Karhuseura

Karhunpalvonta

Rituaalinen karhunpalvonta
Karhupeijaiset
Karhu-uskomuksia
Karhurituaaleja
Karhu kansanparannuksessa
Nykyaikaisia muotoja

RITUAALINEN KARHUNPALVONTA

Karhua on käytetty uskonnollisena symbolina erityisesti ns. pohjoisten kansojen keskuudessa, niin lännen kuin idän primitiivikulttuureissa. Japanin alkuasukkaiden Ainujen lisäksi Siperian alkuasukasheimot ja Pohjois-Amerikan intiaaniheimot ovat eniten harjoittaneet karhunpalvontaa. Karhunpalvonta on ollut muodoltaan kehittymättömien yhteisöjen primitiivistä kansanuskoa. Kansanusko on yleisesti ottaen monenkirjavaa ja hajanaista tietoa joltakin uskonnon lohkon alueelta. Sillä ei ole tukenaan pyhiä kirjoituksia eikä yhtenäistä oppijärjestelmää. Se säilyy ja siirtyy sukupolvelta toiselle suullisen tiedonvälityksen ja tapamenojen varassa.

PYHÄ TASSU
(Sioux metamorphosis,
Shepard & Sanders 1985, 126.)

Tassuni on pyhä,
Yrttejä on kaikkialla,
Tassuni,
Yrttejä on kaikkialla.

Tassuni on pyhä,
Kaikki on pyhää,
Tassuni,
Kaikki on pyhää.

Karhukultit

Kuten yleensäkin kaikenlaisissa kulteissa, niin myös karhukulteissa on kaksi puolta: negatiivinen ja positiivinen. Negatiivinen kultti pitää sisällään mm. erilaisia kieltoja. Positiivinen kultti puolestaan muodostuu positiivisista ja molemminpuolisia suhteita koskevista tavoista.

Esimerkkejä negatiivisen kultin muodoista:

Karhuperinteessä erilaiset karhua koskevat kiellot ovat olleet keskeisessä asemassa. Eräät kansanheimot, kuten Suomen karjalaiset ja Pohjois-Amerikan intiaanit, ovat noudattaneet karhua koskevaa syöntikieltoa. Vienan ja Aunuksen karjalaiset uskoivat karhunlihan syömisen saastuttavan ihmisen. Intiaanit ovat perustelleet karhun syöntikieltoa sen sukulaisuudella. Heidän uskomustensa mukaan karhunlihan syöminen tekee ihmisen suorastaan hulluksi tai aiheuttaa muita lievempiä sairauksia. Eläimen ominaisuuksien uskotaan siirtyvän ihmiseen eläimen lihan syömisen kautta.

Huomionarvoinen seikka on se, kuinka naisten kuukautiset ovat olleet melkoinen tabu karhuperinnettä harjoittavien heimojen keskuudessa. Pohjois-Amerikan intiaanien karhuperinteessä naisten kuukautisille on annettu huomattava painoarvo. Niihin on liittynyt monenlaisia rituaaleja. Kuukautiset on koettu niin vaarallisena asiana, että tytön on täytynyt ensimmäisten kuukautisten alkaessa eristäytyä muista ja piiloutua metsän kätköihin, jotta ei olisi saastuttanut muita heimon jäseniä. Nainen, jolla on kuukautiset, on edustanut vakavaa uhkaa yhteisölle, samaan tapaan kuin karhukin.

KARHUPEIJAISET

Karhunpeijaisia on vietetty metsästäjäkansojen keskuudessa kaikkialla maailmassa. Karhupeijaistraditiossa on kyse yhdestä ja samasta perinteestä, jonka tapamenot vaihtelevat jossain määrin eri alueilla. Suomalaiset karhupeijaiskuvaukset sijoittuvat ajallisesti 1600-1800 -luvuille. Karhupeijaiset ovat samalla kertaa niin karhun hautajaiset kuin sen häät. Karhunkaatoon on liittynyt lukematon määrä erilaisia määräyksiä, tapoja ja tabuja.

Hautajaiset

Karhupeijaisjuhla oli karhun hautajaiset, ylösnousemusjuhla ja uhriateria. Karhu haudattiin yhtä arvokkaasti kuin ihminen. Hautajaisissa "pappina" toimi yleensä heimon kunnioitetuin vanhus, tietäjä. Hänen tehtävänään oli uhritoimitusten suorittaminen ja karhun hengen poislähettäminen taivaanjumalan luo. Karhupeijaiset olivat pitojuhlat, joissa syötiin ylen määrin karhun lihaa ja muitakin ruokia sekä juotiin myös viinatuotteita. Karhun syönti oli uhriateria, jossa yhteisön jäsenet jakoivat karhun lihan lisäksi sen voiman. Se on vastaavankaltainen traditio kuin mitä ehtoolliskäytäntö on luterilaisessa kirkossa.

