmiskeskeiset asenteet: "Ihminen on luonnon herra"
Kulttuurimme luonnetta ovat voimakkaimmin muovanneet ihmiskeskeiset asenteet. Tässä ajattelutavassa ihmisellä on velvollisuuksia toisia ihmisiä kohtaan, mutta ei esimerkiksi elotonta luontoa kohtaan. Luonnon hyväksikäytön rajat asetetaan ihmisten tarpeiden mukaisesti. Ihmisen sallitaan käyttää luontoa omien päämääriensä välineenä. Luonnolla on ihmisille vain välinearvoa. (Pietarinen 1984, 39.)
Utilismi ja humanismi ovat pääasiallisimmat ihmiskeskeisen filosofian suuntaukset. Utilismi tavoittelee ihmisen omaa etua ja hyötyä. Humanismin päämääränä taas on ihmisten henkinen hyvinvointi. Ihmiskeskeisessä asennoitumisessa eläimiä arvioidaan näin ollen sekä materiaalisen että myös henkisen hyödyn näkökulmista. (emt, 39.)
Alussa luontoa pidettiin pyhänä. Alkukantaisessa kulttuurissa ihmistä ei erotettu luonnosta. Myöhemmin luonto alettiin käsittämään epäpyhäksi, mikä vaikutti ratkaisevasti uudenlaisen ajattelutavan syntymiseen. Antiikin Kreikan luontofilosofit ryhtyivät riisumaan luontoa myyteistä, mm. Aristoteles edusti täysin ihmiskeskeistä ajattelutapaa. Aristotelesin mukaan luonnon järjestykselle on luonteenomaista hierarkia: Alempi palvelee ylempää ja korkeammalla tasolla olevalla on oikeus käyttää alempiarvoisia hyväkseen. Aristotelesin mukaan siis (Pietarinen 1984, 140.):
"Kasvit on luotu eläimiä, eläimet ihmisiä varten, kesyt elannoksemme tai muuten käytettäväksi ja myös villit ainakin suurelta osin elannoksemme tai johonkin muuhun hyödylliseen käyttöön". (emt.)
Modernisaation myötä maailmaa ja luontoa ryhdyttiin selittämään järjellis-tieteellisesti 1600-luvulta lähtien. Teknis-tieteellinen, darwinistinen maailmankuva ja rationaalinen tiede leimasivat muinaisen arvomaailman vanhoilliseksi ja primitiiviseksi. Se alettiin kokemaan vain edistyksen ja kehityksen esteeksi. Ihmisestä itsestään tuli "luomakunnan herra" yli muiden olevaisten olioiden. Kristillinen traditio on myös tukenut ihmisen luonnonherruuden ajatusta. Raamatun luomiskertomuksessa annetaan ihmiselle käsky hallita luontoa. Luomiskertomusta onkin yleisimmin käytetty oikeutuksena vallankäytölle luontoon nähden. (Oksanen 1997, 8; Pietarinen 1984, 140; Suutala 1996, 29; White Jr 1997, 27-28.)
Kristinuskossa uskotaan Jumalan luoneen kaiken ihmisiä varten ja antaneen eläin- ja kasvikunnan ihmisten hallittavaksi. Luonto on luotu käytettäväksi. Ihmiset voivat hankkia itselleen luonnosta raaka-aineita eläimistä ja kasveista. Kristinuskossa ihminen on asetettu tärkeysjärjestyksessä ensimmäisellä sijalla yhdessä Jumalan kanssa. Kristinuskon sanotaankin olevan kaikkein ihmiskeskeisin uskonto maailmassa. Sekä tiede että kristinusko ovat olleet siis samoilla linjoilla painottaessaan ihmisen luonnonhallitsijan asemaa ja ensisijaisuutta luonnossa. (emt.)