Häät

Karhupeijaiset olivat myös koukon eli ohdon päälliset eli häät. Suvun tai metsän kantaisää juhlittiin kuin sulhasta. Karhun ja ihmisen välinen aviosukulaisuussuhde uusinnettiin häissä. Juhlissa kylän nuori neito puettiin morsiameksi ja poika sulhaseksi. Karhupeijaiset ovat olleet oikeita ilojuhlia, joissa pitoväki on laulanut, rummuttanut, tanssinut, paininut, esittänyt teatteria, pilaillut ja huvitellut eri tavoin. Juhlat kestivät useita päiviä, tavallisesti viisi päivää uroskarhun ollessa kyseessä, naaraskarhun yhteydessä neljä päivää. Ostjakeille karhupeijaiset ovat olleet vuoden ehdoton "kohokohta". Heidän perinteessään uroskarhua juhlittiin seitsemän päivää, naarasta pari päivää vähemmän.

Ns. kallopuut

Peijaisten päätteeksi karhun kallo vietiin metsään hautajaissaattuessa. Kallo asetettiin ns. kallopuuhun. Karhunkallon ripustaminen honkaan oli eräänlainen hedelmällisyysriitti, jolla pyrittiin turvaamaan tulevaisuuden saaliit. Kyseessä ei ollut varsinainen uhrirituaali, vaan enemmänkin vainajaan kohdistuvan velvollisuuden täyttäminen. Karhun sielulle suotiin mahdollisuus kiivetä puuta pitkin taivaalliseen kotiinsa ja palata sieltä jälleen uudestisyntyneenä metsästysmaille. Tapa pohjautuu shamanistisiin maailmanpuu / elämänpuu -uskomuksiin. Karhunkallon ripustaminen puuhun on varsin yleinen tapa kaikissa karhukultteja harjoittavissa kulttuureissa.

KARHU-USKOMUKSIA

Karhun ja naisen välisestä suhteesta on olemassa joukko uskomuksia ja tabusäännöksiä monien metsästystä elinkeinonaan harjoittavien kansanheimojen keskuudessa. Karhun ja naisen erityissuhde pohjaa käsitykseen, että nainen voi synnyttää karhulle jälkeläisiä.

Naiset ja karhut:

► Naisen tuli välttää kuollutta karhua, koska karhu saattoi etsiä jälleensyntymisen mahdollisuutta naisesta.
► Peijaisissa naiset eivät saaneet osallistua lihan keittämiseen, mutta karhun lihaa he saivat yleensä syödä.
► Naisille oli kiellettyä katsoa karhua silmiin; kasvot tuli peittää huivilla.
► Uskomuksen mukaan karhu ei hyökännyt naisen päälle, jos se vain tunnisti henkilön naiseksi. Naisen tuli karhun kohdatessa näyttää takapuolensa tai sukupuolielimensä, tällöin karhu ymmärsi, että vastaantulija oli nainen.
► Karhu ei myöskään tehnyt pahaa raskaana olevalle naiselle, jos tämä kantoi kohdussaan tyttöä, sen sijaan poikavauvan kantajan vatsan se repi auki. Karhu ei halunnut maailmaan uutta karhunkaatajaa.

Karhun osiin liittyviä uskomuksia:

Karhun erilaisilla osilla, kuten kynsillä ja hampailla, on uskottu olevan parantavaa ja suojelevaa voimaa. Niitä on käytetty suosittuina amuletteina ja koriste-esineinä. Karhun kynnet ovat kuuluneet lähes jokaisen poppamiehen vaatetukseen. Kynnen avulla saattoi tyttö lisätä viehätysvoimaansa tai toisaalta kateellinen kilpasisko saattoi sillä rikkoa kihlaparin onnen. Karhunsapella rakastavaisten onni säilyi pidempään.

KARHURITUAALEJA

Karhu on ollut monen pohjoisen kansan toteemi, palvottu ja kunnioitettu esi-isäeläin, kultin kohde, heimon ja suvun symboli. Monenlaisia kultteja ja riittejä on karhun kunniaksi järjestetty. Kansanuskoiset karhuriitit ovat toistuneet samanlaisina kaikkialla maailmassa karhulajista riippumatta.