Luonnollisesti kristinuskoisessa luontoajattelussa painotetaan usein itsekkyyden sijasta vastuullisuuden ja oikeudenmukaisuuden ajatuksia. Ihmisen tulee hallita luontoa samalla tavoin kuin Jumala sitä hallitsee: huolehtien, ilman riistoa ja väkivaltaa. Raamattukaan ei anna siunausta väärinkäytölle. Päämääränä tulee olla luonnon säilyminen ja vaaliminen. Vastuullista luonnonherruutta kannatti mm. Luther omassa ajattelussaan. Hän asetti ihmisen Jumalan rengin ja sijaishallitsijan asemaan. Luontoa tulee käyttää Jumalan tahdon mukaisesti. Alkuperäinen luonto on villi ja keskeneräinen; ihmisen toimin sitä tulee täydellistää ja pyrkiä muuttamaan hedelmälliseksi kulttuuriluonnoksi. (Suutala 1996, 30, 37, 41.)
UTILISMI - oman edun tavoittelua
Utilismi (utilitarismi) on filosofinen suuntaus, jonka mukaan ihmisen tulee tyydyttää omia tarpeitaan, toimia omaksi edukseen ja tavoitella hyötyjä. Sen mukaan moraalisesti oikein on se, mikä on hyödyllistä, tuottaa nautintoa ja tekee onnelliseksi. Maailma ja luonto ovat olemassa ihmisiä varten. Ihmisillä on näin rajaton oikeus käyttää luontoa hyväkseen. Utilismille on tunnusomaista "pyrkimys mahdollisimman korkeaan elintasoon, luonnon hyväksikäytön katsominen ihmisen oikeudeksi, luonnon käsittäminen energia- ja raaka-ainevarastoksi ja elämän erityisen arvon kieltäminen ja tekniikan kehityksen hyväksyminen itsestään selvänä asiana". (Pietarinen 1984, 142.)
Utilismi luottaa ihmisjärkeen ja teknologiaan. Tieteen ja tekniikan avulla lisätään hyvinvointia ja ratkaistaan mahdolliset ongelmat. Utilistinen ajattelu antaa luonnolle vain välinearvoa. Välinearvoa on sellaisella, joka tuottaa hyviä ja haluttuja seurauksia. Luonnon armottomasta hyväksikäytöstä aiheutuu usein kuitenkin vakavia ongelmia. Luonnon tuhoamisen rajat tulevat utilismissa vastaan vasta, sitten kun siitä ei enää voida ammentaa hyvinvointia, tai kun ihmisten oma hyvinvointi on vaarassa. Edes lajien häviäminen ei ole utilismin eettisiä periaatteita vastaan. (Pietarinen 1984, 142; Vilkka 1998a, 49.)
HUMANISMI - henkinen hyvinvointi
Humanismi pyrkii ihmisen henkiseen täydellistymiseen. Ihmisen tulee pyrkiä tyydyttävään, järjelliseen ja oikeudenmukaiseen elämään, kehittämällä itseään älyllisesti ja eettisesti mahdollisimman korkeatasoiseksi. Luonnon ajatellaan olleen alun perin villi ja raaka, jotakin hengetöntä ja järjenvastaista. Ihmisen tehtävä on sen henkistäminen ja sivistäminen. Humanismissa luonnon muokkaamiseen liitetään myös kauneusarvoja. Humanististen luontoasenteiden perimmäisenä ajatuksena on sovittaa yhteen ihmisen ja luonnon vastakohtaisuus, jotta molemmat auttaisivat toisiaan kehittymään. Luonto on sivistyksen sekä väline että kohde. (Pietarinen 1984, 143, 145.)
Humanismikin on ihmiskeskeinen ajattelumalli, mutta se eroaa utilismista siten, että siinä taloudellisen hyvinvoinnin lisäksi ihanteena on myös älyllinen ja eettinen kehitys. Taloudellinen kehitys on muun kehityksen edellytys, mutta siitä ei saisi muodostua itsetarkoitusta. Sen tulisi palvella eritoten ihmisen eettistä, älyllistä ja henkistä täydellistymistä, eikä suinkaan tuhota sen edellytyksiä. Humanistinen ajattelu lähtee ihmisen tarpeista ja näkee luonnon lähinnä välineenä. Humanisti saattaa puolustaa myös itseisarvoisia luonnonsuojelutoimia, mutta perustelee niiden tarvetta leimallisen ihmiskeskeisesti. Humanismi ei kohtele luontoa ja eläimiä hyvin niiden itsensä, vaan ihmisen oman hyvinvoinnin vuoksi. (Pietarinen 1984, 143, 145, 153; Vilkka 1998a, 41.)
Humanismi edustaa edistysuskoa ja tulevaisuuden optimismia. Ihmisen uskotaan pystyvän jatkuvasti kehittymään ja täydellistymään. Sivistys etenee koko ajan, monesti tosin kriisien ja koettelemuksien kautta. Humanismissa arvostetaan järkeä, tietoa, tiedettä ja tekniikkaa. Ihmisihanteena on Sokrateen filosofian mukainen ihminen, joka on eettisesti älyllinen, aktiivinen, ystävällinen, oikeudenmukainen, omaa itsehillintää ja mielenrauhaa. Humanismi korostaa ihmisen vastuuta luonnosta, sen säilyminen ja hyvinvointi ovat ihmisten vastuulla. Ihmisten sivistäminen vaatii hyvinvoinnin lisäämistä, mm. maapallon väestön kouluttaminen edellyttää laajaa luonnonvaroja kuluttavaa tuotantoa. (Pietarinen 1984, 145.)
Humanismi pohtii myös kysymyksiä: Millainen elämä on todella arvokasta? Millaiseksi ihmiskunnan tulisi kehittyä? Kuinka ihmiskunnalle oikein käy uskoessaan jatkuvaan edistykseen ja rationaalisuuteen? Entä vaikka ihminen osaa nykyisin jo valmistaa koko maailman tuhoavan ydinpommin, kannattaako sitä siltikään rakentaa? "Järjen, tieteen ja tekniikan kritiikkiä" ovat esittäneet erityisesti Frankfurtin koulukunnan edustajat "kriittisen teorian" muodossa. Kaikki "pelkästään rationaalinen" ei ole järkevää. Elämän syvällisin tarkoitus ei varmastikaan ole äärimmäisen tehokkuuden tavoittelu teollisuuden, liikkumisen ja tiedonvälityksen kehittämisessä. Kriitikkojen mielestä nykyinen yksilökeskeinen maailmankuva vääristää ja vieraannuttaa suhdettamme muuhun maailmaan. Luontosuhteestamme saattaa tulla tällöin luonteeltaan häiritsevä tai häiriintynyt. (Kailo 2000, 53; Pietarinen 1984, 153.)
3.2.2. Luontokeskeiset asenteet: "Ihminen on osa luontoa"
Jyrkän vastakohdan ihmiskeskeiselle ajattelulle muodostaa luontokeskeinen eli biosentrinen asennoituminen luontoa kohtaan. Luontokeskeisessä asennoitumisessa ympäristösuhde nähdään laajasti. Luonto on kokonaisuus, jossa kaikella on paikkansa ja arvonsa. Tässä ajattelussa luonnolle annetaan ihmisestä riippumatonta itseisarvoa: Luonto on arvo sinänsä. Itseisarvoisuudella tarkoitetaan asioita, jotka ovat arvokkaita sellaisenaan, eivätkä ole enää välineitä muihin päämääriin. Itseisarvo voi olla mm. päämääräarvoa, kokemusarvoa, itsen arvoa, sisäistä arvoa, olemassaoloarvoa, kunnioitusarvoa tai tasa-arvoa. Tunnetuimmat luontokeskeiset filosofiat ovat naturismi, mystismi ja ekofeminismi. (Oksanen 1997, 8; Pietarinen 1984, 139; Vilkka 1998a, 17.)