Pohjois-Amerikan intiaanit

Karhuyhteisöissä ollaan harjoitettu erityisesti shamanismia ja totemismia. Näihin liittyen initiaatiomenot ovat olleet keskeisessä asemassa. Initiaatiomenojen kautta karhushamaaniksi vihkiytyvän henkilön pitää ensin tulla sekä mieleltään että ruumiltaan eläimeksi. Henkilö eristäytyy muista lyhyemmäksi tai pidemmäksi ajaksi ja elää karhun tavoin.

Intiaanit ovat pitäneet karhun henkeä yhtenä kaikkein voimakkaimmista hengistä, ja ovatkin käyttäneet sitä yleisesti apuhenkenään transsitiloissa, unissa ja näyissä. Rituaaleissa puetaan karhunnahkapuku ylle, tanssitaan karhutanssia karhunnahkaturkeissa ja -naamioissa, rukoillaan, esitetään manauksia ja luetaan loitsuja, lauletaan, rummutetaan ja tehdään uhrilahjoja karhun hengelle mm. tupakkaa polttamalla.

Karhupalvontakansa Ainut

Japanin alkuasukasheimo Ainut (Ainot) on maailman lähes ainoa kansanryhmä, jolla on säilynyt karhurituaali meidän päiviimme saakka. Ainut harjoittivat karhukulttiaan säännöllisesti aina 1930-luvulle asti. Keskitalvella ainut järjestävät monta päivää kestävät Karhu-festivaalit, joissa karhunpentu uhrataan yksityiskohtaisen rituaalin aikana. Heidän kultissaan karhua palvotaan suurena jumalattarena, karhuäitinä. Ainuille karhu on maanpäällinen ilmaus vuorten jumaloiden johtajasta, Chira-Mante-Kamuista. Hänen karhumuotonsa on valepuku, jota hän käyttää vieraillessaan maassa.

Aikoinaan ainut pyrkivät asettautumaan asumaan Japaniin, mutta japanilaiset eivät hyväksyneet heitä seuraansa. Jäännöksiä ainut-ihmisistä elää nykyään Kuriileilla ja Sahalinin saarella sekä Japanin Hokkaidossa. Ainut elävät lähinnä kalastuksella, metsästyksellä ja keräilyllä. Fyysisiltä ominaisuuksiltaan he ovat vankkarakenteisia ja tunnettuja voimakkaasta tukan- ja parrankasvusta.

KARHU KANSANPARANNUKSESSA

Karhun yksi kaikkein keskeisimmistä rooleista muinaiskansojen elämässä on ollut sen käyttö kansanparannuksessa.

Pohjois-Amerikan intiaanien perinne

Lähes kaikkien intiaaniheimojen keskuudessa on harjoitettu karhun voimalla parantamista. Monet Pohjois-Amerikan intiaaniheimot, Kanadan eskimot ja lukuisat muut kansanryhmät ovat pitäneet karhun henkeä kaikkein voimakkaimpana suojelijana, parhaimpana parantavana voimana ja sairauksien ehkäisijänä. Intiaanit ovat pitäneet karhua sukulaisenaan.

Intiaanit ovat käyttäneet yleisesti yrttejä lääkinnässä. Niiden käyttöön on liittynyt monenmoisia parannusrituaaleja. Karhu on liitetty erityisesti juuri yrttilääkintään. Yhteys yrttien ja karhun välillä perustuu siihen, että karhu syö ravinnokseen erilaisia yrttejä ja sitä kautta ne saavat vaikutuksensa. "Karhunruoka" -lääkkeillä on parannettu ripulia, pää- ja korvasärkyä, yskää ja sydänvaivoja.

Suomalainen perinne

Karhun osia on käytetty ennustamisen apuvälineinä ja sairaiden parantamisessa. Karhun kynsi auttoi synnytyskipuihin ja suojeli sylilasta. Lastentaudeilta vältyttiin, kun karhun hammas oli tyynyn alla. Loitsunnassa käytettiin karhun käpäliä, otsaluita ja kurkkutorvia. Karhunkynnet ja kokonaiset käpälät olivat noitien ja kansanparantajien tehokkaimpia taikakaluja. Aikanaan apteekissakin myytyä karhunkuuta eli -rasvaa käytettiin rohtona tautiin kuin tautiin.

"Saa toiset uskomaan Jumalaan,
toiset Saatanaan,
tai mihin vaan,
mutta ei tähän maailmaan ..."
(Yö, 1984: Joutsenlaulu)

	Paljon
	Kohtalaisesti
	Vähän
	Ei lainkaan
	En osaa sanoa

367	118	82
Keskiarvo	Eilen	Tänään

Karhuseura

Karhunpalvonta

KARHUSEURA