NATURISMI - ihminen vain yksi luontokappaleista
Naturismi asettaa kyseenalaiseksi luonnon perinteisen arvojärjestyksen: kasvit - eläimet - ihmiset. Naturismi kieltää kulttuuriesineiden olemassaolon; sen mukaan olemassa on vain luonnonesineitä. Naturismi poistaa ihmisen ja luonnon eron tekemällä ihmisestäkin vain biologisen olennon. Naturismi kiistää näin ihmisen etuoikeudet luonnossa. Naturismi kunnioittaa luontoa itseisarvona. Luonto nähdään omien lakiensa mukaan toimivaksi ekologiseksi järjestelmäksi, jonka yksi osa on ihminen. Ekologisen järjestelmän kaikkia osia pidetään arvokkaina. Ihmisellä ei ole oikeutta käyttää hyväkseen muuta luontoa. Tekniikan laajamittaista hyväksikäyttöä pidetään haitallisena, koska se vaarantaa lajien olemassaoloa ja häiritsee itseisarvoista luonnontaloutta. Naturismi vaatii elämäntavan muutoksia; näiden toteuttaminen on kuitenkin usein ylivoimaista, muttei täysin mahdotonta. Naturismi ehdottaa pakoa luontoon, yhteiskunnan rajoittavien lakien vapautta riistävästä kontrollista. (Vilkka 1998a, 11.)
Luontokeskeisesti ajattelevat kritisoivat ajatusta, että kaikki asiat on luotu ihmistä varten. He pitävät ihmisen erityisasemaa luonnon järjestyksessä epäoikeutettuna. Darwinin kehitysteoria aikanaan selitti maailman ja luonnon uudella tavalla. Elävää luontoa ja erityisesti ihmisen merkitystä ja asemaa koskevat käsitykset muuttuivat kehitysteoriassa ihmiskeskeisistä luontokeskeisiksi. Biologisessa maailmankuvassa jokaisella lajilla on oma tärkeä tehtävänsä kokonaisuuden osana. Lajit eivät ole pysyviä, vaan luonto luo jatkuvasti myös uutta. Darwinismin kehitysteoria palautti ihmisen luonnonjärjestyksen yhdeksi osaksi. Ihminen ei kuitenkaan tämän myötä menettänyt erityisasemaansa, päinvastoin ihmisen etuoikeuksia saatetaan puolustaa vetoamalla "kyvykkäämpien yksilöiden eloonjäämisen" -periaatteeseen. Ihmisen voidaan sanoa selviytyneen muita paremmin olemassaolon taistelussa. (Pietarinen 1984, 147-148.)
Naturistisessa ajattelussa on aste-eroja eri ajattelijoiden välillä, siinä suhteessa, kuinka ihmistä arvotetaan luonnon osana. Englantilaisen Herbert Spencerin naturistisessa filosofiassa ihminen nähdään luonnon arvokkaimmaksi osaksi. Spencerismiksi kutsutun filosofian mukaan ihmisestä on luonnonvalinnan tuloksena kehittynyt luonnon arvokkain osa ja hänellä on siksi luonnollinen oikeus käyttää kaikkia kykyjään ja valtaansa suhteessa muuhun luontoon. Spencerismi harjoittaa arvojen perustelua tieteellisesti; siinä pyritään oikeuttamaan luonnonvalinnan teorialla määrättyjä eettisiä periaatteita. Historiallisesti spenceriläisellä ajattelulla on ollut suuri vaikutus, mutta tällä hetkellä sillä ei ole juurikaan kannattajia. Spencerismin luontokeskeisyys päätyy ihmisen erityisaseman korostamiseen lähtemällä hänen biologisuudestaan. Asenne kuuluu tavallaan ihmiskeskeisten joukkoon. Spencerismia ei tule sekoittaa ns. sosiobiologiaan. (emt, 148.)
Toista naturismin ääripäätä edustaa Pentti Linkola, joka omassa ajattelussaan, edelliseen verrattuna päinvastaisesti, pitää ihmistä vain eräänä eliölajina, jolla ei ole erityisasemaa luonnossa. Linkola on maamme tunnetuin naturismin edustaja ja luonnon itseisarvoisen kunnioittamisen puolestapuhuja. Luonnon itseisarvon hän ymmärtää seuraavasti (ks. Pietarinen 1984, 148 mukaan.):
"Ainoa arvo filosofisessa mielessä, jonka luonnonystävä tunnustaa, on elämän runsaus ja monimuotoisuus, eliölajien- ja muotojen mahdollisimman suuri määrä, elämänilon summa" (alaviite 10).
Linkolan asenne perustuu biologisiin lähtökohtiin, joiden mukaan ihminen on luonnon osa, eräs sen eliölaji. Ihmisellä on sama olemassaolon oikeus kuin muillakin lajeilla. Ihmisellä ei ole kuitenkaan minkäänlaista erityisasemaa luonnossa. Linkola on maailmankatsomuksellisesti ateisti; hänestä on järjenvastaista ajatella, että ihmisellä olisi muita elämänmuotoja tähdellisempi tarkoitus tai merkitys. Linkolan mielestä ihmisen hyvinvointi ja luonnon säilyminen ovat toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. (Pietarinen 1984, 57, 148-150; Vilkka 1998a, 12.)
Linkolan mielestä ihmisen tulee luopua omasta erityisasemastaan, ja samoin kaikki kristillis-humanistis-sosiaaliset ihanteet tulee hylätä. Ihminen harjoittaa kulttuuria, tiedettä ja taidetta luonnon kustannuksella, ja siitä syystä niistä on luovuttava. Linkola on ehdottanut nykyisen yhteiskuntasysteemin purkua ja paluuta maalaisyhteiskuntaan. Voimakas valtio ja väkivalta eli ekofasismi voisivat toimia apuna yhteiskunnan purkuprosessissa. Ihmisen tulee muuttaa elämäntapaansa, vetäytyä luonnon hallitsijan asemastaan ja luopua hyvinvoinnistaan ja sivistyksestään. Linkolan asennetta on kutsuttu primitivismiksi, jonka tunnuslause on: "paluu luontoon!". (Pietarinen 1984, 142, 150.)
Ihminen tuhoaa muuta luontoa kiihtyvällä vauhdilla: Jatkuva elintason lisääminen uhkaa terveyttä, raaka-ainevarastot tyhjenevät huolestuttavasti, luonto saastuu ja elämän monimuotoisuus köyhtyy, eliölajeja kuolee, lajien ja rotujen määrä on vähentymässä, maailmanlaajuisesti väestönkasvu uhkaa länsimaiden hyvinvointia ja lopulta asevarustelu asettaa koko ihmiskunnan olemassaolon kyseenalaiseksi. (emt. 1984, 142, 150.)
MYSTISMI - jumalallisen pyhä luonto
Mystismi on tietoisuuden laajentamiseen pyrkivä filosofinen suuntaus, johon kuuluu mm. mietiskelyä, mystiikkaa ja uskontoa. Mietiskelyn, intuition tai muun eläytymisen avulla pyritään saavuttamaan ihmisen ja luonnon alkuperäinen yhteys. Mystismi tavoittelee jotain sellaista mihin järki ei yllä. Mystismi on kokonaisvaltainen elämänasenne, jossa tavoitellaan ykseyden kokemusta, tunnetta, että on yhtä jonkin äärettömän suuren ja voimakkaan kanssa: "Ajan ja paikan rajoitukset katoavat, ääretön ikuisuus ja pyhyys on läsnä. Koko maailma, luonto ja Jumala ovat yhtä". Luontoa ja Jumalaa saatetaan pitää samana asiana. Yleinen käsitys on, että suurten muutosten yhteydessä ihminen turvautuu kaikkein tavallisimmin uskontoihin ja mystiikkaan. Erityisesti kulttuurin murrosaikoina esiintyy aatteita, jotka hylkäävät tieteellisen ja muun rationaalisen ajattelun ja etsivät täysin toisenlaista elämänsisältöä. (Pietarinen 1984, 150-152.)
Mystis-maagisessa maailmankuvassa luonto, samoin kuin ihminenkin, nähdään olemukseltaan henkiseksi ja jumalalliseksi. Luonto edustaa pyhää, jonka tavoittelu katsotaan ihmiselämän korkeimmaksi arvoksi. Mystikko kunnioittaa luonnon pyhyyttä ja vaatii luonnon säilyttämistä mahdollisimman koskemattomana ja alkuperäisenä. Mystismi tuomitsee tekniikan, koska se tekee väkivaltaa luonnon henkisyydelle. Tiede hajottaa luonnon kokonaisuuden ja estää pääsyn luonnon yhteyteen. (emt, 152.) Mystismin mukaan luonnon itseisarvoja ei tule tavoitella pelkästään tieteen ja järjen keinoin, vaan tulee käyttää myös mystiikkaa, taiteita, tunteita ja muuta henkistä pääomaa. Kaikkea ei voida rationalisoida, ottaa käsittein haltuun, tai pystytä aistein havaitsemaan. Monesti tarvitaan sydäntä ja intuitiota, "kuudetta aistia". Mystismin ongelma on, miten sovittaa luonnon kunnioittaminen yhteen ihmisten toimeentulon kanssa?. Mystismi on lähinnä kunkin yksilön henkilökohtainen ratkaisu, joka ei sovellu kaikilta osiltaan maailmanlaajuisesti toteutettavaksi. (Vilkka 1998a, 10.)
EKOFEMINISMI - erilaisuuden hyväksyminen
Amerikkalaista syntyperää oleva ekofeministinen Gaia eli Äiti Maa -filosofia esittää näkemyksenään, että ihmisten, eläinten ja luonnon välisten suhteiden tulisi perustua rakkauteen, huolenpitoon ja tasa-arvoisuuteen. Ekofeminismi on feminististä siinä mielessä, että se korostaa pehmeitä arvoja: hoiva- ja kunnioitusarvoja. Naisiin liittyvä ajattelu on laajennettu koskemaan myös eläimiä ja luontoa. Ekofeministien näkemyksen mukaan ihmisten ja luonnon riisto pohjautuvat samoihin seikkoihin. Ne ovat länsimaiden patriarkaalisen "Isä Jumala ja isänmaa" -ajattelun tuloksena syntyneiden yhteiskuntajärjestelmien aikaansaannosta. (Warren 1987 alaviite 11, Merchant 1992, Vilkka 1998a, 19, 193-194 mukaan.)
Kaarina Kailon (2000, 52, 55) mielestä kaikkea yhteiskuntaelämää leimaa "miesten alistuskulttuuri", jossa alistettuja (naisia, lapsia, eläimiä, jne.) kohdellaan pelkkinä miehisen oman minän jatkeina. Miesten omistava asennoituminen synnyttää kielteisen, jopa suorastaan perverssin symbioosin eri osapuolien välille. Yhteenkuuluvuus- ja riippuvuussuhteet eivät toimi kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla. Syylliseksi on nähty isä-poikapainotteinen kristinusko, joka on merkinnyt miehistä luonnonherruutta ja naisten henkisen ja myyttisen perinnön mitätöimistä ja kätkemistä syrjään. Naisia on menneinä aikoina pidetty jopa eläimellisinä tai eläiminä, miesten vastakohtina. Miesten nähtiin yksinään edustavan ihmistä. Kristinusko painottaa luonnon moninaisuuden ja tasapainon kunnioittamisen sijaan hierarkiakeskeisyyttä. Lihan syönti on myös nähty tässä valossa. Vegatarismin kannattajien mukaan eläimet voidaan tulkita "syötäviksi ruumiiksi", samalla tavoin kuin naisiin ollaan suhtauduttu "katsottavina tai käytettävinä ruumiina". Lihan syönti kuvaa miehistä kulttuuria, sillä "tosimiehethän" syövät lihaa monissa sen muodoissa. (Pohjolainen 1996.)
Rotusorron, luokkasorron, naisten alistamisen ja luonnonriiston uskotaan olevan seurausta patriarkaalisista, dualistisista ja hierarkkisista ajattelumalleista. Dualistisessa ajattelussa asiat jaotellaan toisensa poissulkeviin luokkiin. Kuten jo edellä esitettiin, tavallisimmat kahtiajaot ovat mies naisen ja kulttuuri luonnon vastakohtana. Eräs tällainen yleisesti tunnettu dualistinen luokittelu on myös primitiivisten kansojen ja sivistyneiden kansojen välinen vastakohtaisuus. Hierarkkisuuden pohjalta toinen arvotetaan toista paremmaksi tai huonommaksi. Spesismissa eläimiä pidetään alempiarvoisina suhteessa ihmisiin, ja eläinten huono kohtelu sallitaan tämän nojalla. Ekofeminismin lähtökohta on erilaisuus, ei ylemmyys tai paremmuus. Ihminen on kyllä erilainen, mutta ei parempi kuin eläimet. Erilaisuutta ei nähdä arvosidonnaisesti. (Suutala 1996, 34; Vilkka 1998a, 19, 193-194.)
Kristinuskossa painotetaan osin samoja teemoja ekofeminismin kanssa: herruudesta vapautumista ja kaikkien kumppanuutta. Jürgen Moltmann on esittänyt ajatuksen, että ihmisen tulisi hallitsemisen sijasta pyrkiä vapauteen. Tällaisessa hallitsemisessa patriarkaatti ja matriarkaatti pyritään kumoamaan ja korvaamaan "lapseudella". Isyyden ja äitiyden tilalle tulisi asettaa lapseus. Herruusajattelusta tulisi vapautua. Ihminen on tarkoitettu kumppanuuteen, ei herruuteen. Tällaisessa ajattelussa ei enää korosteta ihmisyyttä ja herruutta, vaan kaikkien elävien olentojen ja elämän yhteenkuuluvuutta. Vallankäytön sijasta painotetaan elämän ykseyttä, tasa-arvoisuutta ja vapautta. (ks. Suutala 1996, 33-34 mukaan.) Ekofeminismi esittää asioita ja perustelee niitä varsin tunteisiin vetoavalla tavalla ja mystifioivalla kielenkäytöllä:
Kansanedustaja Satu Hassi on eräs Äiti Maa -ajattelun kannattajista: "Kauan aikaa sitten uskottiin, että on olemassa Suuri Äiti, joka on synnyttänyt kaiken. Tämä symbolisoi kaiken ykseyttä, myös ihmisen ja luonnon yhteyttä, ja luonnon pyhyyttä. Jumalattaren yksi puoli on maaäiti, pyhä, koskematon maaäiti". (Vilkka 1998a, 194-195; ks. myös Koskinen 1996, 131-132.)
Pohjois-Amerikassa tunnettu shamaani nimeltään Aurinkokarhu (alaviite 12) on myös samoilla linjoilla: "Meillä kaikilla on rodusta tai synnyinmaasta riippumatta yksi ja sama Maaemo, joten oppikaamme rakkautta, rauhaa ja sopusointua ja näkemään hyvät tiet elämässä". (Drury 1993, 115.)
3.2.3. Luonnonsuojelu
Edellä kuvattuja luontofilosofioita sovelletaan käytäntöön luonnonsuojelutyössä. Luonnonsuojelu on ennen kaikkea ollut metsien puolustamista, taistelua viimeisten ojittamattomien soiden puolesta ja kamppailua elämän säilyttämiseksi. Luonnonsuojelutoiminta kokonaisuudessaan on luonnollisesti huomattavasti laaja-alaisempaa. Se on muuttunut yhä enenevässä määrin pienen idealistisen vähemmistön asiasta ja biologisesta luonnonharrastuksesta poliittiseksi ja yhteiskunnalliseksi vaikuttamiseksi. Samalla luonnonsuojelu on alkanut marginalisoitua, koska siltä on kadonnut vihollinen. Ympäristösuojelun perinteiset vastustajat, talouselämä ja hallitus, kannattavat nykyisin myös itse "vihreitä oppeja". Luonnonsuojelusta on kaikille pelkästään hyötyä; se on toimintaa yhteiseksi hyväksi. (Vilkka 1998a, 59-60.)
Luonnonsuojelun kohteena ovat olleet luonnonalueet, kasvit ja eläimet, joko yksittäinen yksilö, laji tai laajempi ekosysteemi. Luonnonsuojelussa kiinnitetään huomiota lajien olemassaolon turvaamiseen ja lajien oikeuteen olemassaoloonsa. Luonnonsuojelun lähtökohtana on, että luonnolla on arvoa. Luonnonalueita tai luonnonvaroja halutaan hoitaa muiden ihmisten, omien jälkeläistemme, tulevien sukupolvien tai muiden kansakuntien käytettäväksi. Asiantuntijat puhuvat ns. "kestävästä kehityksestä", josta on olemassa yhtä monta määritelmää kuin on määrittelijöitäkin. Yleensä ottaen sillä tarkoitetaan sitä, että luontoa hyödynnetään nykyisten tarpeiden verran siten, että myös tulevaisuuden tarpeet saadaan turvattua. Kestävässä käytössä pyritään pitämään huoli siitä, että uusiutuvia luonnonvaroja on määrällisesti ja laadullisesti yhtä paljon saatavilla tulevaisuudessa kuin nykyisyydessäkin. (emt, 49, 52, 117.)
Luonnonsuojelufilosofiassa erotetaan toisistaan kaksi pääsuuntausta: konservationismi ja preservationismi. Konservationismi pitää sisällään suojeltavien kohteiden, alueiden tai lajien hyväksikäytön ja jalostuksen ihmisten tarkoituksiin. Lähtökohtana on ihmisten omat tarpeet. Luontoa säästetään ja säilytetään tulevaa käyttöä varten. Preservationistisessa ajattelussa luonnolle annetaan itseisarvoa, ja luontoa suojellaan ihmisen aiheuttamalta haitalta ja hyväksikäytöltä. Molemmat lähestymistavat ovat varsin ihmiskeskeisiä. (Pulliainen & Rautiainen 1999, 145; Vilkka 1998a, 50.)
Luonnonsuojelutoiminnassa voidaan erottaa toisistaan myös aktiivinen ja passiivinen luonnonsuojelu. Aktiiviset suojelun keinot ovat luonnonhoitoa, johon kuuluu kilpailevien tai haitallisten lajien hävittäminen, elinolosuhteiden muokkaaminen suotuisaksi, siirtoistutukset ja luonnonsuojelualueiden perustaminen. Passiivinen suojelun keino on esimerkiksi luonnon rauhaan jättäminen. Luonnonsuojelu on sitä, että luonnosta otetaan vain sen verran mitä todella tarvitaan, muuta luontoa ei riistetä tarpeettomasti. Luontoa on suojeltava ennen kaikkea ihmiseltä! (emt., 1999, 145; emt., 1998a, 50.)
VIITTEET:
1) Zoopologia-nimitystä eivät juurikaan muut ole käyttäneet kuin ympäristöfilosofi Leena Vilkka.
2) Alger, Janet M. & Alger, Steven F. (1997): Beyond Mead: Symbolic Interaction between Humans and Felines. Society and Animals 5:1, s. 65-81.
3) Sanders, C. R. (1993): Understanding Dogs: Caretakers' Attributes of Mindedness in Canine-Human Relationships. Journal of Contemporary Ethnocraphy, 22, s. 205-226.
4) Rinne, Antero (1954): Sosiologian pääpiirteet. Porvoo-Helsinki: WSOY.
5) Descartes, Rene (1976): "Animals are machines". In book Regan, T. & Singer, P. (eds.). Animal rights and human obligations. Prentice-Hall, New Jersey.
6) Eäinjärjestö SAFE. http://www.safe.org.nz/
7) Suomessa toimivia eläinoikeus- ja -suojeluliikkeitä ovat mm. Suomen Eläinsuojeluyhdistys (SEY), Helsingin Eläinsuojeluyhdistys ry., Suomen Eläinsuojeluliitto ry., Eläinsuojeluliitto Animalia, Eläinjärjestö Vihreä Risti, Oikeutta eläimille -yhdistys ja Koe-eläinten Suojelu ry.
8) Eläinten osalta vastaava lista löytyy teoksesta: Kellert, S. R. (1994): Attitudes, Knowledge and Behaviour toward Wildlife among the industrial superpowers. In book: Manning A. & Serpell, J. (eds) (1994): Animals & Human Society. Changing perspectives. London: Routledge, s. 167.
9) Gilbert F. F. & Dodds D. G. (1992): The Philosophy and Practice of Wildlife Management. Krieger Publishing Company. Malabar, Florida.
10) Linkolan tunnetuin teos on Unelmat paremmasta maailmasta (1971).
11) Warren, Karen (9/1987): "Feminism and Ecology". Environmental Ethics.
12) The Sun Bear eli Cheezis Mokwa.